(_Faustin unelma._)
Himmeä holvi,
väisty ja raukee!
Taivas, sa aukee,
eeterin armaan
siintää jo suo!
Huurtehen harmaan
usvat sa poista, --
sammuissa tähtein,
aurinko, loista:
aamuhun lähtein,
lämpöä luo!
Ilmojen keijuin
henkevä heimo,
maan yli leijuin,
nurmilla liitää;
seurahan kaipuu
kaihoten kiitää!
Vartaloin tunnut
harsoihin haipuu;
nousee ja vaipuu
liehuvat hunnut.
Verhoon ne sulkee
lehvikkövuoret,
rinteillä kulkee
mietteissä nuoret,
lempeä kuiskii,
sykkii ja säikkyy. --
Köynnökset huiskii!
Rypäleet väikkyy!
Kohta jo paisuin
suihkuin ne raisuin
tynnyrit täyttää:
virtoina kuohuin,
helmeily viinein
lailla rubiinein
säihkyvän näyttää. --
Utuiset sarjat,
taas alas häilyin,
laajoiksi lukee,
järviä luoden;
kunnaiden harjat,
saarina päilyin,
esiin jo aukee,
riemua tuoden.
Aurinko seijas
hetken jo hohti:
henget ne leijas
pielille pilvein;
leikkivin ilvein
vaipuen vuoroin
saaria kohti.
Riemuja kuoroin
kuulemme sieltä:
Karkelo keijuin
käy yhä leijuin,
kunnes kuin ihmein
kaikki jo hajoo. --
Toiset ne vajoo
varjohon puiden,
tai utuvihmein
liehuen liitää,
veen yli uiden;
toiset ne kiitää
auvossa lemmen
pois yhä valoon,
Tähtölän taloon,
hehkuja hemmen
suutelemaan.