Kertomus vuoden 1808 vaiheilta.
1.
Olen kuullut vanhoilta neuvon: kun olet matkalla ja istut levähtämään
tien viereen ja sitten taas kokoat tavarasi lähteäksesi jatkamaan
matkaasi niin älä lähde taaksesi katsomatta, sillä sitä on moni
mies katunut. On selvää, että matkustaja on jalkamies; kukapa
menisikään vaunuissa ajavia neuvomaan! Minkätähden tämä neuvo on
annettu? Sentähden että matkamieheltä saattaa jäädä rasat kannolle
tai virsut kiven kylkeen, jos hän lähtee taakseen silmäilemättä.
Taakseenkatsominen onkin siis aina oikeutettua, paitsi jos hengen
kaupalla paetaan kuten Lootin emäntä: meidän on siis hyvä poimia
jätetyltäkin mättäältä unohdettuja puolukoita. Tarkoitan, ystäväni,
että siirtyisimme taaskin hetkiseksi takaisin väistyneen vuosisadan
aamuhetkille, aikaan, jonka Runeberg on runoissaan ikuistanut,
aikaan, jolloin Suomi yhdistettiin Venäjään eli kuten kansa sanoo
"ryssä tuli maahan". On vielä monta vanhusta, jotka eivät tiedä
suuriakaan vuosiluvuista, vaan antavat tapahtumille omat sattuvat
nimityksensä. Sotakertomuksia ei minulla kuitenkaan ole tiedossa,
vaan otan puheeksi eräitä pikkuseikkoja ja arkitapauksia siltä ajalta.
Vappu, tämän pienen kertoelmamme päähenkilö, oli uljas nainen,
kasvultaan kultaista keskikokoa. Kun Jaakko hänet ensi kerran
näki Tampereen markkinoilla, oli hän punaposkinen, sievä tyttö
tummanharmaine säteilevine silmineen. Siellä toisten tyttöjen
joukossa hän heilahteli kuin kultalukko helminauhassa. Omakutoinen
tummansininen villahame, jota koristivat punaiset raidat ja keltaiset
ja mustat vinotäplät, oli alireunasta käännetty sileästi laskettuna
yli vasemman olan "onnea ottamaan"; siitä se riippui viistoon yli
selän alas kuin pohdin. Hameen pitikin siihen aikaan olla suoraan
leikattu ja niin leveä, että se pääsi vapaasti riippumaan oikealta
lonkalta alas, kun se vedettiin yli vasemman olan, mutta sen leveämpi
ei se myöskään saanut olla. Tällainen oli kansannaisten kuosi siihen
aikaan. Mutta heitä syytettiin samalla, että he _ottivat_ muka siten
_onnea_. Ja sen syytöksen tähden olikin tuo tapa jo häviämässä. Moni
nainen kulki kuitenkin ivasta välittämättä yhä edelleen "hame kehänä"
ja niihin kuului Vappukin.
Immen hymy ja huoleton, vähän yltiöpäinen katse sanoi kuitenkin, että
hän samalla näytteli toista vielä loistavammanväristä hametta, joka
valahti näkyviin päällimmäisen alta. Ja jos sitten onnikin tulisi
samalla, niin sitä parempi.
-- Vahinkopa olisi ollutkin, ajatteli vastaantuleva nuori muhkea
sotilas, -- ellei tuo punapohjainen, punaisella pallenauhalla
syrjätty hame olisi päässyt näkymään.
Mutta tyttö ei katsonut häneen, vaan seurasi silmillään kadulla
ajavia tavarakuormia.
-- Älä helkkarissa, kaunis kadehtija, onneani ota heti aamulla,
huudahti iloinen ääni ja kaksi eloisaa sinistä silmää katseli
veitikkamaisesti sotilaslakin alta tyttöä, joka päätään kääntämättä
koetti väistää vasemmalta sivuitse. Mutta puhutteleva oikaisi
hymyillen kätensä eteen.
-- Ei siltä puolelta, kehän kataja hieprukka! Ja samalla kiertyi
oikaistu käsivarsi tytön vyötäisille kiepauttaen hänet toiselta
puolelta sivuitse. Sotamies nauroi: -- Saitpas vastapäivän, kaunis
kananen! Joukko tyttöjä seisoi etäämpänä nauraen sotamiehen
äkkitemppua. Tyttö nauroi itsekin koettaen irtautua vieraan otteesta.
Tämä päästikin heti vankinsa, mutta otti häntä sitten paidanhihasta
ja sanoi:
-- Ei nyt ole muuta keinoa kuin kääntyä ympäri, jotta saat taas
myötäpäivän seileihisi. Sotamies silmäili vähän ivallisesti tytön
olan yli heitettyä hametta.
-- Seileihisi? Mitä mokomia nekin olisivat? Täplätkö hameessani ehkä?
Päästä hihani ja anna minun mennä.
-- Ethän sinä siitä väsy, vaikka vähän aikaa hihastasi pitelen. Vai
et sinä tiedä, mitä seilit ovatkaan, vaikka näyt tietävän enemmän
kuin muut. Tule, niin kerron sulle, mitä ne ovat, että ne ovat --
perhana heidät tiesi mitä ne ovat -- puoliksi linnun lentimet ja
puoliksi kalan kulkuneuvot.
