1.
Mikä sinusta on hauskaa, Jaakko? Minä en näe siinä mitään iloa että
kenties saamme viettää yömme paljaan taivaan alla joulukuulla tänä
armon vuonna 1771. Nyt olemme jo poikenneet useaan paikkaan ja aina
samalla tuloksella, ainoastaan ivaa juopporentuilta ja neuvoja
toiseen taloon tuhmilta naisilta. Jo nyt on ilta tulossa ja kyläkin
loppuu, ja sinä olet vallan passiivinen, vaikka eilen niin hilpeästi
lupasit tänä iltana olla johtajana ja hankkia hyvän yökortteerin
meille.
-- Vasta nyt, _mon ami_, [Ystäväni.] kuukin kurkistaa taivaankannen
syrjän alta, tuolla idässä. Eihän vielä, poikaseni, ole kiire
yölevolle. Onpa täällä, sanottiin, pienen taipaleen päässä hyvä talo,
_ergo_ [Siispä.] teemme siitä itsellemme yömajan.
-- Teemme! Eikö maisteria huvita Tengströmin itseluottamus? Hän
tekee, vaikka meidän toisten on täytynyt anoa ja monta nurjaa
kieltoa kuulla, ennenkuin olemme saaneet. Ja minulle hän sanoo niin
joviaalisesti kuin vanha kyläkoulunopettaja "poikaseni", vaikka minä
olen melkein vuotta vanhempi. Hän on viisitoistavuotiaana jo koko
mies, kun glorvördisin [Kunniakkain.] muistossa Karolus XII, ja hän
tekee.
-- No, no, Gadolin, on vielä ennenaikaista päättää. Tengströmillä on
kenties varattuna joku hauska kepponen jolla hän aikoo viehättää nämä
sitkeät halikkolaiset _filantropiaan_ [Ihmisrakkauteen.] ja siten
yllättää meitä.
-- Niin, _posito_, [Otaksun.] että niin on, minä puolestani
jo haluaisinkin jotain vaihtelua. Tämä repunkantaminen ja
latinanlaulaminen käy ylen yksitoikkoiseksi. Onko sinulla se
keppossuunnitelma valmiina?
-- On se kyllä valmis, on ollut jo matkaan lähtiessä. Mutta ennenkuin
sen teille ilmoitan, täytyy minun saada teiltä molemmilta ehdottoman
kuuliaisuuden lupaus. Lupaatteko?
-- Minä lupaan ja vannon kuuliaisuutta tänä iltana, vaikka käskysi
olisivat oikean Tamerlannin. Ja tietysti maisterikin lupaa samoin.
-- Lupaan.
-- Hyvä! Teidät minä nimitän nyt heti tohtoriksi, teen teistä mainion
saksalaisen lääkärin, joka ei osaa maamme kieliä, vaan puhuu saksaa.
Jaakko Fredrik sekä minä olemme oppilaita. Minä sitäpaitsi teen
tulkin virkaa tohtorille.
-- _Bravo, bravissimo!_ huudahti Gadolin nauraen. -- Mutta jos
kaikki siinä talossa ovat terveitä, niin mistä saamme sairaita
tohtorillemme? Siitä syntyy uusi _quaestio_, [Kysymys.] "poikaseni."
-- Siitä ei huolta, vakuutti Tengström.
-- Ja minä toivonkin, että siellä kaikki ovat hyvävointisia, sillä
en millään puoskarikujeilla tahtoisi arvoani vahvistaa ja saattaa
ihmisten elämää vaaraan, sanoi vasta nimitetty tohtori vakavasti. --
Mutta viattomaan kepposeen olen aina valmis, lisäsi hän hymyillen.
-- Juuri niin... Nyt lähenemme jo taloakin, josta saamme
yökortteerin... Näyttäähän teidän isävainajanne nauris Turun aikaa.
-- Näyttääpä tietenkin.
* * * * *
Lukija käsittänee, että nämät kuljeksivat nuoret miehet, jotka
miettivät miten päästä tilapäisestä pulastaan, ovat nuoria
lukumiehiä, jotka ovat teinimatkalla, pitäjää käymässä. "Maisterin"
nimityksen, jonka kuulemme yhdellä heistä olevan, ei tarvitse meitä
oudostuttaa. Se nimitys annettiin ennen auliisti nuorille herroille,
jotka "lukivat". Ylioppilas oli jo kotiopettajana maisteri,
varsinkin jos hän luki papiksi. Ja apulaisena hän ainakin sai tuon
arvonimen. Pitkittä puheitta, tämä meidän maisterimme on ylioppilas
ja kotiopettajana hän on viettänyt joitakuita lukuvälikausia
Perniön pappilassa kirkkoherra (myöhemmin lääninrovasti) Andreas
Gadolinin perheessä. Hänen nimensä on Gabriel Bergelin, lukkarin
poika Janakkalasta. Isä on hänen 12-vuotiaana ollessaan kuollut ja
äiti on vähin varoin hänen koulunkäyntiään kustantanut; sentähden
on hän itsekin nuorempia opettamalla koettanut ansaita varoja
itselleen. Jaakko Fredrik Gadolin tässä tietysti on hänen oppilaansa.
