Tiina oli saanut omituisen päähänpiston, sen nähkääs, että hänkin
tahtoo häät, koska hänen molemmat tyttärensäkin olivat häät pitäneet
ja olivatpa ne olleetkin oikein "rymylihäät". Hän alkoi siis eräänä
päivänä tuota tuntumaansa esittää Kallelle. Kalle ei ensiksi
uskonut korviansa -- eikä tuo kummallista ollutkaan, sillä hän oli
jotenkin kuuro -- luuli vaan Tiinan sukkeluuksiaan laskettelevan,
mutta huomasi sitten, että tällä olikin täysi tosi, kun piti kiinni
asiastaan kuin Turun paimen ja toitotti korvaan: -- Kyllä sinun nyt
vain täytyy mennä pappilaan ja ottaa kuulutuskirja, en minä pilojani
puhu, enkä minä anna siinä perään.
-- Hm, mörähti Kalle, -- hm, mitä me siellä nyt enää teemme, joilla
jo on lastenlapsetkin, ei suinkaan se kirkonsiunaus enää kumminkaan
perhettä lisää? Olemmepa jo olleet yhdessä alun neljättäkymmentä
vuotta, emme suinkaan me nyt enää eroa, vaikka emme pappilassakaan
käy. Mitä mustalainen vihkimisellä tekee, kyllä maar se muutenkin
yhdessä naisensa kanssa kulkee! Olenko sinua koskaan jättänyt?
-- Jos ei tyttärenikään olisi käyneet pappilassa, huusi Tiina, --
niin en puhuisi mitään. Olenko siitä ennen puhunut? Viisi minä
jättämisistä, koska mustalaisnainen jättämisiä on itkenyt! Mitä
tuommoisista puheista. Mutta pitääkö minun, joka olen heidän äitinsä,
hävetä heidän edessään, että he sitten olisivat parempia kuin minä,
vihittyjä vaimoja, mokomat? Ei se nyt ollenkaan parane mistään, tämä
asia, muusta kuin pappilaanmenosta. Minä kyllä itse häistä murheen
pidän, ota vain kuulutuskirja sinä.
Ja Kalle meni ja otti kuulutuskirjan. Oli se pappikin vähän
kummeksinut, että -- mitä te nyt enää --? Mutta Kalle oli vastannut:
-- Eikö se myöhäänkin ole sentään sopivampi? Ja sitten kuulutettiin.
Tämä tapahtui talven alussa. Ja nyt alkoi häätavaroiden kokoaminen.
Ja oikein huvikseen ne antoivatkin emännät morsiamen pussiin
annosta, kun tämä itse pyysi ja pussia kantoi, ei karkuunkaan menty,
niinkuin "pussiväkeä" tavallisesti, eikä siis tarvinnut Tiinan
katua annosmatkaansa, kyllä tuli häävaalua koolle. Ja hymylle veti
Kalienkin naaman, eikä katunut hänkään, että oli kuulutettu.
Valkenipa vihdoin sydäntalvella sekin päivä, jona pappilaan piti
mentämän. Kalle kävi siellä jo, tavallisuuden mukaan, edeltä
kuulemassa, miten pappi ehtisi vihkimisen toimittaa. Kyllä se antoi,
pappi, luvan tulla.
Tiina siisti itseään ja puki mustan hameen ylle. Oli se nähnyt
tuo hame parempiakin päiviä maailmassa, eipä kumminkaan ennen lie
ollut morsiuspukuna. Se oli hienoa villakangasta ja tehty siihen
aikaan, jolloin vallasnaiset vielä kävivät eri puvussa ja käyttivät
joitakin poimutelmia ja kerroksia eli "kappoja" ympäri hameitaan,
ja alkuaan oli se varmaan ollut sysimusta, mutta nyt oli se jo
hallahtanut, kuten morsiamen hapsetkin. Tämän hameen oli Tiina jo
vuosia sitten saanut eräältä rouvalta kaupungista. Hän oli saapunut
paikalle matonkuteita leikattaessa ja nähnyt sen riepukasan päällä
ja pyytänyt sitä. Ei ollut rouva juuri halukas antamaan sitä, mustaa
kun aina matossa tarvitaan, oli tuuminut, mutta Tiina oli niin
nöyrästi niiaillut ja kauniisti siunaten ja kiitellen hyvien ihmisten
anteliaisuutta pyytänyt, että rouvan sydän pehmeni ja hän antoi
hameen. Mutta tuskinpa olisi kieltänytkään, jos olisi tietänyt, että
siitä vielä vuosien kuluttua morsiusleninki tulee. Niinpä vain kunnia
tuolle riepukasan kuningattarelle oli suotu vanhalla iällä. Tiinalla
oli siis nyt tuo hame yllään.
Talvi, jolla väliin tammikuussakin on kummalliset tunteellisuuden
oikut, antoi nyt surullisella auliudella sataa lumiräntää. Mutta
kylmät ne ovat talven lämpimätkin, tuuli ja satoi ja hyinen
iljanne teki sään kolkoksi ja kelin niljakaksi. Sentähden Tiina
tuon kilometrin matkalle pappilaan puki vanhan mustan lyhyenmoisen
päällystakkinsa ylleen ja varovasti, ettei hameen monet liepeet
kastuisi, kääräisi sen ylös takin alle ja pisti takaa isolla
nuppineulalla kiinni. Ei tuo häntä juuri somistanut, kun vartalo
sai siitä niin kummallisen muodon palttoon alla -- hän oli näet
äärettömästi suurennetun paksuperäisen hämähäkin näköinen -- mutta
mitä sen matkalla väliä oli!
