Että mökkinsä puretaan, onhan nekin terveisiä.
Seuraavana päivänä alkoi mummo Elsan kanssa korjaelemaan vaatteita,
sillä monta kohtaa oli epäkunnossa. Nyt kun oli jonkun verran hyvää
aikaa, niin silloin täytyi omaa työtä tehdä.
Se perusajatus mummossa, nyt kun Elsan äidin hauta oli kunnossa, ei
laannut, vaan aina virkistyi: että Heleenan hauta oli vähintään saman
holhouksen saava kuin Leski-Annankin, eikä haittaisi jos sen päällä
olis risti, vaikka yksinkertainenkin.
Ei viikkoa saanut kuluneeksi kuin jo mummo Elsan kera läksi
hautuumaalle, paikkaa tarkemmin tutkimaan. Hauta varustettiin ristillä
ja sievällä kukkapenkerellä. Kaiken kustannuksen kulutti yksin mummo.
Vasta kun hauta oli jo täydessä kunnossa, meni mummo Matin luo hänen
oppipaikkaansa ja sanoi:
"Me olemme laittaneet äitisi haudan; ole hyvä ja käy väliin siellä
katsomassa!"
Matti tuli aivan hämilleen tuosta odottamattomasta uutisesta; hän oli
melkein unohtanut, että hänellä äitiä on koskaan ollutkaan. Tuo
hälinämäinen maailman meno ja asuskeleminen suuressa mies- ja
poikajoukossa, oli hänen saanut unohtamaan entiset olot, haudat ja
äidit, melkeinpä oman itsensäkin, eikä hän varmaan paikkaakaan
muistanut, missä äitinsä hauta olikaan. Lupasi hän kumminkin, eroon
mummosta päästäksensä, käydä hautaa katsomassa.
Mummon tarkka silmä huomasi kyllä Matin vian, että hän liiaksikin hyvin
viihtyi verstaassa. Hän siis kotiin tultuansa kertoi Elsalle, ettei
Matin kanssa ole kaikki niinkuin olla pitäisi.
Ei se sanoma Elsastakaan hyvä ollut, vaan minkäs sille osasi.
Kun oli Elsan mielestä kaikki sellaisessa kunnossa, että voisi mennä
palvelemaankin, kun vaan paikkaa olis, alkoi hän tuumia:
"Mistähän tuon nyt palveluspaikan saisi?"
"Kyllähän se on oikea ajatus sekin mennä palvelemaan, vaan kyllä voipi
juuri tulla toimeen palvelemattakin" vastasi mummo.
"Jaa, ei juuri, kun ei ole minkään käsityön tekijä", tuumi Elsa.
"Käsityönkin tekijäksi voipi itsensä harjoittaa, jos muutoin haluaa",
päätteli mummo.
"Kyllähän minulla on käsityötä, kun menen maalle taas luutia tekemään."
"Älä nyt hyvä ihminen pilaa puhu; tottahan nyt ihminen muutakin työtä
saapi, kuin luutien tekoa", sanoi mummo ollen hyvin tosissaan.
"Sekin mamseli meni niin ikään. Jos palkkaa ei olisikaan maksanut,
olisihan kumminkin päästökirjan antanut", tuumiskeli Elsa.
"Meillä ei vielä ole hätää mitään. Palvelukseen sinä kyllä pääset; olen
minä sekin akka, että sulle palveluspaikan saan, ilman mamselin eli
ruustinnan päästökirjaa."
Samassa kuin mummo viimeistä sanaa sanoi, aukesi kamarin ovi, ja sisään
astui Munkkiniemen rouva.
"Hyvää päivää Elsa ja mummo", sanoi rouva.
"Päivää, päivää! Jumal' antakoon", sanoi mummo.
Elsa nousi seisomaan ja rouva antoi kättä Elsalle.
"Sisareni on kirjoittanut sieltä maalta ja lähettänyt Elsan
päästökirjan ja tämän rahan", sanoi rouva, ojentaen Elsalle setelin ja
paperilapun. "Hän kirjoittaa muuten olleensa sinuun täysin tyytyväinen
ja toivoo, että joutuisit saamaan hyvän palveluspaikan."
"Kiitoksia", sanoi Elsa erinomaisen hämillään.
Rouva jatkoi: "Mieheni sanoo sinulle terveisiä, että mökkisi tulee
purettavaksi tänä kesänä, ja että jos sinulla on jotakin siellä, joka
johonkin kelpaa, käyt sitä pois korjaamassa."
"Lieneekö tuolla mihinkään kelpaavaa", sanoi Elsa.
"En minäkään luule, vaan sopiihan se tarkoin tutkia. Mummo voipi tulla
sinne myöskin."
Rouvalla ei ollut aikaa enempää puhua, vaan sanoi hyvästi ja läksi.
"Kas nyt sinä hätäilit ihan turhaan. Kyllähän minä ruustinnan tavat
tiesin, ett'ei hän maksamatta jätä, vaan hän häätouhussaan ihan
suorastaan unehutti koko asian. Se seteli osoittaa, että hän on
maksanut sinulle yhtä suuren palkan kuin täysikasvuisille piioille",
lauseskeli mummo.