Tämä tuttavamme on pulska nuorukainen, jonka muoto todistaa hyvää
eväskonttia. Ja johtaja, Jaakko Tengström, pitäjänapulaisen, maist.
Juhana Tengströmin poika Kokkolasta, vierailee Perniön pappilassa.
Koska hän on vähävaraisesta kodista, vanhin viidestä lapsesta ja
matka Kokkolaan Turusta edestakaisin olisi tullut ylen kalliiksi
vanhemmille, otti hän kiitollisesti vastaan lukutoverinsa isän kutsun
viettää loma-aika hänen perheessään. Ja kun kirkkoherra Gadolin
käsitti, että nuorukaisen eväspussi ja rahamassi olivat köykäiset,
kehotti hän häntä lähtemään tavanmukaiselle teinimatkalle Jaakko
Fredrikin kanssa. Hänen oman poikansa ei tietystikään tarvinnut koota
varoja itselleen, mutta kunnon kirkkoherra, joka ei tahtonut loukata
vieraan nuorukaisen tunteita, teki tämän esityksensä rattoisalla
tavalla ja aivan kuin retki tulisi alettavaksi eniten Jaakko
Fredrikin tähden, jota tämäkin kerran pääsisi teiniä kulkemaan.
Tengström oli muka jo kotipuolessaan alkeiskoulua käydessään ollut
teinimatkoilla. Ja koska hän tiesi Bergelininkin varattomaksi,
kehotti hän häntä seuraamaan nuorukaisia johtajana. Tämä kumminkin
oli jo mielestään päässyt niistä kengistä, ei ollut edellisenäkään
vuonna enää teininä kulkenut, eikä nyt ollenkaan ollut halukas, koska
hän jo oli täysi mies, vieläpä kookaskasvuinen, ja jouluksi aikoi
suorittaa papintutkinnon. Mutta Saara-rouva sanoi jyrkästi, että
hän ei päästä ainoata poikaansa matkaan, ellei mukana ole ketään
luotettavampaan henkilöä kuin tuo vielä nuorempi hilpeä Tengström.
Tähän yhtyi kirkkoherrakin ja puhui erityisesti Bergelinille siitä.
Nuorukaiset myöskin pyysivät, koska retkestä ei muuten tulisi
mitään. Niinpä ei hänkään enää epäröinyt, ja halu saada vähän eväitä
kotiin jouluksi veti myöskin vielä kerran pienelle hupaisalle
seikkailuretkelle.
2.
-- Noh, mitä nuo nyt tuolla navetankatolla tekevät... hyvää ehtoota
sentään... nuo oudot miehenalut, ja onko siellä yksi täysi mieskin
joukossa? kyseli Kanervan Jussi, keski-ikäinen mies, tullessaan
väkijoukkoon, joka oli kerääntynyt pihalle. Siinä oli koolla
toistakymmentä henkilöä, enimmäkseen miehiä, sillä talon naiset
olivat melkein kaikki pirtissä jouluviinojen polttoa hoitamassa.
-- Jumal' antakoon... Pitäisi kuuta tervattaman, -- vastasi
renki-Matti, vanhanpuoleinen hauska nuorimies, nauraen. -- Etkös näe
sankoja siellä? Toisessa heillä on terva ja toisessa vettä. Ja tuo
poika, joka seisoo ja pitelee uuniluudanvarresta, on jo valmiina
sukimaan, kun saa käskyn tohtorilta.
-- Tohtorilta! Mitä maankiertäjiä ne sitten ovatkaan?
-- Ties heidän... Saksalaiseksi tohtoriksi kehuvat, ei osaa
kunniallista suomen sanaa, vaikka myisi siihen paikkaan. Ei saisi
ruokaa eteensä ilman tulkkia. Minä kurikkaa vuollessani äsken haukuin
pahanpäiväiseksi miehen, kun pojat ulkona täällä pystyttivät tikkaita
navetanräystäälle ja kantoivat ylös sangot, mutta ei suu irviin
käynyt hyvään ei pahaan, ei se muuta kuin istui ja kurkisti ulos
akkunasta, silmillään seuraten heidän toimiaan. Ei ymmärrä, sen minä
vaikka vannoisin.
-- No eikö nyt talon tervalla parempaa virkaa ole, kuin ilmaa sukia?
Mikä sitä heille antoi tuonne?
-- Kaima kantoi heille tervasangon, kun lupasivat maksaa, jos ei kuu
mustu. Sanoivat, ettei heidän sovi lykätä sitä huomiseksi, kun on
tullut jo tiedoksi, että tänäpäivänä se tehdään ja monessa paikassa
sitä tänä iltana kurkistellaan, pimeneekö. Mutta en minä usko,
ennenkuin näen.
-- Mikä kiiltävä sillä tohtorilla on kädessä, kelloko?
-- Hei kello, kelpo onkin, hopeakello, suuri kuin kohtuullinen
nauris. Kysyin tulkkipojalta, vaihtaako. -- Ei, sanoi, -- ei vaikka
antaisit vuotuisen palkkasi, ei sittenkään.