-- Minä kun luulin -- sanoi tyttö nauraen. -- Seilit? tuota,
purjeethan ne ovat venheessä.
-- Vai täpliä hameessasi? Nehän ovat vain kutojan lavasimia,
luulemma. Mutta käyhän torille kanssani.
-- En minä nyt torille -- minä juuri sieltä tulen. Päästä vain,
hulivili, hihani! Tyttö koetti irtautua.
-- Enkä päästä, mistä sinä olet?
-- Ikaalisten Rahkolasta.
-- Ohoh, Ikaalisistahan minäkin olen, mutta olen ollut useita vuosia
sieltä poissa, tuolla merimaissa, jossa solkataan ruotsia ja sanotaan
purjeitakin seileiksi. En muista sinua ennen nähneeni. Olet kai ollut
pikkuvauva minun lähtiessäni. Mikä on nimesi, tyttö?
-- Vappu.
-- Vappu, sepä somaa! Vapunpäivä on hauskin päivä vuodessa, Vapusta
on monta sanansutkausta. Vappuna pappiloissakin kestit pidetään ja
mahlakaljaa juodaan, ja vappuna tulevat kesäpiiat taloon. Vai olet
_Vappu!_
-- No, mikä sinun nimesi sitten on? Onko sekin yhtä soma?
-- On, soma maar sekin on, _Jaakko_ se on. Tiedätkö kuinka pitkä aika
on Vapusta Jaakkoon?
-- Kaksitoista viikkoa, vastasi tyttö hymyillen.
-- Mitä Vappu vakoon heittää, sen Jaakko jo jauhoin keittää.
-- Vaput ennen keittivät, mitä Jaakot vakoon heittivät.
Tyttö nauroi niin, että valkeat hampaat helminä loistivat ja nauroi
sotilaskin, vaikka raapi vähän korvallistaan tytön sukkeluudelle.
-- Niinpä sinä puhut kuin ennustava enkeli, huudahti hän, -- sillä
kun Vappu varvastelee edellä ja Jaakko jahnustelee perässä, niin
emme sitä muuten saa tasoittumaan kuin suostumalla siten, että
rupeamme viettämään päivät yhdessä, sinä Jaakkoa hoputellen, minä
Vappua vaimennellen. Ovatpa ne ajantiedon tekijät eli almanakan
laatijat olleetkin viisaita, kun ovat sen siten asettaneet, että
Vapun on Jaakkoa vartioiminen. Käydään nyt torille katsomaan olisiko
matameilla tuoreita sämpylöitä, riippuuhan kaatis vielä tyhjänä
edessäsi. Täytetään se vehnäsillä.
-- En minä jouda, enkä minä oudon miehen kanssa --
-- Et jouda, aamupa vasta on! Ja oudon kanssa, kun ollaan samasta
pitäjästä! Enkä minä sinua syö, vaikka torille vien. Mutta aina
ne tytöt ovat samanlaisia, aina ne antavat rukoilla itseään. Nyt
mennään. Ellet tule sovinnolla, niin tämä poika vie kuin viekin
väkisin.
-- Niin no, mikä tässä nyt muu neuvoksi, kuin totella vain. Rumaa
sekin on, kun väkisin viedään.
2.
Kertomuksemme alkaessa on Vappu jo keski-ikäinen nainen
lujapiirteisine, uurteisine kasvoineen. Heleä ruusunpuna poskilla
on muuttunut tummemmaksi ja ruskeammaksi väriksi, joka muistuttaa
kypsää, punaiseen vivahtavaa omenaa. Säteilevien silmien katse on
käynyt tuikeammaksi, ikäänkuin läpitunkevammaksi. Tytön pehmeä
vartalo on vahvistunut jänteväksi ja lujaksi. Koko olemus ilmaisee
pontta ja päättäväisyyttä.
Jaakko on ollut enimmäkseen poissa kotoa, ensi aikoina
sotaharjoituksissa ja sitten sodassa. Ensin oli ollut Pommerin sota,
josta ei oltu leikattu mitään laakereita ja nyt oli sota oman maan
kohtalosta.
Kaasmannin sotamiehentorppa sijaitsi Merikarvian kirkonkylässä ja
sillä on vieläkin entinen nimensä Kaasman-nimi oli torpalla ollut
jo aikoja ennen Jaakkoa sillä se on ikivanha. Paikalla on vanhojen
puheen mukaan ollut joskus _kaarssa_ eli merimerkki torpan huoneiden
vieressä. Siitä johtuu nimi Kaasman (Kaarssamies). Joku vanhus tietää
vielä kertoa, että "kaarssamiehen" velvollisuuteen kuului kuljettaa
veneellä yli niitä, jotka tulivat pohjoisesta päin eli _Höynäsistä_
(Högnäs = Korkeaniemi, nykyinen Högnäsbakka) Maarinmäkeen, nykyiseen
Uus-Heikkilään ja siitä Kriikiin (Skriken), joka on pappilan
Maarinpellon mäki Stenbakan torpan lähellä. Siinä "huikattiin"
Kaasmannille. Mäen nimi _Skriikki_ eli huikkaus on muuttunut
Kriikiksi. Vanhat sanovat vieläkin Skriikki.
