Monet entisajan hyödylliset ammatinharjoittajat ovat häviämäisillään
sukupuuttoon. Niinkuin ruokarouvat, naimattomat kotitädit, uskotut
palvelijat ja hevoset. Tätä kaikkea elävää voimaa korvaavat
ruoka-automaatit, tilapäinen apu, ehkä tomunimijät ja autot.
Mutta rouva Jenny Rosenströmin täyshoitola oli muistomerkki
entisiltä ajoilta. Se oli ollut samanlainen vuosikausia. Puisessa
Uudenmaankadulla olevassa piharakennuksessa ei ajan vieriessä tehty
muita muutoksia kuin että öljyvalaistus vaihdettiin sähköön.
Ylioppilaat, jotka söivät siellä silakkalaatikkoa ja lihapalleroita,
olivat tosin eri näköisiä, kuin edellinen polvi, mutta heidän elämän
otteensa ei ulottunut kuluneihin, kukallisiin plyyssimattoihin, ja
miesvainajan huonekaluihin. Ruokahuoneen ristipisteiset pöytäliinat,
helmikoristeinen sanomalehtisäiliö ja rouvan vuoteen kehyskaihtimet
taistelivat nykyajan muoteja vastaan. Kaikki oli halpahintaisen
kodikasta. — Niinkuin antimakassit — joita nykyajan nuoriso ei tunne
nimeltäankään.
Mutta täyshoitolaiset olivat uudenaikaisia eteen päin pyrkiviä
ylioppilaita. Kaikki muut — paitsi vanhapoika, kamreeri Salomon Höök.
Istuttiin rokan ääressä. Rouva Rosenström höysti laihaa ruokalistaa
kertomalla onnettomuustapauksista. Murtovarkaudet olivat hänen
mieliaiheitaan.
— Saa nähdä kuinka kauan ihminen saa pitää kotinsa rauhassa rosvoilta!
huokasi hän aina lopetettuaan.
— Minä aavistan, että joku varas himoitsee jo tämän talon aarteita ja
hopeita, sanoi kamreeri Höök ja työnsi alumiinilusikan suuhunsa.
— Toisilla on aina iva valmiina ja pahansuopaiset ajatukset, sanoi
rouva Rosenström. Ja kun ihminen on vanha leski, niin ei välitetä
kohteliaisuudesta.
— Jos tämä puhe tarkoittaa minua, niin pyydän ilmoittaa, etten minä ole
vanha leski. — Saanko vähän voita? sanoi Höök.
Rouva puristi huulensa olemattomiin. Höök oli hoitolan musta lammas.
Toisten syödessä loikoi pikimusta Kleopatra-kissa lihavana ja laiskana
sohvalla. Sillä oli sopiva pesä rikkinäisten vieterien kohdalla
olevassa kuopassa.
— Mistä sinä sait kissan zootomissa ollessasi? kysyi Aino Mattila
veljeltään Ollilta, joka oli medisiinari.
— Minä lupasin pojalle, jonka sattumalta näin kadulla, pari markkaa ja
hän hankki minulle katin. Viidessä minuutissa hän löysi ison kollin,
vastasi tämä.
— Niistä on nyt puute. Ei niitä niinkään saa, huokasi Aino.
— Mitä te kissoilla teette? kysyi rouva Rosenström.
— Nyljetään, leikataan ja tutkitaan tieteellisessä tarkoituksessa. .
— Oletteko te raakalaisia? Kuinka se poika hennoi myydä rakkaan
perheystävän murhattavaksi?
— Ei se luultavasti ollut hänen kissansa, sanoi Olli rauhallisesti.
— Silloin sinä tapoit toisen kotieläimen, joka oli varastettu.
— Anteeksi, rouva Rosenström, mutta eilen minä tapoin teidän
kotieläimenne, jonka löysin sängystäni, sanoi Salomon Höök.
— Minä en suo anteeksi, Höök. Kissa on eläinkunnan korkein olento. Se
korvaa monelle perheen ja kaipuun olentoon, jota rakastaa, sanoi rouva
Rosenström hämärästi. . .
— Minäkin kalpaan hartaasti kissaa, sanoi Aino Mattila.
— Eräs minun kurssitovereistani toi maalta kissan; se oli teurastettu
ja hiukan suolattu. Toinen löysi yöllä katolta räystäskissan, kertoi
ylioppilas Reuna.
— Millainen kissa se räystäskissa on? kysyi Aino.
— Kattokissat jaetaan harja-, räystäs- ja uuninpiippukissoihin, niiden
olinpaikoista päätellen, selitti Reuna.
— Minun serkkuni otti tädiltään. Se oli vain etukäteen otettu perintö,
kertoi ylioppilas Teränen.
— Varasti ja tappoi tutun kissan! päivitteli rouva Rosenström
kauhuissaan.
— Tietääkö Hilma ketään, jolla olisi ylimääräistä kissaa? kysyi Aino
kotiapulaiselta.
— Räntöössä on yhellä arkitehilla valkonen kissa, joka on vallan
lampaan näkönen, ja sitten tuo Patra tuossa sohvassa, vastasi Hilma.
Rouva Rosenström nousi kiivaasti ja vei Kleopatran vuoteelleen
kaihtimen taakse.
— Minä hankin teille kissan, Aino-neiti, lupasi ylioppilas Hara.