-- Näettekö, miehet, puheli vanha eukko, -- tuo korea, lihava poika,
joka tulta näyttää, polkee karret päreistä lumiseen kattoon. Ette te
tulen kansa tallinseinien sisälläkään noin tarkkoja ole.
-- Jokohan Kujansuun Kaisa taaskin moittii meitä? huudahti
poika-Matti, reipas nuori mies, joka juuri tuli tuvasta, ja sattui
kuulemaan eukon viime sanat.
-- En suinkaan minä...
-- Vaiti nyt, tohtori puhuu, huudahti muuan miehen ääni joukosta.
-- Sss!
-- Se oli nyt sitä saksaa.
Kanervan Jussi kuunteli ihmeissään kielen outoa sointua.
-- Nyt... Nyt sitä aletaan!
Renki-Matti nauroi taaskin, ja häneen yhtyivät toisetkin.
-- Poika sukii kuin kattoa pesisi, kastaa uuniluutaa tervaan ja
vetelee ja taas kastaa... Kyllä terva tulee jonkun killingin
maksamaan. Ja tohtori tarkastaa kelloa ja sukimista! Uskovatko nuo
omaa kujettansa, kun ovat noin totisia? Oi kuinka minua naurattaa,
hah hah hah; ei se kuu taida siitä tietää, hah hah, ei taida sinne
saakka ylettyä.
-- Mutta kyllä sitä kannattaa katsella, ha ha hah, nauroi Kanervan
Jussikin.
-- Tohtori osoittaa sormellaan ylös, sanoi piika-Maija.
-- Mutta minun mielestäni... kuuletteko, minun mielestäni kuu mustuu
syrjästä, huusi kymmenvuotias pikku-Heikki.
-- Mikä syrjä? Ole vaiti sinä, vastasi vanhempi veli, poika-Matti.
Vai kuinka? Luulenpa että terva menee, mutta menköön.
-- Mustuu kuin mustuukin! kas kummaa! sanoi Kanervan Jussi ihmetellen.
-- Tuota en ikänä olisi uskonut, jos en omin silmin olisi nähnyt,
jupisi renki-Matti miettivästi, raapien korvantaustaa. Häntä ei
naurattanut enää.
-- Jo maar minäkin näen, huusi kimeästi Kujansuun Kaisa. -- Voi
ihmeitten ihme! Merkit auringossa, kuussa...ja, kuinka siinä sanoo,
ne on lopun merkit, tuommoiset.
-- Mitä täällä nyt lopun merkeistä saarnataan? kysyi isäntä, joka
samassa astui alas portaita ja kävi lähemmäksi. Hän oli nukkunut eikä
tietänyt koko näytelmästä. -- Ketä tuolla navetankatolla on? Ja mitä
kojeita niillä on edessään?
-- Siellä tervataan kuuta, huusi useampi ääni.
-- Tervataan! Kah, onko nyt kuunpimennys, vai mitä se on?
-- On. Sitä tehdään parhaillaan, vastasi renki-Matti.
-- Tehdään? Kyllä se tekemättä on. Kyllä minä niitä jo monta olen
nähnyt näihin päiviin, ei tuo mitään ole.
-- Kyllä nähnyt on tässä muutkin, mutta onko isäntä nähnyt tehtävän
ennen? kysyi Kujanpään eukko.
-- En, eikä muutkaan. Mutta tekevät joutilaat jotakin, sano...
Kun minä kymmenkunta vuotta sitten kävin pappilassa, niin rovasti kun
käänteli allakan lehtiä, sanoi: torstaina tulee kuunpimennys illalla,
lypsyn aikana, ja niin tulikin juuri. Hän tiesi senkin sanoa, kuinka
paljon syrjää jää kirkkaaksi. Ei se mikään merkki ole, tuo. Te olette
höperöitä kaikki.
-- Mitä se isäntä sanoo? kysyi suutari. Hän oli jättänyt työnsä ja
lähtenyt hänkin ulos katsomaan. -- Olisiko teidän mielestänne paljon
vaikeampi sitä tehdä kuin tietää jo toisena vuonna edeltä, koska se
tulee ja kunkamoinen? Sen minä aina olen suurimpana ihmeenä pitänyt,
kun siitä olen herraspaikoissa kuullut, sen tarkan edeltä tietämisen.
Ja kyllä ne tietävät, herrat. Olen senkin nähnyt, että täsmälleen...
-- Mutta semmoisen täytyy olla Jumalan tekoa. Minä puhun teosta enkä
tietämisestä.
-- Kyllä minä sen ymmärrän. Mutta minä kysyn sentään, mistä tietävät
ihmiset _tänä vuonna_ sanoa, mitä Jumala aikoo tehdä tulevana vuonna,
ja määrätä päivän ja hetken? Vieläpä laadunkin? Hää?
-- En minä tiedä siihen vastata. Mutta sen tiedän, että rovasti sen
sanoi ja että se tuli lypsyn...
-- Niin, ihmekö se, että tietävät, huusi Kaisa, -- kun itse tekevät,
herrat.
-- Että rovastiko teki? Tuki leukasi, ämmä.
-- No ei hän, en suinkaan minä sitä... Mutta mistä sen luki taas?
Mustasta kirjastako? Sanotaan...