Kun oli sodan aika, niin kylän asukkaat muuttivat karjoineen ja
tavaroineen metsiin, takamaihin ja luotoihin, joten kirkonkylä jäi
melkein autioksi. Mutta Vappu ei paennut, vaan asui naapuriensa
suureksi kummastukseksi vankasti paikallaan, teki askareensa ja
saattoi lehmänsä ja lampaansa laitumelle kuten ennenkin: -- Hän on
hupsu, annas katsoa, kuinka hänen käy, sanoivat eräät, mutta toiset
olivat tietävinään paremmin ja väittivät: -- mikä hänen on hätänä,
_hän tietää enemmän kuin muut_.
Oliko Vapulla itselläänkin sama käsitys _tietämisestään_, sitä lienee
nyt enää vaikea sanoa, mutta näyttää siltä, että hänellä oli sisäinen
vakuutus salaperäisestä, henkisestä voimasta eli tehostaan, ja että
juuri tuo vakuutus lisäsi hänen rohkeuttaan. Jätämme kuitenkin kaikki
arvelut sikseen ja annamme tekojen puhua.
* * * * *
-- Ovatko nuo punatakit kasakoita? kysyi Maija, kolmetoistavuotias
valkotukka kurkistaen ikkunasta maantielle.
-- Ovat. Pois ikkunasta, tyttö! Äidin ääni oli nuhteleva ja
varoittava. Hän seisoi takan edessä puuroa liikuttaen.
Tyttö poistui heti edemmäksi. Samassa kuului reipasta laulua
eteisestä. Noin kuudentoista vuoden vanhan hoikka nuorukainen astui
ovesta tupaan laulaen:
-- Kronstetti, kuninkaan ystävä ennen,
Nyt hän on saattanut --
-- Poika! Mitä sinä hoilaat, Jussi? Vaiti heti! -- Äidin ankara nuhde
ja tuima katse katkaisi laulajan säkeen ja hän siirtyi miettivänä
uunilattialle.
-- ryssät tänne.
jatkoi tyttönen hiljaa.
-- Äiti, äiti, huudahti hän samassa kurkistaen etäämpää ulos
ikkunasta, -- ryssä vie jäärän (pässin).
Vappu kääntyi äkkiä ympäri ja katsahti ikkunasta pihalle ja näki,
että kasakka oli ottanut lammasta jaloista ja koetti nostaa sitä
olalleen. Lampaat lepäsivät navetan edessä tupaa vastapäätä. Vappu
astui nopeasti ovea kohti vetäen samalla hameen helman yli vasemman
olkansa.
-- Äiti, äiti kulta! huudahti tyttö itku kurkussa.
-- Puuro palaa pohjaan, vastasi äiti ovella. Tyttö juoksi padan
ääreen.
-- Ei äiti kieltoja kuuntele, sanoi Jussi, -- kyllä se sen tekee, kun
tekee ja _tietää_. Hän _tietääkin_, sanovat kaikki, _enemmän kuin
muut_.
Pontevin askelin kiiruhti Vappu navetan eteen. Katsoen lujasti outoa
sotamiestä silmiin hän laski oikean kätensä oinaan selkään, sanoen
varmalla äänellä:
-- Etpäs voi kantaa.
Hämmästyikö muukalainen vaimon rohkeaa esiintymistä -- sanoja hän
ei tietysti ymmärtänyt -- niin, että kädet höltyivät otteesta vai
eikö hän ollut saanut saalista vielä tarpeeksi lujasti kiinni, tulos
oli joka tapauksessa se, että lammas tuntiessaan emäntänsä käden
kosketuksen ponnisti hiukan ja luiskahti samassa miehen olalta
potkaisten maahan ja luikkien vaistomaisesti heti pakoon. Kaikki
muutkin lampaat pyrähtivät äkkiä pystyyn ja seurasivat esimerkkiä.
Kasakka mutisi jotain oudolla kielellään, mutta poistui sitten
kumppanineen, joka odotti häntä tiellä ja katseli kohtausta nauruun
remahtaen. Kumppani oli nuorempi mies ja nauroi niin sydämellisesti
oinaan ja vaimon neuvokkuudelle, että sai ryöstäjänkin nauramaan
tiellä mennessä.
Nauroivat Jussi ja Maijakin tuvassa ja Vappu itsekin hymyili.
Tässä olisi paikallaan pieni selitys Vapun käyttämästä tai'asta.
