Sääli toki kauris rukkaa!
Kauris on niin suloinen,
syö ja nyhtää nurmen nukkaa,
puron luona leikkien.
»Äiti, äiti, miehen teille
ajoon tahdon tuntureille!»
Voisit ennen karjaa kaita,
hauska torveen toitottaa!
Kellot kilkkuu pitkin maita,
metsä huohuu, humajaa.
»Äiti, äiti, miehen teille
pilviin tahdon tuntureille!»
Miks et kukistas sa huoli?
Vienosti ne hymyää.
Vuorten viluun kukat kuoli,
kolkot huiput peittää jää!
»Kirjokukat, tiedänhän ne,
äiti, äiti, en jää tänne!»
Läksi poika ajoon riistan,
pois hän syöksyy veikaten,
hurmoksissa hurjan kiistan
häälyy yli kuilujen.
Kilpaan käyden tuulen kanssa,
kauris karkaa makuultansa.
Kaljun rinteen kallioita
kapuaa se kepeään,
pelkäämättä onkaloita
siukuu yli iljenjään.
Mutta hurjapää ei huoli,
seuraa kädess' surmanuoli.
Nyt se vuoren huippuun häätyy,
viime kielekkeelle jää;
kuilun partaalle se päätyy,
pakoon pääsyä ei nää.
Eessä surma, syvyys huima,
takaa tulee urho tuima.
Tuskan silmin vaiti rukka
kovaa miestä rukoilee;
turhaan, jo sen perii hukka,
hän jo tähtää, -- Hipaisee? --
Vaipuu jousi! -- Rotkelmastaan
Vuoren-Ukko tulee vastaan.
Hätääntyneen Halliparta
surman suusta pelastaa.
»Turmantuoja, teilläs karta
Lumilinnaa rauhaisaa!
Ihmisten on maassa majat;
mitä meidän karjaa ajat?»