Elsa myönsi, että hyvin on maksettu. Siinä sitten tuumittiin ja
lähdettiin Munkkiniemeen.
Oli pilvinen päivä. Päivällisen aika oli ohitse, kun mummo ja Elsa
olivat taas maamatkalla. Se oli Elsalle tuttua taivalta, taivalta joka
sisälsi monet rakkaat muistot lapsuuden ajasta ja äitivainajasta.
Erinomaisen pian olivatkin he määräpaikalla ja esittivät itsensä
Munkkiniemessä avainta saamaan ja mökkiä vakoomaan.
Munkkiniemen kyökin seinällä, jossa Liina entiseen tapaansa hallitsi,
riippui mökin avain. Liina se avaimen antoikin, eikä herrasväki mitään
tiennyt, että he olivat tulleetkaan. Elsa meni suorastaan vanhaa
polkuaan mökille, aukaisi oven ja astui mummon kanssa sisälle.
"Mitä arvelette mummo, mitä näillä tehdään, ja mihin näitä pannaan?"
kysyi Elsa.
"Älähän hätäile, jahka tutkitaan. Onhan siinä pata, ämpäri ja kiulu,
kippoja ja kuppia, sekä sänky. Lisäksi on tässä kaksi tuolia ja pöytä.
Porstuassa näkyy olevan iso kelkka ja pari airoja ja sängyssä yhtä ja
toista. Katsotaanpas porstuaan. Niin aina, siinä ne olivat airot ja
kelkka, aivan oikein! Tästä ovat tikapuut vinnille. Mitäs täällä on?
Vanha hylkeennahka-laukku, kas kun eivät vielä ole karvat mädäntyneet,
vaikka itse laukku on aivan homeessa. No, hitto viedä, täällä on
turkitkin ja karvat kaikki sujona. Voi, kun annoit koin syödä hyvät
turkit, jaa, harmaa puolivillainen on päällys. Isäsi turkit ne ovat.
Entäs sitten, täällä on hattuja, täällä karvalakkia. Mitä hullua, ihan
täydelliset kangaspuut ja seitsemän kaidetta, pirtaa, eli miksi niitä
tässä sanon. On niidet jo aivan mädät, mutta pirroilla kutoo vielä.
Syöstäväkin kuin eilen tehty. On rukkikin, mutta nyöri on poikki ja
nukkaraudasta suu lohennut; haarukasta on hampaita poissa. Eipä täällä
ole muuta ottamista, tulen alas", sanoi mummo.
"Mihin minä ne asetan?" kysyi Elsa.
"Taas kysyy, mihinkä tavaran asetat! Ne viedään ensiksikin kaikki
pihalle, puhdistetaan ja tuuletetaan. Sitten viet kaikki kelpaavat
kotiisi, Sinne missä asut, ja kelpaamattomat heität pellon höysteeksi,
vaikkapa Munkkiniemenkin pellon; ei pelto lantaa paheksine."
Nyt alkoi kiire työ.
Kaikki irtaimisto kannettiin kedolle, jossa ne puhdistettiin ja
tuuletettiin. Kun kaikki oli niinkuin olla piti, kaipasi mummo airoille
venhettä. Elsa kyllä tiesi, missä venhe oli, ja hänen täytyi ohjata
mummo sen luo. Venhe oli ravistunut, vaan ei vielä aivan mitätön. Mummo
alkoi linkkuveitsen kanssa työntämään rääsyjä rakoihin ja tuot'hätää
oli venhe vedenpitävä. Nyt käänsivät he sen pohjalleen ja työnsivät
veteen. Vettäpä siihen alkoi herua.
"Kunnoton venhe", sanoi Elsa.
"Silläkö, kun siihen vähän vettä tulee? Sillä me vielä tavarat
kaupunkiin viedään", tuumi mummo.
Venhe sai turvota ja Elsa ja mummo yöpyivät Munkkiniemeen.
Aamulla meni mummo ensimmäiseksi venhettä katsomaan. Vähänpä se enään
oli vuotanut. Siltä paikalta, missä venhe oli suullaan maannut, löysi
mummo vanhan äyskärin; se olikin Elsan venheesen kuuluva kapine ja se
heitettiin nyt venheesen. Sitten kannettiin kaikki tavarat venheen luo,
ja helpostipa se venhe kantoikin kaikki tavarat ja kaksi ihmistä. Niin
istui mummo airoille ja alkoi vetää Elsan perintövenhettä. Pian jäi
Munkkiniemi, ja mummo nauroi:
"Purkakoon nyt Munkkiniemen herra mökkiä; omansapa se on ja sinulla on
sinun omasi."
Pian otti Elsa mummolta toisen airon ja niin he soutivat kaksissa
hengin tyyneessä ilmassa tuon jokseenkin pitkän matkan, Munkkiniemestä
Pohjois-satamaan. Lastin purettua tuli hyvä joukko lisää tavaraa tuon
tuvan nurkkaan ja Pohjois-satama sai yhden venheen lisää.