Hameen heittäminen yli olan perustui _kehän taikaan_ ja _yleiseen
myötäpäiväisyyteen_. Kun hameen helma heitetään yli vasemman olan,
käy se kehälle myötäpäivään ihmisen ympäri peittäen suojelevana
tenhona kantajansa. Kun päivän kulkua seuraten kulkee idästä
länteenpäin, on tietysti vasen kylki myötäpäivän puolella; sentähden
on vasen aina myötäpäiväinen, sen todistaa sananlaskukin: "oikea
ulos antaa, vasen vastaan ottaa." Vai luuletteko sen vain perustuvan
siihen, että menoja on paljon ja tuloja suhteellisesti vähän? Ei,
syvempi pohja ja perustus siinä on.
Tämän kirjoittaja muistaa erään talon muorin Merikarvian
kirkonkylässä vielä 1850-60 luvulla käyttäneen sitä tapaa, kun hän
meni kylään semmoiselle asialle, jonka menestyminen oli epävarma.
Muistan sen siitä syystä, että muut hänen ikäisensä ihmiset
hymyilivät keskenään hänen tempulleen: -- hän menee nyt jotakin
hakemaan, näetkös, hame on taas olalla... Kerrankin kuulin erään
miehen sanovan vaimolleen: -- Tule nyt katsomaan, kuinka tuo taas
kuvastelee tullessaan, näetkös, hame yli olan, mitä hän luulee sen
auttavan? Kun viitsii. Tarvitsis tehdä kepponen hänelle, ettei
annettaisi jauhoja -- niitä hän kai hakee, koska on vakka kainalossa
-- silloin hän näkisi, ettei semmoisista kujeista ole apua. Vaimo
vastasi: -- Voi, kuinka hän onkin lapsellinen, mutta mitä hänellä
väliä on, antaa hänen olla niinkuin tahtoo. Annetaan hänelle, koska
meillä on. Molemmat hymyilivät.
Kukapa ei kansan parissa eläneistä vanhoista henkilöistä tietäisi,
että kehä tuottaa onnea ja on tenhollinen -- olihan sillä haltija,
joka kehällä oli haltijansa -- pohdinkin vasemmalla olalla toi onnea.
Arka oli kalalippokin kehänsä vuoksi: jos tuli nainen vastaan, ei
ollut kalansaaliista toivoa, sillä kehä oli sangen oikullinen, mikä
juuri todistaa sen tenhoa. Tien kehälle myötäpäivään käyminen toi
onnea. Mitä isompi kehä, sen suurempi onni. Mitähän olisikaan tämän
rahvaan uskon mukaan matkustus maan ympäri länttä kohti tuottanut,
kun olisi vain voinut estää, ettei kukaan vastaantulija olisi onnea
vienyt s.o., ettei kukaan olisi päässyt päivänpuolelta eli vasemmalta
sivuitse. Myötäpäiväänkin kulkeva vei onnen, jos pääsi päivän
puolelta sivuitse!
Mutta palatkaamme kertomukseemme. Muutamana aamuna keskikesällä
oli Jussi mennyt metsään hevosta tuomaan, kun piti kyntää kesantoa
niinkutsutussa Kaasmannin pellossa, jonka hänen isänsä Jaakko
oli kaivanut ja vuokrannut pelloksi. Kun hän sai torpan, oli se
ollut ruohoinen lampi, Grästräsk (Ruoholampi) nimeltään. Nykyisin
pelto kuuluu pappilaan ja sitä sanotaan pappilan isoksi vainioksi.
Vielä 1800-luvun alussa se oli ollut meren jättämä matala järvi.
Nimi Grästräsk, joka ei ole joutunut asiakirjoihin, on vahojen
ruotsalaisten kera nukkunut pois kansankin muistista.
Vappu katseli ikkunasta vähän levottomana.
-- Missähän se poika nyt kuhnii, kun ei sitä jo kuulu? Eihän mikään
vahinko liene varsalle sattunut, mutisi hän itsekseen.
Varsa ei ollut mikään kyntöjuhta, vaan kolmivuotias uljas ori. Mutta
nyt se sai opetella työhän, kun torpassa ei ollut vanhempaa hevosta.
Eikä varsalta päivässä paljon työtä vaadittukaan. -- Ei sitä liiaksi
rasiteta, oli Jussikin ollut valmis vakuuttamaan, kun äiti oli
neuvonut, miten hän sillä peltoa ajaisi.
Jo tuli vihdoinkin Jussi ovesta sisään ja heitti ohjakset ovinurkkaan
lattialle. Hän oli alakuloisen näköinen ja katsoa tuijotti eteensä.
-- Missä varsa on? huudahti äiti. -- Sano jo!
-- Venäläiset ovat vieneet hevosen, vastasi nuorukainen sortuneella
äänellä.
-- Näitkö heidän ottavan sen?
-- En. Sitä en nähnyt, mutta --
-- Älä syytä ketään, ennenkuin tiedät varmasti asian. Saattaa se olla
vielä metsässä, vaikket sitä löytänyt. Metsä on laaja.
-- Ei ole. Enkä minä väärin syytä ketään, en heitäkään. Olen omin
silmin nähnyt heporukan valjastettuna muonavankkurien eteen. Kun
arvasin asian oikean laidan, juoksin katsomaan.
-- Missä, missä? huudahti Vappu pojan vielä puhuessa. -- Sano, joko
ne ovat matkalla ja minnepäin?