-- Älä siitä huikkaa herrojen aikana, tuhma akka, taikka pian oletkin
siinä kirjassa, varoitti Kanervan Jussi.
-- Allakasta isäntä sanoi lukeneensa, selitteli suutari. -- Se on
semmoinen pieni herrojen kirja, kummia merkkejä täynnä, kyllä niitä
nähty on. Ja se on tietävinään kaikki edeltä, sateet ja poudat,
suojat ja pakkaset. Mutta kyllä se valehteleekin, siitäpä sen tietää,
ettei se oikein totuudessa vaeltavien tekoa ole. Ei papit niitä
tee... Allakan tekijät ovat semmoisia, jotka lukevat tähdistä, ja ne
auringon- ja kuunpimennyksiä tekevät. Kuinka voisivatkaan he niitä
edeltä täsmälleen sanoa, koska ne tulevat, jos eivät itse tekisi?
Eivätpä he Jumalan ilmojakaan täsmälleen tiedä edeltä.
-- No, en minä ymmärrä, mutta...
-- Niin nähkääs, isäntä, vaikka minä olen vain renki-Matti, enkä
ymmärrä syvältä asioita, niinkuin suutari, niin minäkin voin edeltä
sanoa jotakuta tekemisestäni. Eilen sanoin Maijalle: huomeniltana
piirrän vuosiluvut kurikkaasi, sitten se on valmis, uudista se sitten
kun minun paitani pyykitset jouluksi, ja hetki sitten piirsin siihen
kaksi kirvestä kahden nuolen väliin, oikein komeat luvut, niinkuin
sanoinkin eilen.
-- Aina tuo Matti...
Maija meni vähän kauemmaksi.
-- Tervaako ne koko kuun, isä? kysyi pikku Heikki.
-- En minä tiedä, kyllähän nähdään.
-- Voi, älkää hyvät herrat koko kuuta tervatko, huusi vanha Kaisa ja
juoksi lähemmäksi -- jättäkää vähän syrjää, jotta minä vanha ihminen
näen kävellä mökilleni tästä. Kyllä riittää jo, kyllä sen jo näemme,
että voitte suuria tehdä.
-- Älkää huutako, Kaisa, kielsi suutari, -- kyllä he itse tekonsa
tietävät. Eikä suinkaan ne tuota kauan viitsi tehdä. Ei ne
pimennykset koskaan kovin pitkiä ole.
-- Kah, nyt muutetaan miestä, huomautti renki-Matti. -- Nyt alkaa
toinen oppilas tervata. Eikö se voinut, tulkki, tuota loppua enää
sivellä?
-- Ei se kun pesee, huusi Maija, -- eikö Matti näe enää?
-- Oikein, se kastaa toiseen sankoon, sanoi Matti. -- Ja minä luulen
että se suurenee.
-- Eikö tervattu koko kuuta, oliko se Kaisan vuoksi? mietti Jussi.
-- Suurenee se, sanoi suutarikin. -- Näetkö vain, eivätkö ne siihen
vaikuta, kun heti rupesi isonemaan, kun vettä luutaan otettiin... Ja
suottako hyvät ihmiset, luulette siinä uuniluutaa käytettävän? Jopa
kai.
-- Kuinka se uuniluuta sinne saakka ylettyy, kysyi pikku Heikki
kummastellen renki-Matilta.
-- Mikäpä sen tietää, mutta on uuniluudalla ennenkin kummia
yläilmoissa toimitettu, on sillä ratsastettukin.
-- Niin sanotaan, mutta lieköhän tosi, kaima?
-- Tosiko?! Hah hah hah, vähänpä sinä tiedätkin, Matti ja Matin
kaima... Isävainajani kertoi että hänen äitivainajansakin oli pienenä
tyttönä kerran viety matkaan, ja uuniluuta juuri oli ollutkin sillä,
ja oli puhunut sitä sitten äidilleen, niin äiti oli kieltänyt
kenellekään sanomasta ja oli siunannut lasta, eikä hän sitten enää
sinne joutunutkaan.
-- Mihinkä sinne, mihinkä? kysyi uteliaasti poika.
-- Sinne... Jonnekin vain.
Koko talon väki oli terveenä, eikä sentähden tarvittu lääkäriä
talossa, jos ei lasketa kahta vasikkaa, jotka olivat ruvenneet
oirimaan ja joiden emäntä pelkäsi kuolevan. Mutta tähänpä tiesi
Tengström avun. Vähän saksaa puheltuaan Bergelinin kanssa otti hän
suutarilta pienen palan ohutta pehmeää vasikannahkaa ja äimän sekä
pikilankaa ja ompeli pussin. Uuninolalta hän otti karstaa ja meni
navettaan, jossa naiset nyt olivat lypsämässä. Siellä hän raapi
vasikat puhtaiksi, otti kouraansa takkuisia karvoja karstasta ja
kokosi ladonlattialta heinänpölyä, täytti näillä aineilla pussin ja
meni sisään. Tuvassa kirjoitti hän suutarilaudalla paperiliuskalle
lyijykynänpätkällä:
_En hvit kalf o' en rö', vill di inte lefva så må di dö_. [Valkoinen
vasikka ja punainen, jos eivät tahdo elää, niin kuolkoot.]
