(Kansantarun mukaan)
Vanhoina aikoina kuuluu raivonneen niin kamala rutto, että ihmiset
kuolivat seurakunnissa vallan sukupuuttoon, kirkot suljettiin ja
avaimet, niinkuin tarut kertovat, lähetettiin Ruotsiin. Iskipä
silloin tuhoava tauti kaukaisten sydänmaidenkin terveeseen kansaan.
Mutta koetettiinpa sitä siellä vastustaakin. Ja siitä se juuri tämä
taru kertoo.
Olipa siellä ylimaassa uudistalo aarniometsän siimeksessä,
Korvenkoski nimeltä.
Aamupuoleen eräänä kesäpäivänä oli Korven Pekka lähtenyt kylässä
käymään, rieskoja ja piiraita kontissaan, ja aikoi Mäenpäähän
appivanhuksia katsomaan, olivatko enää hengissä vai joko olivat ruton
saaliiksi joutuneet hekin, kun ei kahteen viikkokauteen ollut mitään
kuulunut sieltä. Kaisa emäntä oli jo ollut hyvin levoton, kun ei
kylästä kuulunut muuta kuin etäistä sanomakellojen kumeaa laulua,
joka tuulenhenkäyksen siivillä leijaillen toi kuolontervehdyksiään.
Hänen pyynnöstään oli Pekka lähtenyt tiedusteluretkelleen. Olisi
lähtenyt itse, mutta ei se Pekka päästänyt häntä menemään ruton
vuoksi, ja taisipa taiten tehdäkin.
Siellä hän nyt seisoi, Pekka, Mäntylän pihalla kontti selässä,
Reetan, Mäntylän koturivaimon kanssa haastellen.
-- Ei, kyllä se tosi nyt on, puheli Reeta, -- että ei sinun, isäntä
hyvä, Mäenpäähän saakka tarvitse mennä, kyllä he jo eilen haudattiin,
vaari jo toissa iltana ja muori eilen. Mutta kuka sitä sanaa teille
olisi lähtenyt viemään. Ei täällä enää sanansaattajia ole muita kuin
kirkonkellot, ja pian kai nekin jo vaikenevat soittajien puutteessa.
Eivät appivanhempasi enää mitään tuomisia tarvitse. Tuolla tuvassakin
makaa kuin luokona koko väki, emäntä jo onkin haudattu, ja
viimeisiään se vetelee Kaapokin, meidän.
-- Vai on se miehesikin, semmoinen reipas mies, vuoteelle kaatunut.
-- On toki. En voinut enää olla tuvassa sitä surkeutta näkemässä,
kun ei voi auttaa yhtään. -- Ei tässä sentään jouda kauan ulkonakaan
olemaan, täytyy mennä taaskin niille suunkastetta edes antamaan.
Mutta eivät sitä kaikki suinkaan tekisi, niinkuin minä; ne pakenevat
kuin hullut, niin kuin siltä siivelliseltä pakoon pääsisi, kun se
tullakseen on.
-- Mutta miten se liikkuu ja tulee, se rutto, siitä puhutaan kummia?
Vaiti! Hiljaa, älä mainitse sitä! Voi sinua onnetonta, etkö sinä
tuota tietänyt varoa? Ei minun enää väliä ole, varonko vai enkö;
rupeaa se minuun kumminkin, vaikka olen minä tähän hetkeen asti
kieleni kytkenyt. Eihän täällä kylässä kukaan säästy, kyllä se tekee
puhdasta jälkeä, toista on teidän siellä metsän perillä. -- Niin,
kyllä kait se sinuakin sinne nyt seuraa!
-- Ei tauti tartu, eikä rutto rupee Jumalan sallimatta.
-- Siunatkoon sinua! huudahti Reeta, -- huomasitkos?
-- En. Mitä minä olisin huomannut?
-- _Se_ lensi yli pihan, vastasi vaimo salaperäisesti.
-- Mikä?
-- Lintu.
-- Lintu!
-- Niin, punainen.
-- Rut...? -- Jotakin punaista leimahti kuin salama Pekan silmien
editse, ja sana katkesi puolierään hänen huulillaan.