— Kyllä minäkin kykenen siihen, sanoi ylioppilas Teränen, joka aikoi
proviisoriksi.
— Minä olen ikuisesti kiitollinen sille, joka tuo minulle elävän
mirrin, sanoi Aino ja hymyili suloisesti.
— Naisia pitäisi kieltää harjoittamasta raakoja lääketieteellisiä
opintoja, sanoi rouva Rosenström.
— Mutta sairaanhoitohan on aina ollut aito naisellinen toimi, sanoi
Hara.
— Niin kylläkin, kun naiset tyytyvät antamaan lääkkeitä ja panemaan
kääreitä otsalle, tai täyttämään lääkärin määräyksiä, Mutta eläinten
sisälmysten tutkiminen ja ihmisruumiin tarkka tunteminen on
epänaisellista. Sitäpaitsi naiset saavuttavat opiskelemisellaan sen,
että miehet eivät elätä heitä. Onko sellainen hauskaa? kysyi rouva
Rosenström.
— Erinomaisen hauskaa, hykersi Höök.
— Minä luulen, että mies rakastaa todella vain sellaista naista, jota
hän elättää ja suojelee.
— Minä en ole koskaan elättänyt niitä naisia, joita minä olen
rakastanut, sanoi Höök viattoman näköisenä.
— Mitä suojelusta me tarvitsemme. Vaaroja ei ole muualla kuin merellä
ja siellä ei aviomiehestä ole suurtakaan hyötyä, sanoi Aino ja otti
syliinsä Kleopatran, joka laiskasti kömpi esiin kaihtimen takaa.
— Kleopatra ei ole vielä ollut kenellekään hyödyksi ja onhan sekin
kissa, sanoi Höök syrjäkatsein.
— Eikä tule olemaankaan, sanoi rouva ja otti lemmikkinsä Ainolta. —
Mutta se on ilo ja lohdutus, eikä kiusanhenki, niinkuin joku toinen,
joka ei ole hieno, eikä tunteellinen ja joka pilkkaa ja nalkuttaa
elämän varjopuolella eläviä naisia. Kissat ovat luomakunnan — — —
— Kruunuja, täydensi parantumaton Höök.
Rouva Rosenström meni ylhäisen näköisenä keittiöön.
— Kyllä olisi suotavaa, että Kleopatrakin uhraisi jotakin tieteen
hyväksi, sanoi Hara.
— Siitä uskallatte suunnitella? Jos te tuotte minulle mustan kissan,
niin en ota sitä vastaan, sanoi Aino jyrkästi.
— Sopisiko ruskea? kysyi Teränen.
— Onko sellaisiakin?
— Vaikka ei ole, niin voi syntyä, vastasi ylioppilas Teränen ja lähti
huoneesta.
Pari päivää myöhemmin työskenteli Aino zootoniissa.
Ovesta astui ylioppilas Teränen.
— Hyvää huomenta Aino-neiti. Te olette tavattomasti naisellinen
työpuvussanne.
— Vaikka minä tutkin eläinten sisälmyksiä, naljaili Aino.
— Sehän on erittäin sopivaa naisille. Sitähän he ovat aina tehneet
esimerkiksi peratessaan kaloja ja lintuja. — Nyt minä tuon teille hyvän
paistin.
— Mainiota? Onko se eteisessä? kysyi Aino innokkaasti.
— Ei, se on tässä sanomalehtikäärössä — sanoi Teränen ja asetti ison
mytyn, joka riippui käärönappulassa, Ainon etten pöydälle.
— Ihme, ettei se ole tukehtunut, nauroi Aino ja avasi käärön.
— Minä olen varannut sille ilmareikiä. Se on vanha ja laiska, sitä voi
helposti kuljettaa. Alussa se oli kuitenkin hiukan hysteerinen.
— Tämä on sangen omituinen otus. Nahka on vaaleanruskea ja häntä
melkein keltainen. Onkohan tämä kissa? kysyi Aino levottomana.
— On varmasti. Se on hienoa Leghorn-rotua.
— Silloin se on kana.
— Minä tarkoitin Kapmaan-rotua. Minä ostin sen merimieheltä, lisäsi
Teränen nopeasti nähtyään Ainon epäilevän katseen.
— No, kyllä se nyljettynä käy kissasta. Kiitoksia vain, herra Teränen.
Kotimatkalla oli Teränen hyvällä tuulella. Hän arveli edistyneensä koko
joukon Ainon suosiossa.
— Medisiinaritytöt ovat mielenkiintoisia ja hauskoja. Kannattaa
uskaltaa jotakin heidän tähtensä, ajatteli hän.
Kun Aino tuli kotiin huoneeseensa, heittäytyi hän sohvalleen, mutta
kimmosi heti seisoalleen. Hänen kauhukseen oli sohvatyyny naukaissut ja
hypännyt maahan.
Toinnuttuaan hän keksi matolla harmaan kissan, jonka kaulassa roikkui
paperi.
— Oletko sinä mirri-parka, tullut pestissä? Kylläpä ihmiset nyt ovat
huomaavaisia minulle, sanoi Aino ja luki paperista:
»Tämän pedon minä olen metsästänyt Teille. Minä samoilin Kallion
linjat ja sokkelot kuin eränkävijä. Olen kuljettanut sen kotiin
takkini alla, kasvoiltani tyynenä ja rauhallisena kuin kettua kantava
spartalainen poika. Ottakaa vastaan vaatimaton lahjani.