Tämän hän näytti ensiksi tovereilleen, kääräisi kokoon ja pisti sen
sitten pussiin pölyn sisälle ja ompeli sen kiinni, jättäen siihen
pikilangan päät nauhoiksi. Nyt hän meni takaisin navettaan ja sitoi
pussin, jota hän nimitti "elttapussiksi", toisen vasikan kaulaan ja
kehotti aamulla varhain muuttamaan sen toisen kaulaan.
Hyvän illallisen emäntä heille laittoi ja samoin he saivat oivallisen
yösijan. Aamulla kukon laulaessa kävi emäntä navetassa muuttamassa
pussin, ja kun päivä valkeni olivat vasikat terveet. Vieraille
laitettiin hyvä suurus ja he saivat vielä kelpo eväät reppuihin.
Eikä tarvinnut emännän niitä salaa täyttää, sillä isäntä oli samassa
toimessa ja kokosi vielä rahojakin tohtorille ja hänen oppilailleen.
Jos nämä eivät itse olisi kieltäytyneet vastaanottamasta, olisi
lahjamäärä ollut paljon runsaampikin, sillä nuo hyvät ihmiset pitivät
sen suurena menestyksen enteenä, että kuuntervaus tapahtui heillä.
Jo vasikkain paraneminen osoitti sitä, heiltä kun oli pitkin vuotta
kaikki vasikat kuolleet, sanoi emäntä. Hänelle annettiin neuvo sukia
elukat ja sitoa pussi kaulaan. Mutta hauskinta kaikesta oli se, että
kaikki olivat jääneet tyytyväiselle mielelle.
Kun nuorukaiset olivat palanneet takaisin Perniöön, niin
kirkkoherranrouva täytti Tengströmin evässäkin Jaakko Fredrikin
teinirepusta ja pani vielä omiakin varoja lisäksi, sillä hän käsitti
että tämän rikaslahjaisen nuorukaisen toveruus oli suureksi hyödyksi
hänen pojalleen.
Aamulla, kun Tengström eteisessä seisoi ja vähän alakuloisesti
katseli säkkiään, astui rouva samassa ulos keittiöstä. -- Mitä seisot
ja mietit? kysyi hän.
-- Katselen, että säkissäni, johon illalla tyhjensin reppuni, on nyt
varmaan Jaakko Fredrikin eväät. Nyt en tunne omiani, mutta tädin
avulla ne kai erilleen saadaan.
-- Ei siinä hänen ole, ne ovat kaikki sinun.
-- Ei, täti kulta, kiitän. Hän oli niin iloinen saaliistaan ja
hänestä olisi varmaan kovin ikävä, kun hän ei saisi sitä itse pitää.
-- Ei puhuta hänelle mitään. Luuletteko hänen niitä kuukauden päästä
muistavan ja tuntevan? Minä täytän hänenkin säkkinsä, ja tämän
toimitan heti aittaan ennenkuin hän nousee ylös.
Nuorukainen kiitti sydämellisesti hyvää tätiä. Sitten hän meni ja
kertoi Bergelinille saaneensa hyviä uutisia kotiin.
Vielä joulun edellä "oppilaat" saivat lyyran lakkiinsa ja "tohtori"
vihittiin papiksi Tukholmassa, jonne kaikki kolme matkustivat
avoimella jaalalla. Papiksi vihkiminen tapahtui Tukholmassa siksi,
että Turun piispa Kaarle Fredrik Mennander silloin valtiopäiväin
aikaan oleskeli siellä.
Tämän pienen kujeilun päähenkilö on, niinkuin arvoisa lukija
tietänee, piirtänyt nimensä Suomen historiaan maan ensimmäisenä
arkkipiispana. Hänen toveristaan tässä kertoelmassa tuli rovasti ja
heidän maisteristaan Merikarvian kirkkoherra.
Mutta teinikepposella oli vielä jälkinäytöksensäkin, jonka lukijan
suosiollisella luvalla vielä kerron. Se tapahtui puoli vuosisataa
myöhemmin.
3.
Arkkipiispa Tengström oli jo pitemmän aikaa kärsinyt reumatismia ja
tullut kovin synkkämieliseksi ja hermostuneeksi. Pieninkin rasitus
tahi mielenliikutus voi saada hänet ärtyiseksi ja pois tasapainosta.
Lääkärit olivat turhaan koettaneet taitoansa; ei mikään auttanut.
Silloin neuvoi muuan piispattaren ystävä, että olisi paras ottaa
tunnettu Halikon muori parantamaan; tämä muka oli parantanut hänenkin
miehensä, jonka taudille eivät lääkärit mitään voineet, vaikka
he siitä sitten kunnian ottivat, kun sairas parani, koska eivät
tietäneet, että muoria oli apuna käytettykään. Tämä ystävä kertoi,
että muori oli hieronut, haudellut ja voidellut ja potilas oli
parantunut hyväksi.