-- Voi sinua, miesraukka, nyt olet hukassa. Kolmesti olet tuota
kamalaa huutanut, kyllä siitä nyt vieraan saat taloosi; -- ei se
taida sinua pitkälle auttaa, että lopun nimestä nielaisit; kuoleman
oma olet, niinkuin me muutkin.
Hän juoksi kiireesti sisään.
Allapäin alkoi Pekka muutella virsua virsun eteen. Vähän väliä hän
nosti ylös päänsä. Hänen huolestunut katseensa liiteli pilvettömällä
taivaalla, mutta ei se nyt etsinyt pilveä, jotta kasvivainio saisi
sadekuuron, vaan tähysteli, olisiko punainen lintu missään näkyvissä.
-- Näkisin minä sen kyllä, tuumi hän itsekseen, jos se nyt jossakin
tuolla lekottaisi yläilmoissa, paitsi jos se juuri puitten suojassa
hiipii jälkeeni. Miten nyt tuon hirmun silmät voisi sokaista? Sainpa
kumminkin häntään kiinni kolmannella kerralla, ettei koko otus
päässyt lentoon huuliltani. Vaikka kyllä läheltä piti. Sekä häntä,
hiiden herhiläistä, tiesi niin varoa, tiesi hänellä niin hyvät korvat
olevan?
Näissä miettein hän metsäpolkua astuskellen lähestyi kotomäkeä, josta
jo kuusien latvat uteliaina kurkistivat kesämekkoisen lehtimetsän
ylitse. Hän oli jo melkein rauhoittunut, kun ehti korven perälle,
talollensa. Mutta kun hän siinä astui pihaan, juolahti hänelle äkkiä
uusi ajatus mieleen; hän ei mennytkään suoraan tupaan, vaan alas
pihan sivussa olevaan puuvajaan ja veti oven kiinni perässään.
-- Mitä kummia isä tuolla puuvajassa noin kauan tekee? arveli
itsekseen Kaisa emäntä, joka seisoi ja kurkisteli ulos tuvan
akkunasta. Näin minä sen tulevan kontti selässä. Joko hän nyt siellä
saakka olisi ehtinyt käymään? Sepä nyt vasta lentoa oli. Eikä sitten
tule sisälle tietoineen, vetipä ovenkin kiinni. Mitä se nyt on?
Enhän nyt aaveita mahtanut nähdä päiväsydännä. -- Kai tässä täytyy
panna puuropata tulelle, kyllä maar sen nälkä on. Mikä hänen vielä
tiesi tulevan, että olisi keittänyt näin varhain, aurinko vielä
taivaanlaella.
Hän meni matalan takan luo, nosti padan haahloon kiukaan eteen,
kaatoi siihen vettä sangosta ja työnsi reppänän auki, iski tulta,
sytytti tervaksiin padan alle ja lisäsi kuivia puunoksia nurkasta,
niin että pian remahti hyvä roihu padan ympärillä. Sitten hän otti
tyhjän tanotuokkosen kiukaanlavalta käsivarrelleen ja aitan avaimen
peräseinältä käteensä ja meni jauhoja noutamaan aitasta.
Pekka asettui heti puuvajan oven suljettuaan ovipielessä olevasta
seinäraosta kurkistamaan ulos. Eikä hänen kauan tähystellä tarvinnut,
ennenkuin hän mielestään näki jotakin punaista välkähtävän pihan
keskikohdalla ilmassa.
-- Etteikö hän, pirun 'punainen lintu' ole minua seurannut tänne,
sanoi hän hiljaa. Ja samalla hän näki selvästi, miten se laskeutui
alas kuin punainen tilkku tuvan harjalle ja istuutui reppänän ääreen.
-- Vai niin, siinäkös näytettiin, kun ruman nimeä mainitsin, tuumaili
Pekka. -- Niin, kyllähän tuo on lintu, ja punainen myöskin. Olisipa
minulla täällä nyt jousi, mutta jopa kai se auttaisi, eipä tuo lie
ammuttavissa, tuollainen otus, meni häntä ampumaan. Kas, kuin on
korea, pahus! Ja tuossa se nyt istuu, ruma, ja vääntelee niskojaan,
katselee sivuttain kuin kana ja kuuntelee pää väärässä jokapuolelle.