-- Seiso nyt tässä, sanoi Kalle pappilan pihaan ehdittyä, -- minä
menen vielä sisään kuulemaan ehtiikö se nyt, en minä kuullut oikein,
tai mihinkä menemme odottamaan.
Tiina seisoi sateesta välittämättä, vaikka satoi kuin tulta olisi
taivaasta sammutettu, ja valmistautui, Kallen epämääräistä tietoa
ajatuksissaan seuraten, pitempään odotukseen, mutta samalla tuli
Kalle puolijuoksua takaisin.
-- Tule nyt joutuin, sanoi hän hätäisesti, -- sillä kirkkoherra
seisoo siellä jo kirja kädessä ja odottaa.
Samalla hän tarttui morsiantaan käteen ja veti häntä mukanaan.
Tiina, joka tästä kiireestä joutui varsin ymmälle, astui pitkiä
askelia niin että vanhan virttyneen punaisen alushameen märät liepeet
löivät ympäri säärien. Mikä siinä pöykkärässä kerkesi muistamaan,
että musta hame vielä oli vyötäisille käärittynä.
Kalle vei Tiinan, joka tuskin ehti niiata, reippaasti vihkituolin
eteen ja laskeutui polvilleen vetäen Tiinan mukanaan. Oli tuo vähän
ennenaikaista polvistumista, sillä tapana on, että siinä hetki
seisoalta kuunnellaan papin lukua, mutta eihän sitä tietysti ole
kiellettykään, että koko ajankin polvillaan on. Sentähden pappikaan,
säälien heidän tunteitaan -- että tuommoisena hetkenä olisivat
erehtyneet -- ei ottanut heitä oikaistakseen, vaan aloitti lukemisen.
Kaikki meni niinkuin pitikin, molemmat vastasivat myöntämällä papin
kysymykseen, tahtoivatko he ottaa toisensa. Mutta kun tultiin
sanoihin: -- minä otan sinut --, niin tuli pieni erehdys, sillä
Kalle, joka luuli papin epäilevän ja uudistavan kysymystään, sanoi
vakuuttavalla äänellä useita kertoja: Juu otan, juu otan --.
Tässä täytyin nyt morsiamen tulla avuksi. Hän tiuskasi huutaen
Kallelle korvaan: -- Älä sano: -- juu otan, vaan sano perässä
niinkuin kirkkoherrakin sanoo: -- minä otan sinut --
Sitten kaikki meni hyvin loppuun asti.
Kun morsiuspari oli noussut pystyyn ja onnittelukin oli tapahtunut,
lähtivät he majataloonsa astumaan.
Siellä riisui Tiinakin pois märän palttoon yltään. Mutta nytpä
vasta seurasikin hämmästys, kun hän huomasi, että tuo musta hame
kappoineen, joka oli hänen ylpeytensä, olikin ollut myötäänsä
ylöskäärittynä.
-- Voi minua onnetonta, mikä vahinko minulle nyt on tullut, oi voi
hullua ihmistä, kun ei muista mitään. -- Ja Tiina oli vähällä itkeä.
-- Mikä teille nyt on tapahtunut? kysyi myötätuntoinen emäntä.
-- Oi voi, voivotteli Tiina, -- kyllä nyt on käynyt huonosti. Onpa
toki.
-- No, sanokaa nyt, onko tapahtunut mitään ihan auttamatonta? kysyi
edelleen emäntä.
-- On kyllä, on kyllä, ei sitä saa takaisin, oi voi. Ja mitä se nyt
tietää, ei ikänä nyt käy hyvin, kun tuommoinen asia piti tapahtua, jo
minä nyt itken.
-- Mutta sanokaa nyt kumminkin.
-- No, kun en ollenkaan muistanut, kun tuo Kalle-rähjä oli niin
hätäinen, pappilan pihalla päästää tätä mustaa hametta alas -- kukapa
sen papinkaan tiesi niin valmiiksi heti! Ja minä onneton, kun menin
alushameella vihille. Kyllä se nyt pahaa tietää, en minä muusta. Mitä
minä muusta!
-- Hyvää se vain tietää, sanoi isäntä, joka myöskin tuli paikalle ja
kuuli Tiinan vaikeroimisen, -- parempi onni on, kun on punainen hame,
vaikka se huonompikin on kuin musta.
Samoin lohdutti häntä emäntäkin. Ja Tiina tuli vihdoin vakuutetuksi
siitä, ettei se heille, vanhoille ihmisille, mitään tietäisi. Sillä
olivatpa he jo kuudenkymmenen vaiheille ehtineet.
Kalle, joka nyt myöskin käsitti, mistä oli kysymys, otti asian
jotenkin kylmästi.
-- Olipa se kumminkin päällä, sanoi hän, -- vaikkei sitä näkynyt,
mitä se sitten tietäisi?
-- Niin, oli toki se päällä kumminkin, mietti Tiinakin tyydytettynä.
Sitten he lähtivät matkaan toiselle kirkolle, missä tyttäretkin
olivat.
Ja siellä pidettiin häät, eikä nyrkin kokoiset, kuten sanotaan, vaan
"rymylihäät" oikein, niinkuin tytärtenkin, vaikka en minä siellä
ollut mutta korvakuulojansa se koirakin haukkuu.