Nyt alkoi arkkipiispatar ensiksi varsin varovasti puhua tuon tuttavan
herran taudista, joka hänen mielestään ilmauksiltaan oli ollut varsin
samanlaista kuin hänen miehensäkin tauti. Ja sitten hän kertoi sen
paranemisesta. Mutta arkkipiispa keskeytti hänet: -- Ei kiitoksia! En
minä anna itseäni Halikon muorin hoitoon. Jopa minua nauraisi koko
Suomi, ja lääkärit ivaisivat minua.
-- Mutta sen täytyykin tapahtua salaa. Ken sinua tietäisi nauraa, tai
ivata?
-- Ei. Siitä ei puhuta koskaan enää.
Mutta kun sairaus ei helpottanut, päinvastoin paheni, niin ettei
ollut yönlepoa eikä päivänviihdytystä, alkoi huolestunut puoliso
taaskin puhua Halikon muorista, ja kiellosta välittämättä hän
teki sitä joka päivä, koettaen suostutella miestään, että hän nyt
kumminkin kerran, pari antaisi hieroa itseään ja käyttää haudetta.
Eihän sitä kukaan tietäisi, kun tekijä itsekin sen vaatii pitämään
salassa, jotteivät lääkärit häntä sakottaisi.
Vihdoin, kun piispa ei enää uskaltanut valittaa eikä huokausta
päästää rinnastaan ilman että kohta sai kuulla Halikon muorista,
sanoi hän alakuloisesti: -- No, tulkoon sitten. Mutta minä tiedän,
ettei se mitään auta... Minua ei mikään auta enää.
Ei kauankaan kestänyt ennenkuin rouva toi sisään siistin
maalaiseukon, joka kumarteli syvään ja puheli sävyisästi.
Eukko oli jo useita päiviä ollut talossa valmiina, kunnes saisi luvan
tulla taitoaan osoittamaan. On huomattava, että lääkärit siihen
aikaan antoivat sangen vähän arvoa hieronnalle.
Eukko hieroi kerran ja toisen, jopa kolmannenkin ja toimitti hyvää
haudetta välillä. Ja kunnianarvoisan potilaan kipu ja synkkämielisyys
"kuunteli", vaikka ei se vielä hyvästi jättänytkään. Mutta eräänä
iltana hän sanoi vaimolleen: -- Tämä on nyt viimeinen kerta, kun
annan vauloa itseäni... Saat lähettää eukon pois huomenna, kun
nyt olet saanut tahtosi toteen ja näet, ettei tämäkään auta.
Kärsivällisyyteni ja voimani loppuvat jo tykkänään.
Siihen tyytyi rouva ja muorikin, joka otaksui, että hänen apunsa jo
olikin alkanut vaikuttaa.
Illalla hieromisen ja hauteen jälkeen muori vielä ennen potilaansa
levollemenoa vähän aikaa viimeistellen piteli hänen kaulaansa ja
hartioitaan ja pyyhkieli hänen ruumistaan, lopettaen siihen toimensa.
Ja toivottaen hyvää yötä, hän meni kumarrellen ulos.
Arkkipiispa, jonka oli vallannut väsymys, alkoi nousta nojatuolista
ja mennä levolle, koska nyt tuntui siltä, että kukaties saisi
rauhassa nukkua. Mutta silloin virahti mieleen ajatus: mitä se eukko
minun kaulaani siveli ja niskaani hypisteli ja puheli sitä ja tätä
sitä tehdessään? Paniko se sinne jotain?
Hän koetteli yömekon päältä niskasta. Ei siellä tuntunut mitään.
Mutta sittenkin...
Hän koetti sormellaan mekon alta yöpaidan kauluksen päältä. Ja
oikein, siellä tuntui solmu, josta lähti nauhat.
-- Mitä tämä on? sanoo hän ja vetää nauhoista, jotka aukenevat
ja johtuvat hänen poveensa yömekon alle. Sieltä hän vetää esiin
kummallisen esineen. Se oli pieni kulunut, pitämisestä mustunut
kiiltävä nahkapussi, jonka yläreunaan näkyi uudet puhtaat valkoiset
nauhat ommellun.
-- Mitä...? Onko ihminen hupsu? sanoi hänen kunnianarvoisuutensa
suuttuneena. -- Aiotaanko minua taikakeinoilla parantaa? Katsotaanhan
kumminkin ensin mitä siinä on, mutta kyllä sitten saavat kuulla!
Hän otti kynäveitsen ja paperiarkin, laski pussin pöydälle paperille
ja viilsi sen siinä halki.
-- Ei mitään muuta kuin pölyä, joku heinänkorsi ja karvoja,
valkoisia ja ruskeita, mitä moskaa...! Hyi! Ja nämä sitten ovat
parannusaineita. Voi sitä taikauskoa! Mitä tuolla sisempänä on?
Paperia. Siellä nyt on taikasanat, joku loitsu. Eivätkä Halikon papit
ollenkaan tiedä, mitä heidän seurakunnassaan piilee. Mutta minäpä
teenkin nyt heille pitkän nenän ja otan tiedon tämän taikakalun
tekijästä, sillä eukon täytyy se ilmoittaa! Ja sitten panenkin hänet
lujalle. Mitä tuohon on töherretty? Täytyy etsiä silmälasit ja
sytyttää toinen kynttilä.