Ähäh, vai siinäs vainoot, salaa hiivit ihmisten asunnoille, tipahdat
alas savureiästä. Mutta kyllä minä kuitenkin olen sinua ovelampi, kun
kerran tiedän aikeesi. Mene vain tupaan, kyllä minä sinusta vielä
urakan otan.
Jopa on lähtenyt eukkokin ikkunalta. Eipä taida kauan viipyä
ennenkuin rupeaa savu käymään sieltä. Kait se minut äkkäsi, kun
pihaan tulin.
-- Joko avattiin reppänä tuvassa, koska linnun siipi letkahti? Kas
vain taaskin! Hei pojat, nyt se sukelsi tupaan! Lähden tästä minäkin
heti. -- No, eukko menee aittaan jauhoja noutamaan. Ja odottaisi
siksi, kun se palaa sieltä. Asuuko 'punainen' nyt yksin pirtissä sen
aikaa.
Pekka isäntä odotti kunnes hänen vaimonsa ehti mennä sisään aitasta
jauhoineen. Sitten lähti hänkin tupaan.
-- Keitätkö puuroa? kysyi hän ovesta sisään astuessaan, ettei eukko
ehtisi mitään kysymystä tehdä, vaan hän itse voisi puhelua johtaa.
Minun onkin kelpo lailla nälkä, ja täytyy sitä vahvistaa itseänsä
tässä matkaa varten; ei suinkaan sitä rattailla keittoa saa, huono
tie vain kolkuttaa tyhjää vatsaa.
-- Mitä rattailla? Minnekä sinä nyt lähtisit keskellä kesää, työn
aikana?
-- Kyllä ne työt tehdyiksi tulevat, ovatpa ne nytkin nuoret ilman
minua kuivilla heinillä.
-- Mutta aamulla tarvitsee niittää.
-- Mitä ihmisellä sitten olisi hyvää lapsistaan, jos elinikänsä
pitäisi raataa ja olla ikeessä joka paikassa? Tottahan nyt parin
päivän loman saa ottaa kesässä, jolla isot lapset on.
-- Mutta mihinkä sinä sitten...?
-- Kaupunkiin.
-- Mitä sinä siellä, nyt juuri?
-- Tuon vähän viinoja.
-- No sekö nyt asiaksi? Kyllä kai, taaskin... Pekka tahtoi väliin
vähän maistella.
-- Ei siinä nyt auta estelyt, vastasi hän, heittäytyi selälleen
sänkyyn, painoi lakin silmilleen ja tähysteli lakin lierin alta
kattoon. -- Jos vain kaikki väki meillä on terveenä huomen-aamuna
varhain, lisäsi hän, niin lähden kuin lähdenkin kaupunkiin. Ei siellä
vielä kuulu se 'iso kuolemakaan' liikkuvan, ettei uskaltaisi sinne
mennä. Tuo sentähden matkalipas sisään ja pane evästä parin päivän
vara; minä otan Heikin mukaani hevosta toimittamaan. Pane rieskat
ja piiraat tuosta kontista. En minä mennytkään sinne saakka, kun
kuulin välillä niiden hyvin voivan siellä, ja tuli tuo kaupunginmatka
mieleeni. Ja pari kolme leipää lisäksi panet sekä toisen lampaan
nikusista ja voita rasiaan. Ja leiviskän voipytty mukaan, jotta
rahoja saa irti, ja iso leili myöskin. Nukahdan tässä sillaikaa, kun
puuron keität.
Nyt oli Pekka varma siitä, ettei vaimo tekisi kysymyksiä vanhemmista
tahi rutosta, jota oli niin turmiollista mainita. Ja taiten oli hän
väistänyt kaikki nimet, jotta ei kuunteleva lintu huomaisi, ketä hän
tarkoitti, sillä tiesipä se heidät jo kuolleiksi. Vakuuttunut oli hän
myöskin siitä, että vanhukset, jotka aina olivat olleet hurskaita
ihmisiä, voivat nyt kuolemansakin jälkeen hyvin, sentähden ei häntä
hätävalhe loukannut. -- Kyllä hän sen vielä ehtii kuulla ja surra,
rupeaa tässä voivottamaan ja tuon nimeä huutamaan, mietti Pekka. --
Pekka-vainajatammekin itki niin kauan, ja itkin minä itsekin sitä,
mutta tallellahan on siellä lapsi.