-- Eivät vielä. Pohjoista kohden menevät. Ne syöttävät Sepänkorven
päässä ja valjastavat hevosia parhaillaan. Meidän on etummaisena.
Minä juoksin kiireesti kotiin sanomaan, vaikka ei suinkaan se siitä
nyt enää takaisin tule.
Vappu ei vastannut, veti vain hameen yli vasemman olkansa, tempaisi
ohjaskimpun nurkasta, heitti hameen päälle olalleen ja astui nopeasti
ovesta.
-- Äiti, ette suinkaan aio mennä sinne? huusi poika juosten perässä
ulos. Ne tappavat teidät. Vaikka tiedättekin --
-- Vaiti! vastasi äiti käskevästi menotiellä.
Kiireisin, pontevin askelin astui Vappu eteenpäin suunnaten
kulkunsa suorinta tietä läpi "Ison-Juhan" pihan Vainionkujalle
ja siitä yli Stenvakan mäen Sepänkorven suuhun. Sepänkorpi oli
se kohta kirkonkylässämme, jossa tie menee nk. Uuden kansakoulun
ohi Sepänmäelle. Siihen kuuluivat sivuilla olevien peltojen alat,
jotka silloin olivat vielä korpena. Venäläinen kuormasto oli ajettu
Sepänkorpeen, sieltä kuljetettavaksi Riisbyyn, Timberheedin ja
Korvenkankaan kautta valtatielle. Tämä kierros oli tehtävä siitä
syystä, ettei silloin ollut vielä tietä Kirkonkylästä Tuorilaan.
Sinne vei vain karjapolku ja etäämpää niinsanotut aliset polut.
Vapun sydän sykki levottomasti. Ei siksi, että hänen piti lähestyä
venäläistä sotajoukkoa -- sitä hän ajatteli vähemmän -- vaan siksi,
että hän pelkäsi myöhästyvänsä. -- Voi, jos ne sen jo ovat vieneet!
Mutta ei, tuoltapa kuuluu vielä heidän rähinänsä. Eteenpäin siis!
Varsinainen sotajoukko oli jo marssinut edeltä ja kuormaston ajurit
olivat, kuten jälkeenpäin kuultiin, Inkerin talonpoikia, ehkä
karjalaisiakin.
Lähestyessään heitä kuuli Vappukin heidän puhuvan muutamia oudolla
murteella, mutta selvällä suomenkielellä lausuttuja sanoja. He
haastelivat hänen tulostaan.
-- A, mutsu?
-- Anna männäh maaman, keriitäh sittennij!
-- Ka suitset silläh!
-- A, senkih hörppäkorva!
Ajurit ja sotamiehet katselivat vaiteliaina Vapun tuloa. Hänen
vakava, heihin tähdätty katseensa ja kokoon puristetut huulensa
osoittivat, ettei hän tuntenut pelkoa.
Ilman uhmailua hän astui itsetietoisen arvokkaasti hevosen luo, pani
kätensä sen kaulalle, ja se hirnahti heti tuttavallisesti. Hän päästi
sukkelasti soljet auki, pani omat suitset oriin päähän ja talutti sen
taakseen katsomatta ja sanaakaan lausumatta tyynesti pois.
Ja ihmeellisintä oli, etteivät miehetkään puhuneet mitään, eivät
hänelle, eivätkä keskenäänkään, vaan seisoivat ihan siivosti kuin
kirkossa. Luultavasti ajattelivat hekin itsekseen: _hän tietää
enemmän kuin muut_ --
Jussi, joka oli juossut äidin jälkeen ja tarkasteli mäenrinteessä
olevasta taajasta katajapensaikosta, miten äiti selviäisi
tehtävästään, näki ja kuuli kaiken.
Vasta kun eukko oli hevosineen ennättänyt mäen taakse, syntyi
kuormastojoukossa eloa ja rähinää. Miten siinä tultiin vihdoin
lähtöön valmiiksi, sitä ei Jussi jäänyt tiedustelemaan, vaan
riensi äidin perässä pujotellen kuin kissa läpi tiheän pensaikon,
hyppäsi hevosen selkään ja laukkasi pois. Aikatiedot kertovat, että
kasakkamajuri Kildejev piti heinäkuussa 1808 leiriä Merikarvian
kirkonkylän jokiluodossa eli _Holmassa_. Nähtävästi tämä kuormasto
kuului hänen joukoilleen.
* * * * *
Sota on loppunut. Jaakko Kaasmankin on palannut kotiin sotaretkeltä.
Hän asuu taaskin torppaa, kuten ennenkin. Mutta Jaakko on ennättänyt
tottua leirielämään ja sodanmelskeeseen. Hän tuntee ikäänkuin
kaipausta siihen muistellessaan iloisten toverien pakinaa vahtitulien
ympärillä, sotarummun pärinää, torvien soittoa, komentohuutoja,
ampumista ja ruudinsavua. Voi, sitä paukkinaa, touhua ja jännitystä!