Se oli pian tehty. Hän istui jo lasit nenällä ja katseli kirjoitusta,
joka kuluneena ja äkkiä pyöräytettynä kumminkin näytti tutulta. Hän
luki vähän vaikeasti: -- _En hvit kalf o' en rö', vill di inte lefva
så må di dö_.
Nyt aukesi hänelle äkisti menneiden päivien muisto. Hän tunsi omat
kirjaimensa siinä. Ja sydämellinen, iloinen nauru kaikui hänen
huuliltaan. Hän eli äkkiä uudestaan kaikki ja nauroi kuin koulupoika.
Nauru kuului toisiinkin huoneisiin. Kiireesti tulivat arkkipiispatar
ja muori sisään. He olivat lähtiessä huoneessa hiljaa odotelleet,
että hän menisi maata ja saisi yölevon.
-- Herrajesta, kuinka nyt on asiat? huudahti muori, joka näki
rikkileikatun pussin pöydällä ja arkkipiispan istuvan nauraen
paperiliuska kädessä. -- Mitä te nyt olette tehnyt, semmoisen
vahingon! Oi voi!
Piispa nauroi yhä hullummin, ihan huone kaikui.
Mutta nyt suuttui eukko. -- Ei sitä niin tarvitse nauraa, sanoi hän
kiivaasti. -- Sillä on monta tautia parannettu ihmisistä ja elukoista.
Piispa sai naurultaan vaivoin puhutuksi. -- Mistä te, muori hyvä,
olette tuon ihmeellisen taikapussin saanut? Tiedättekö kuka sen on
tehnyt? Ja kuka tämän paperiliuskan siihen on kirjoittanut sekä mitä
se sisältää?
-- Mistäkö saanut?! Tiedän kai... En minä sitä mistään varastanut
ole, minä olen sen äitivainajaltani perinyt! Ja tiedän minä senkin,
kuka sen on tehnyt, mutta en minä sen sanoja tiedä, kun ei niitä ole
kukaan lukenut. Mutta ei ne suinkaan aivan turhat ole, sanon minä,
koska ne ovat niin monta auttaneet.
Mutta kun eukon vakuuttavat sanat yhäkin lisäsivät arkkipiispan huvia
ja ärsyttivät hänen nauruhermojaan, sanoi eukko loukkaantuneena:
-- Vaikka te olette herra arkkipiispa ja minä vain alhainen
maalaiseukko, niin minä sanon sentään, että ei siinä mitään
naurettavaa ole, sillä on paljon hyvää tehty. Eikä se ole mikään
noitien tekemä, ei se taikapussi ole, niinkuin te sanotte, vaan
elttapussi. Se on oikein oppineitten herrojen, suuren saksalaisen
tohtorin ja hänen kahden oppilaansa tekoa, jotka tekivät ihmeitä
taivaankappaleissakin. Eikä ne olleet hävyttömiä, eivät ottaneet
niinkään paljon kuin mielellään olisi annettu, ja menestyksen ne
jättivät jälkeensä, eivät onnea vieneet, sanoi... Ei sitä kannata
nauraa.
Eukko pyyhkieli hikeä otsaltaan.
Mutta arkkipiispa, joka eukon puhetulvan aikana hymyilevänä
hytkyttäen kuunteli, nauroi taaskin kaikuvasti niin paljon kuin
jaksoi. Hän nauroi niin sydämellisesti, ettei muistanut koskaan
niin nauraneensa. Ja hänen vaimonsakin, joka ei vielä voinut
käsittää _koko_ asiaa, nauroi mukana katsellessaan tuota harvinaista
iloisuutta, vaikka hän muoria säälien taisteli vastaan. Uteliaana hän
otti paperiliuskan miehensä kädestä ja luki hymyillen sen sisällön.
Se kyllä hänenkin mielestään oli omituinen ja hän arvasi, että joku
hulivili oli sen tekaissut, mutta miksi koko asia ja eukon vakava
pakina hänen miehensä mielestä oli niin hassusti hauskaa, sitä ei hän
käsittänyt.
-- Vie nyt muori toisiin huoneisiin, ja kestitse häntä oikein hyvin,
sanoi iloisesti arkkipiispa, -- sillä hän on tuottanut minulle niin
hauskan illan, että tulen sen aina muistamaan. Minä olen parantunut,
muori on parantanut minut. Mutta suokoon anteeksi, että olen nauranut
ja nauran vieläkin, sillä nyt on minun hyvä olla.
-- No, Jumalan kiitos, että paranette! En suinkaan minä
nauramisesta... Kyllä minä sen anteeksi suon, en minä ymmärtänyt...
Ja, kiitoksia, hän kumarsi taaskin, -- kyllä minua on joka päivä
kestitetty, olen ollut kuin suurissa pidoissa koko ajan.
Rouva kehotti nyt muoria tulemaan kanssaan. Mutta tämä astui pöydän
luokse, kääräisi paperin nahkapusseineen pölyineen kokoon ja kumarsi
syvään arkkipiispalle. -- Minä pyytäisin nöyrimmästi, että herra
kunnian arkkipiispa antaisi minulle _sanat_. Kyllä minä tämän
eheäksi saan ompelemalla, ei suinkaan voimat niin vähistä riipu kuin
päällyksen särkymisestä, kun aineet tallella ja sanat eheät ovat.