Emäntä ei puhunutkaan enää sanaakaan sitä tai tätä, vaan hiljaa
virttä hyräillen sekoitti jauhoja pataan, jossa vesi jo kiehui.
Jo puhuessaan oli Korven Pekka hattulierin alta kurkistellessaan
äkännyt, miten pieni punainen linnunpää pisti esiin kurkihirren alta
päreiden välistä orsilta, ja sinne tänne kääntyen tirkisti alas
tupaan. Nyt vetäytyi se pois siitä, eikä enää näyttäytynyt.
Hetken kuluttua Matti, Aapo ja Anna sekä Heikki tulivat kotiin
niityltä, ja pikku Saarakin palasi samassa marjasta.
-- Hei, joko isäkin on tullut kotiin? huudahti Saara. -- Onko siellä
ruttoa kylässä?
Taaskin näki isä punaisen linnunsilmän tirkistäen välkähtävän
kurkihirren alta kätköstään.
-- Liehän tuossa vähän perää jutussa, nupukkani, vastasi hän
huolettomalla äänellä, -- mutta ei sitä kaupungissa vielä ole, ja
sinne isä nyt lähtee aamulla sinulle vehnäsiä noutamaan. Tuo nyt isän
suuhun pari mansikkaa.
Tyttö meni ja pisti marjoista punoittavilla sormillaan muutamia
marjoja isän hymyilevään suuhun.
-- Kaupunkiin, huudahti Matti peräpenkiltä isän sanoihin, -- jopa kai!
-- Työn aikana! sanoi Aapo, joka seisoi keskilattialla kädet
housuntaskuissa. -- Eipä nyt ole käräjäin aikakaan.
-- Viinoja sieltä kuuluu tarvittavan, virkahti kuivasti äiti, joka
nyt myöskin aukaisi suunsa.
-- Ei nyt ole viinojen aika, sanoi Matti. -- Juokaa syksyllä, kun
vuodentulo on korjuussa; ei kannata lähteä matkaan miehen ja hevosen
nyt viinojen tähden.
-- Mikä isän nyt on tullut, huomautti kummeksuen Anna, joka asetti
puhtaita puulautasia ja lusikoita pöydälle leipäkasan, kalapurtilon,
höyryävän puuropahkan ja piimähaarikan ympärille. -- Eipä hän ennen
ole koskaan kesken työajan juomaan ruvennut, eikä varsin paljon
muulloinkaan.
Isä jo pelkäsi Annan liikoja kehuvan, mutta samassa äiti hänen
mielihyvikseen tokaisi vastaan:
-- Kyllä sille kelvannut on aina, kun vain on ollut.
Anna olisi vielä puolustanut isäänsä, mutta silloin sanoi tämä
lujalla äänellä:
-- Vaiti nyt kaikki! Vielä minä olen isäntä talossani, ja menen kuin
menenkin kaupunkiin, jos väkeni aamulla varhain on kaikki terveenä,
niinkuin sen jo olen sanonut. Jos kuitenkin joku sairaus sattuisi
taloon, jota ei tässä ennakolta voi tietää, niin jääköön sitten
kaupunginmatkakin toistaiseksi. Mutta viina olisi helppoa nyt, kun on
vähän ostajia.
Emäntä oli tuonut matkavakan ja palvatun lampaanreiden aitasta ja
pannut eväät vakkaan, niinkuin isäntä oli käskenyt, sulkenut sen ja
kiinnittänyt avaimen ripaan. Voipytty ja iso leilikin jo oli tuotu
aitasta.
Kun kaikki jo olivat menneet levolle ja nukkuivat, nousi isäntä ylös
vuoteeltaan ja meni juomaan isosta yksipuisesta tuopista pöydältä.
Sitten hän astui matkalippaan luo sanoen:
-- Mahtoiko eukko panna tarpeeksi evästä, niinkuin minä käskin?