Ja nyt kaikki tyyntä ja hiljaista, levollista lähteen lirinää
kuohuvan kosken sijasta. Kotiintulon ilomaljaan sekaantui, näet,
karvas koiruohonkatku. Tappio. Jaakko ei kuitenkaan ollut niitä
miehiä, jotka syvästi surevat kohtalon oikkuja. Perheenisästä tuntui
tietysti aluksi sanomattoman hyvältä asua taas kodissa omaisten
parissa, mutta ajan pitkään se kävi yksitoikkoiseksi ja mieli vaati
vaihtelua.
Vappu oli hänestä ylen jäykkä, tekee vain työtä -- kelpo ihminen
mutta ei ehdi hauskoja haastelemaan. Sotauutiset ovat hänelle jo
vanhoja. Häntä ei huvita kuulla uudelleen, kuinka ihmisiä tapettiin,
hevosia rääkättiin, kuormia ryöstettiin ym. Mutta naapurit ovat sitä
hartaammat kuuntelemaan. Jaakolla on hyvä mielikuvitus ja vilkas
luonto. On vaikea sanoa, missä todellisuus loppuu ja kuvittelu alkaa,
kun hän oikein innostuu kertomaan juttujaan ja muistelmiaan. Siinäpä
pääviehätys onkin. Eikä hän vaadikaan, että häntä ehdottomasti
uskottaisiin. Niin vietetään illat ja väliin puoletpäivätkin. Sattuu
niinkin, että Jaakko saa _suunavauksenkin_, sillä olihan kotipolton
aika, jotta jaksaisi haastella. Usein hän tulee niin iloiselle
tuulelle, että mennä kompuroi kotiin sotalauluja laulaen.
Vapusta tämä oli ikävää, sillä hän oli itse ahkera työmyyrä. Hän
kävi alakuloiseksi ja äkäiseksi. Vappu oli muutenkin umpimielinen
ja seurasi kotipuolensa tapoja. Hän ei sekaantunut muiden asioihin,
mutta hän ei myöskään sallinut kenenkään sekaantua hänen asioihinsa.
Se kävi häneltä varsin luontevasti, sillä hän ei itse tehnyt
tarpeettomia kysymyksiä ja turhankysyjille hän antoi lyhyitä,
karttavia vastauksia. Siten ei hän koskaan sekaantunut juoruihin
eikä saanut syytä takapuheista. Hän eleli itsekseen lastensa kanssa
miehensä poissaollessa ja tuli omillansa toimeen. Mutta hän ei ollut
seurallinen ja sentähden pidettiin häntä jurona, jopa kummallisena.
Kylässä sanottiin hänestä yleensä: -- hän tietää enemmän kuin
muut, toisin sanoen: hän on noita. Sentähden eivät kyläläiset
kummeksuneetkaan, ettei mies viihtynyt hyvin kotona.
Että Vappu oli kelpo ihminen, teki uutterasti työtä ulkona ja sisällä
eikä juossut kylää, sen kaikki myönsivät, mutta hän oli heidän
mielestään ylen jäykkä ja nyreä. Heittivätpä eräät Jaakolle joskus
jonkun kokkasanankin hänen vaimostaan, mutta sitä eivät he halunneet
uudistaa, sillä Jaakko ymmärsi vaimonsa arvon ja sanoi heti: -- Ei
koko kylässä ole toista niin kelpo eukkoa, tai, -- Onko hän teille
mitään velkaa, kyllä minä maksan?
Mutta vaikka Jaakko tiesi vaimonsa vakavaksi ja kelpo ihmiseksi, ei
hän silti muuttanut elintapojaan. Hän piti itseäänkin mukiinmenevänä
ukkona, vaikka olikin hieman viinaan taipuva, mutta sehän kuului
miehelle silloin eikä alentanut miehen kuntoa ja luottamusta,
kunhan hän ei ollut rapajuoppo. Ja kun Jaakolla oli lisäksi iloinen
luonne, joka otti asiat niiden hauskemmalta puolelta, ja kun hän ei
pitänyt sodassa kiitetyn, urhoollisen sotilaan arvon mukaisena olla
sanasodassa vaimonsa kanssa ja tunsi sitäpaitsi syyllisyytensäkin,
ei hän tahtonut itsepuolustuksellaan ylläpitää kinaa. Mutta eipä
hän halunnut antaa myötenkään ja tunnustaa itseään voitetuksi, vaan
tahtoi olla isäntä talossaan. Omaa vilkasta luonnettaan seuraten hän
mietti sota-asioita. Laulua hän piti parhaana sähkön eristäjänä. Kun
Vappu nupisi ja napisi, niin hän lauloi. Mutta ei sekään ajan pitkään
auttanut. Täytyi keksiä jotain parempaa.
* * * * *
Jaakko istui jakkaralla hartevana ja voimakkaan rehevänä kiskoen
koppapäreitä ja hyräillen itsekseen jotain säveltä.
Vappu astui ovesta tupaan kantaen täysinäistä puista kaljatuoppia.
Hän meni suoraan peräpöydän luo, joi ensin vähän kaljaa ja asetti
sitten haarikan vähän äkäisesti pöydälle, niin että kaljaa läikähti
yli reunojen. Samassa hän harasi rievun takalta ja kuivasi pöydän.