Antakaa vain sanat.
-- Sanat! Mitkä sanat!? Ei minulla semmoisia ole. -- Hän luuli eukon
pyytävän _häneltä_ loitsua eli taikasanoja.
-- On maar teillä kädessänne, vastasi kumarrellen eukko, -- niitä
minä pyydän takaisin, ette suinkaan te niitä tarvitse... En minä
_teidän_ sanojanne pyydä, lisäsi hän, sillä hän huomasi piispan
väärinkäsityksen, -- vaan omiani, omaa omaisuuttani.
Hän oikaisi kättä ottakseen paperinpalaa.
Piispa nosti kätensä korkealle ja rupesi taas hillittömästi
nauramaan, mutta antoi sitten kumminkin heti eukolle mitä tämä pyysi.
Nyt oli muori tyytyväinen ja meni kumarrellen huoneesta, eikä pannut
pahakseen sitäkään, että piispan nauru kuului toisiin huoneisiin asti
hänen mennessään. Hän ryhtyi heti pussin parantamiseen, kokosi siihen
pölyn joka tomun, pani sanat sisälle ja ompeli sitten sen lujasti
kiinni.
Piispatar jäi ukkonsa luokse uteliaisuuttaan tyydyttämään. Ja pian
sieltä kuului mitä sydämellisintä jatkuvaa naurua. He nauroivat nyt
molemmat samaa asiaa.
Mutta hauskinta kaikista oli se, että arkkipiispa todella parani
varsin terveeksi. Hierominen ja hauteet olivat vaikuttaneet
nuorentavasti ruumiin elimistöön ja tuo hauska nuoruuden muisto ja
sydämellinen nauraminen elvyttivät sielun. Koko surumielisyys oli
kuin pyyhkäisty pois.
Halikon muori palkittiin runsaasti ja hän lähti kotiin arkkipiispan
talosta varsin hyvillä mielin, sillä piispatar vakuutti hänelle,
että juuri tuo ihmepussi oli niin äkisti piispan parantanut, ja että
nauraminen oli ainoastaan paranemisen merkkejä. Ja tiesipä muori
itsekin, että pussi se oli, joka auttoi.
Eukko tunsi itsensä hyvin onnelliseksi, kun oli voinut itse
arkkipiispankin parantaa. Vaikka lääkäri, jonka lääkkeet nauttimatta
oli heitetty ulos, siitä paranemisesta sitten ottikin kunnian. Ja
nytkin jäi jokainen hyvälle mielelle.
* * * * *
Tämän pienen kertoelman pääpiirteet on näiden rivien kirjoittaja
lapsuudessaan kuullut "tohtorin" leskeltä, rouva Bergeliniltä,
joka kuoli v. 1853 lähes 90 vuoden vanhana Merikarvialla. Olen
jostakin kuullut, että sama teinikepponen olisi kerrottu myöskin
piispa Tegnéristä Ruotsissa. Luultavasti on siinä tapahtunut
henkilöiden sekoitus, joka helposti on selitettävissä Tengström- ja
Tegnér-nimien yhdenkaltaisuudesta. Kertomani asian todistukseksi
mainitsen vielä, että pari vuosikymmentä sitten luin "Amerikan
suomalaisesta lehdestä" "Kuun tervaajat"-nimisen kertomuksen samasta
asiasta. Kertoja oli kuullut sen eräältä päähenkilön elossa olleelta
naissukulaiselta Suomessa, joka oli antanut hänelle luvan kirjoittaa
siitä sanomalehteen. Tämän päähenkilön nimeä hän ei kuitenkaan
tahtonut julkaista, vaan sanoi ainoastaan hänen olleen "erään Suomen
piispan". Toisten nimiä hän ei tietänyt. Mutta sanoi heitä kaikkiaan
olleen "kolme _ylioppilasta_". Tämän kertojan hienotunteisuuden
en kuitenkaan enää ole antanut estää itseäni nimiä julkaisemasta,
sillä henkilöt ilman nimiä ovat kuin kasvit ilman juuria. Ja
mikä on katsottu soveltuvaksi Tegnérin nuorukaisvuosiin, sopii
myöskin Tengströmin nuoruuteen. Ja ennen kaikkea on parasta, että
pikkuasioissakin etsimme totuuden esiin ja tiedämme, mikä on omaamme
ja mikä vieraan.
Siinä oli tämä sama kertoja erehtynyt, että hän sanoi piispateinin
itsensä esittäneen "saksalaista tohtoria". Tiedämme, että Tengström
on 15 vuoden vanhana (1771) suorittanut ylioppilastutkinnon, ja olisi
hän sentähden tietysti ollut ylen nuori tohtoria esittämään. Siksi
täytyy rouva Bergelinin kertomuksen, jonka hän mieheltään, retken
osanottajalta, on kuullut, olla oikea. Kuitenkin oli B., vaikka
hänellä tohtorin osa olikin näyteltävänä, ainoastaan sivuhenkilö
näytelmässä.