Puhuessaan hän irroitti avaimen rivasta, avasi vakan kannen ja oli
katsovinaan eväitä. Samalla siirsi hän niitä pois lukon kohdalta ja
veti ainoastaan päällimmäisen leivän päin lukon yläsyrjää, siten että
sen alle jäi ontto.
-- Kyllä siinä on, sanoi hän. Sitten hän jätti vakankannen auki
raolleen ja meni maata taaskin.
-- Täytyy koettaa nukahtaa vähän aikaa, puhui hän, -- ei tässä auta
kauan loikominen, kun täytyy nousta taas ja mennä noutamaan hevonen;
ei isot pojat ehdi sinne, niiden täytyy jo kukonlaulamalta nousta
niittämään, eikä Heikkiä saa hereille.
Hän haukotteli syvään. Pian alkoi hän kuorsata ja laski käden
silmäinsä ylle varjoksi. Silloin huomasi hän aivan kuin hienon siiven
lehahduksen ja samalla välkähti äkkiä kuin punainen säde katosta
viistoon lattialle lippaaseen ja katosi siihen.
Pekka veti vielä syvästi henkeään muutaman kerran ja oli sitten
heräävinään.
-- Jäikö minulta vakankansi auki, sanoi hän haukotellen taaskin, nyt
sinne pääsee kissa, jos se on tuvassa, lihan ja piiraitten pariin
yöllä. Hän nousi istualleen. -- Jäipä tosiaan, täytyy mennä sulkemaan.
Hän meni ja painoi vakan lukkoon.
-- Paras kun panen avaimen housujen taskuun, ettei taipaleella syö
irti itseään rivasta.
Nyt vasta meni hän hetkeksi nukkumaan.
Aamulla auringon lähettäessä ensisäteitään heräsi Korven Pekka
lyhyestä unestaan, nousi ja pukeutui. Sitten hän otti oven päältä
laudalta kappaleen koivuista tarvespuuta, sai kirveen palkun päästä
nurkasta käteensä ja löi irti palasen koivua.
-- Kai tuosta menee heinäkorsia piiraisiin, jutteli hän puolikovaa
höpisten, -- täytyy tehdä tulppo avaimenreiälle.
Hän veti puukon tupestaan ja alkoi tulppoa vuolla, tarkasti
sovitellen sitä reiän mukaan. Kun se oli valmis, nosti hän lippaan
ylös pöydänkulmalle ja kallisti sitä niin, että auringonsäteet
kävivät lukonreikää kohti. Silloin näki hän linnun siellä maata
punoittavan kyntysillään, pää siiven alla nukkuen. Nyt hän asetti
tulpon paikallensa ja löi sen kirvespohjalla lujaan kiinni.
-- Ei tuosta nyt luulisi heiniä sisään menevän piiraita ryvettämään,
sanoi hän.
* * * * *
Jo ajeli Korvenkosken isäntä metsäistä tietä, Heikki-poika
rinnallaan, eväsvakka, voipytty ja iso leili rattailla; mutta
oli niillä rattailla sukset ja jousikin. Isä oli selittänyt nämä
kalut ottaessaan, että ehkäpä sattuisi näkemään teerien tai metson
rahkasuon ylitse lentävän, niin tekisi mieli ampua; suksitta taas
sitä ei vetelästä suosta saisi.
Mutta kun he tulivat ison suon kohdalle, Pysäytti Pekka hevosen.
-- Minä astun alas ja lähden vähän suksilla käymään. Saisi heitä
koetella, kelkkaneniä, etteivät vallan suotta mukana olisi.
Poika seurasi kummeksuen hänen tekoaan.
-- Minkätähden nyt suolle lähdette, sanoi hän, -- eipä siellä
lintuakaan ole näkyvissä?
-- Minä oikaisen suon ylitse, rattaat kolkuttavat niin kovasti. Ja
minkä ne linnut ennakolta tietää. Aja sinä vain hiljakseen, niin
yhdymme Suonperässä. Varro siellä, jos vähän viipyisinkin; taikka jos
minä edellä ehdin, niin minä varron.
-- Mutta kun lippaankin otatte kantaaksenne, eikö se rattailla menisi
--?