Kaljatynnyri päästää henkensä, sanoi hän, -- ja kalja väljähtyy. Olen
siitä puhunut, että se tarvitsee siiron kimpien väliin, kun se aina
ravistuu päältä, mutta ei maksa vaivaa puhua.
-- Noissa isoissa tynnyreissä
piti ruutia oleman,
mutta santaa olikin näissä,
eikä ruutia rahtuakaan.
-- Niin, laula sinä ruutitynnyreistä, kun minä puhun kaljatynnyreistä.
-- Se on taas niitä Snäkin lauluja Viaporista, tuon hurjan miehen,
joka yritti ampua pappiakin, kun se meni valaa ottamaan kansalta.
Kunnon mies muuten tuo Snäkki, en minä halua häntä parjata, mutta kun
melkein kirkkomaalla -- kai sen jo kuullutkin olet, mitä minä turhia
kerron.
-- Kuultu on.
-- Piispankin tarvis tappaa
ja Pöytyän rovastin
Ulvilan samalla tapaa
kanssa unilukkarin.
-- Aina sotalauluja, aina tappamisesta, ei koskaan kunnon lauluakaan.
Sopisipa nyt vaihteeksi myllystäkin laulaa, kun leivänjatkokseen
tullaan, ellei myllyyn mennä. Mutta minun pitää vain huolehtia
kaikista.
-- Kyll' frekkajakku sen tiesi,
kun myllyn rakensi,
että ryssä Turkuun riensi,
joka limppua haukkasi.
-- Puhu seinälle, sanoi Vappu pisteliäästi, meni ulos ja paiskasi
oven perässään kiinni.
Jaakko katsahti ikkunasta ja hymyili tyytyväisenä, kun näki eukon
suuntaavan askeleensa navetan puoleen. Sitten hän nousi tuoliltaan
ja meni eteiseen. Siellä hän kiipesi ketterästi tikapuita myöten
tuvan ullakolle. Eräästä nurkasta hän kaivoi esiin rikkinäisen
ja muodottomaksi lommistetun hatun, jonka hän oli eräänä päivänä
löytänyt maantien vierestä, tukkinut konttiinsa ja kätkenyt
ullakolle. Hän laskeutui tikapuita alas, vei hatun tupaan, pyyhki
siitä tomun ja tarkasteli sitä hymysuin. Se oli alkuaan kai nähnyt
parempiakin päiviä, ehkäpä "hattujen" aikaan peittänyt jonkun
arvokkaan valetukan, sillä siitä saattoi vieläkin nähdä, että se
oli nuoruudenpäivinään ollut hieno keikari. Se oli matalanläntä,
leveälierinen ja leveäperäinen, päältä tasainen, "leveä hattu." Sen
väriä oli sitävastoin mahdoton arvata, sillä siinä oli väittämisen
varaa, oliko se musta, ruskea vai harmaa, vieläpä mikä muu väri
tahansa. Sen nykyinen väri ei edustanut muuta kuin kuivuneen
maantieloan väriä.
Tämän hatun hän pani päähänsä ivan karehtiessa huulilla.
Pian tuli vaimo sisään navetasta ja istui rukkinsa ääreen takan
lähelle eikä katsahtanutkaan mieheensä, joka sovitteli viattomana
päreitä kopan pohjaksi ja taivutteli niitä pystyyn laidoiksi.
Tyttö, joka istui pienellä jakkaralla takan edessä, lepuutti karstoja
sylissään ja tarkasteli uteliaasti isäänsä. Jo hetkisen hän oli häntä
kummeksuen katsellut.
-- Etkös ole ennen nähnyt koppaa tehtävän, sanoi äiti terävästi, kun
sen tekoa niin tarkastat? Vai täytyykö minun ruveta itse hahtuviakin
tekemään itselleni?
Tyttö ei vastannut mitään, vaan rupesi ahkerasti karstoja
liikuttamaan.
Jo astui poikakin sisään ja löi lakkinsa vartaan päähän.
-- Minä olen sukinut hevosen, että se on niin hieno kuin tellasilkki
-- kuinka siitä varsasta sentään on tullut komea viisitalvinen --
ja antanut sille -- Mutta isä, mikä kumma teidän päässänne on? Hän
purskahti nauramaan.
Vasta nyt äitikin kääntyi katsomaan. Hän tarttui kädellään rukin
pyörään ja pysäytti sen kiertämisen.
-- No, enpä minä nyt ole tuotakaan vielä nähnyt, sanoi hän enemmän
itsekseen. -- Mistä tuo varistenpelätin on kotoisin, ei se
kotonurkista suinkaan ole, tiedän minä sen verran niistä? Ja mitä
komeljaa nyt aiotaan pitää, kun tuommoinen narrinlakki on pantu
päähän?
Hän rupesi taaskin kahta reippaammin kehräämään.
Mies ei ollut kuulevinaan, vaan sovitteli onnellisen näköisenä uusia
päreitä kopan kylkiin.