-- Eihän tuo taakka mitään miehelle ole. Aion suurustella
suonselällä, jollakulla kuivemmalla mättäällä. Enhän minä lähtiessä
haukannutkaan, niinkuin sinä.
Sen sanottuaan huusi hän ruunalle ja lyödä lätkäsi vakankannikenuoran
päällä sitä, kun se epäröiden, lähtisikö vai eikö, koska ei isäntä
rattailla ole, käänsi päätään häneen, eikä ollut huomaavinaan Heikin
ohjaksista nykimistä. Ruuna hypähti juoksemaan, eikä poika ehtinyt
enää uusia kysymyksiä tehdä.
-- Mitäpä minä jousella? mutisi hän itsekseen, sovitellen sitä vakan
päälle selkäänsä, -- mutta pojan tähden... Ja onpahan muutenkin akka
mies aseetonna.
Nyt hiihti hän hivutteli verkalleen keskelle suota taakkoineen.
Siinä laski hän alas vakan, lukonreikä pohjoista kohti käännettynä.
Sitten hiihti hän aluksi hiljemmin ja tuutilaulua laulaen, yhdeksän
kertaa ympäri myötäpäivään, niinkuin vakankehäkin sampaasta kävi, ja
aina lisäten vauhti ja isontaen ladun kehystä. Kaikki muistamansa
univirret hän veteli.
Sen tehtyään hän lähti taakseen katsomatta kiidättämään Suonperää
kohti. Puolimatkalla laski jännitetyn jousensa vasemmalle olalleen ja
ampui taakseen. Sitten lähti taaskin hyvää vauhtia eteenpäin.
Ei ollutkaan hän ensi kertaa kesällä suksilla käymässä. Oli varta
vasten tehnyt pystynokkaiset kesäsukset, jotka eivät mättäisiin
tarttuneet.
Hikeä pyyhki mies, kun tuli Suonperän pihaan. Sinne oli jo poikakin
ehtinyt hevosineen.
Isä hyppäsi rattaille, käänsi hevosen pään kotia kohti ja alkoi ajaa.
Pojan kysymyksiin vakasta ja matkasuunnan muutoksesta vastasi hän:
-- Ei puhuta niistä ennenkuin kotona.
Kodissa Korvenkosken isäntä eukkonsa ja lastensa suureksi
kummastukseksi ja mielihyviksi itse kertoikin kaikki. Siitä se
tiedetäänkin. Ja siihen se silloin rutto loppui.
* * * * *
Mutta kun seuraavana talvena oli niin kova pakkanen, että vesi ilmaan
heittäessä tuli rakeina alas ja nurkat paukkuivat kuin mörssärit
sodan aikana, lähtivät Korvenkosken miehet suolle menemään, isä itse
ruunalla ajaen, halkoja reessä, ja pojat edellä suksilla.
Siellä aukaisi hän, Korven Pekka, vakan.
Siinä näkivät he nyt jäätyneenä lönttinä lukonreiän edessä jotakin
punaista kuin verta kuuran alla. Piirakat ja liha olivat kuin
hyytynyttä kalalientä ja samoin kuin leipäkin kaikki veritäpliä
täynnä.
Sanovat sitä homeeksi jotkut. Mitä hometta! Ja sanokoot, verihomeeksi
kun sanovat. Verta se oli, kyllä se nähtiin, kun miehissä katsottiin.
-- Kuollut on oikein, sanoi isä, -- mutta lujalle on ottanut, paljon
on verta purskunut.
Hän sulki taaskin vakan.
Nyt tekivät he kelpo nuotion suolle, laskivat sen keskelle vakan
ja sytyttivät rovion tuleen. Kun tuli oli sammunut, kokosivat he
lapiolla tuhan säkkiin ja mättivät sen rekeen, ajoivat sitten
semmoiselle joelle, joka pohjoiseen päin juoksee, tuurasivat jäähän
avannon ja puhdistivat tuhan sinne. Vieläpä kirveellä hakkasivat
säkinkin pieneksi ja heittivät rievut perässä.
Eikä sen koommin ole punaista lintua nähty, eikä semmoista ruttoa
ollut. Mutta puheentapana vieläkin sanotaan: 'punainen kuin rutto.'
Mies se oli Korven Pekka, joka sen pettää osasi.