-- Mistä sen lakin olette löytänyt? kysyi Jussi. Ei mitään vastausta.
-- Hoi, isä, mikä kerjäläisparoonin hattu teillä on?
Hän astui puhuessaan lähemmäksi. -- Hva je hade? sanoo ruotsalainen.
Isän kasvoissa ei yksikään väre liikahtanut.
-- Oletteko tullut kuuroksi, isä, huudahti hän nauraen ja läiskäytti
kämmenellään hatun pohjaa, -- tuo mokoma kummitusritarin kypärikö
teidät kuuroksi tekee?
Isä kavahti ylös ja istuutui taaskin jakkaralleen, otti hatun
päästään, käänteli ja katseli sitä hetkisen, miettivän näköisenä
silitellen sitä kädellään.
-- Tällä hatulla on oma sisältörikas historiansa, sanoi hän vihdoin
omituinen salaperäinen ilme kasvoillaan. -- Jos se voisi puhua,
olisi sillä tietoa enemmän kuin monella koulumaisterilla, kertomista
nautituista iloista ja kärsityistä suruista, enemmän kuitenkin
jälkimäisistä ja varsin vähän edellisistä. On sillä oma sattuva
nimensäkin, joka jo sekin jotain tarkoittaa eli niinkuin Snäkki
sanoisi: on puhuva.
Nimikö sillä? Mikä nimi? kysyi Jussi uteliaasti.
-- Kärsimyslakki, vastasi isä painokkaasti. -- Mutta sen pitäisi kai
oikeastaan olla kärsivällisyyslakki, sillä silloin kun -- mutta minä
en sano nyt enempää. Aion näet, ensin itse koetella, onko asiassa
perää.
-- Missä asiassa? Mitä kummia te puhuitte, isä?
-- No, voin minä sentään lopunkin sanoa. Kun minä olen kuollut, saat
tämän periä.
-- Hei, suuri kiitos! Varsin hauskaa! Jussi nauraa hohotti.
-- Hyvä olisi, jos ei sinun tarvitsisi sitä koskaan käyttää, sanoi
isä tyynesti.
-- Kerjuussako? Mutta mitä arvoituksia te sepitätte. Sanoitte
koettelevanne, onko asiassa perää. Niin, missä?
-- Antaako se kärsivällisyyden kestävyyttä, vastasi isä puolikovaa.
-- Kärsivällisyyden kestävyyttä, tuoko? huudahti poika.
-- Niin, sehän juuri on tarkoitus, se, onpa se oppinut kestämään.
-- Niin, mutta mitä se miestä auttaa, mitä lakki kestää?
-- Se on _tenhottu_ ja siitä syystä se --
-- Tenhottu?
-- Voi, kun sinä, jo kohta täysi mies, viitsit kuunnella noita isäsi
jaarituksia, noin joutavia, sanoi Vappu äreästi. -- Luulin minä jo
sinun saavan järkeä päähäsi. Oliko tuokin nyt puhetta taas? Kun yksi
laulu loppuu, niin toinen alkaa. Kärsimyslakki! Mitä kärsimystä sulla
on? lisäsi hän mieheensä kääntyen. -- Sano!
Mies ei vastannut mitään, vaan pani lakin heti päähänsä, siten
osoittaen koettelevansa sen tenhoisuutta. Ja omituista todellakin:
eukko pauhasi hetkisen yksikseen, mutta vaikeni pian huomattuaan,
ettei mies nyt ollenkaan kuullut. Hän ei viitsinyt yksin ja ihan
hukkaan puhua.
-- Isä, kertokaa nyt hatun historia. Olen utelias, sanoi Jussi
ruvetessaan valmistelemaan puolitekoista kirvesvartta.
Isä ei ottanut kuullakseen hänen pyyntöään.
-- Lakki vaikuttaa, ei hän nyt kuule, sanoi äiti.
-- Joko nyt kerrotte sen kärsimyslakin historian? kysyi Jussi kotvan
kuluttua, kun isä koppansa valmiiksi saatuaan oli noussut ylös ja
laskenut lakin vartaan päähän toisten lakkien viereen. -- Minua
haluttaisi niin kuulla.
Poika kyllä tunsi isänsä ja tiesi mitä myöten kauhassa oli
vartta, mutta isän jutut huvittivat häntä aina. Eivät ne ketään
vahingoittaneetkaan, sillä isä ei koskaan väärentänyt eikä
sekoitellut olevia oloja, vaan pikemmin puolusti parjattua, kun
sikseen tuli.
-- Ei tänä iltana enää, vastasi hän. -- Hämärtää jo, kummitusjutut
eivät ole hyvät iltahämyssä. Mutta toiste...
Miten se toiste kerrottiin, siitä ei, vahinko kyllä, taru mainitse.
Se vain tiedetään, että aina, kun Vappu näki kärsimyslakin miehensä
päässä, hän lakkasi heti torumasta. Siten sen käyttäminen tuli
lopulta hyvin harvinaiseksi.
Saiko Jussi sen perinnöksi isän kuoltua, sitä ei taru myöskään kerro.