1.
Eräänä päivänä syyspuolella 1867 tuli pitäjämme rovasti kotiini
tiedustelemaan, enkö siskoni kanssa tahtoisi lähteä Turkuun
hätäleivän tekoa oppimaan. Sitten meidät lähetettäisiin sitä omaan
sekä naapuriseurakuntiin opettamaan. Saisimme vapaan kyydin ja 28
markkaa kuussa palkkaa. Me suostuimmekin ehdotukseen ja pian olimme
matkalla Turkuun.
Aikomukseni ei ole puhua tuosta leivän valmistustoimesta enempää kuin
matkamme vaiheistakaan, sillä ne eivät kuulu näihin muistelmiini.
Olen tahtonut mainita siitä vain sen tähden, että me siten saimme
säästöön pienen pääoman, jolla ostimme jauhokulin ja aloitimme pienen
leipäkaupan suuren nälkätalven tullessa.
Minä, vanhin perheemme yhdeksästä lapsesta, olin kummitätini
kasvattina samassa kylässä. Kaksi nuorempaakin siskoa oli poissa
kotoa. Vanhempieni perhe oli siis kuitenkin kahdeksanhenkinen. Muuten
olimme kuin yhtä perhettä. Mitä yhdellä oli, sitä oli kaikilla, mitä
yhdeltä puuttui sitä puuttui kaikilta.
Syksyllä päätimme yhteisesti olla juomatta kahvia ja panna
ruisjauhoja sammal- ja olkileipään ainoastaan puolet -- aluksi
kuitenkin kaksi kolmasosaa, kunnes siihen totutaan -- muuten ei
leipä riitä yli talven, sillä vierasta työtä ei ollut saatavissa.
Kukapa nyt teettäisi mitään? Ja niin kävikin, ettemme koko talvena
saaneet mitään työansiota, vaikka ennen olimme tehneet käsitöitä
kautta seurakunnan ja edemmäksikin. Mutta leipää ostettiin sinä
talvena enemmän kuin voimme valmistaakaan. Usein vietiin kypsät jo
kuumana, kuivumaan ne eivät kerinneet, vaikka joka päivä leivottiin.
Ikävintä kuitenkin oli, että tahdottiin paljon velaksi, moni jätti
maksamattakin ja meidän vähäinen varastomme suli yhä pienemmäksi,
vaikka aluksi pienillä rahanlisäyksillä saimme sitä tuetuksi.
Voi niitä kurjia raukkoja, joita laumoittain kulki paikasta toiseen
tuona kovana nälkätalvena! Syksyllä jo tuli monihenkisiä perheitä
pohjoisesta. Kerrankin tuli tupaamme muuan vaimo, jolla oli kuusi
lasta, mies oli jäänyt kelkan luo tielle. Nuorin lapsista oli äidillä
kapalossa. Sen hän raukka oli synnyttänyt matkalla, se oli vasta
kahden viikon vanha. Kahta veti isä kelkassa, toiset juoksivat.
Minun kokoillessani vähän "vaatteen puolta" ja ruuan apua lapsille,
kysyi eräs heistä, noin neljän vuoden vanha pikku tyttö äidiltään.
-- Äitee, äitee onko tuo peitto? Hän osoitti sormellaan kirjavaa
matonkappaletta takan edessä.
-- Ei, lapsi, se on matto, vastasi äiti.
-- Mikä _matto?_ Mitä se siinä tekee? Voi kun se on korea!
-- Oo vaiti, käski äiti.
Tyttö olikin vähän aikaa vaiti ja miettivän näköinen. Sitten hän
sanoi äkkiä varmalla äänellä:
-- Mutta se on peitto, onpa se peitto.
-- Mistä sen tiedät, että se peitto on? kysyin minä, jota tytön
pakina huvitti.
-- Tiedän vain, kun se on peitto, vastasi tyttö, lasten tavoin
itsepintaisesti pitäen kiinni kerran päähänsä saamasta käsityksestä.
-- Oo nyt vaiti, käski äiti uudestaan väsyneellä äänellä.
-- Niin, mutta se on matto, minä sanoin.
-- Eipä, eipä, hoki tyttö.
-- Miksi ei, minä kysyin.
-- Kun se on niin korea, selitti tyttö.
-- Ottaisitkos sen peitoksesi? kysyin.
-- En, minä antaisin sen Pikulle, vastasi tyttö heti.
-- Voi tuota lasta! sanoi äiti tuskallisesti.
Minä otin sen rievuista kudotun uuden lattiamatonkappaleen ja sanoin
vaimolle:
-- Käärikää lapsi tähän, jotta se tarkenee, kun sillä on niin vähän
ympärillään.
-- Jumala teitä siunatkoon, sanoi vaimo, -- kun raskitte antaa noin
hyvän maton! Ja kyyneleet helmeilivät alas hänen kalpeita poskiansa.
-- Nyt ei Pikku kuole viluun.
Tyttö hyppeli iloissansa laulaen: -- Pikku sai uuden peiton, voi kuin
on korea peitto!
* * * * *
Erään toisen perheen muistan niinikään. Vaimo, vanhanpuoleinen
nainen, oli sangen kipeän näköinen. Hän seisoi ovipielessä ja näytti
niin omituisesti murtuneelta. Minusta näytti siltä kuin tuo vaimo
olisi joskus nähnyt parempia, kenties paljonkin parempia päiviä.
En voinut tukahduttaa myötätuntoista uteliaisuuttani. Puhuttelin
häntä siis ruotsinkielellä, vaikka he suomeksi tervehtivät ja pyysin
istumaan. Hän nosti katseensa. Katsoin rauhallisesti häneen ja
uudistin sanani lisäten:
-- Te näytätte niin kipeältä.
Hän huokasi syvään, kiitti sitten kohteliaasti ja kävi istumaan.
Hän puhui sujuvasti ruotsia, mutta ei saanut paljoa puhutuksi
hengenahdistukselta, enkä tietysti minäkään tehnyt mitään kysymyksiä.
Mies, vaimo ja neljä lasta heitä oli. Heidän vaatteensa olivat
kunnollisesti paikatut, vaikka varsin huonot muuten. Vanhin tyttö oli
noin neljän-, viidentoista iässä. Hän puhui kauniisti ja säälivästi
äidilleen, eikä rumasti ja sopimattomasti, niinkuin "kulkevaiset"
useinkin tekevät. Mutta mies tiuskaili äreästi lapsille. Miehen ja
vaimon en kuullut mitään keskenään haastavan. _Hän_, mies, kiiruhti
lähtöä, kun he olivat syöneet. Mutta kun vaimo ei syönyt mitään, niin
kielsin heitä lähtemästä, koska minulla oli kahvipannu tulella äitiä
varten.
-- Ei se sitä nyt tarvitse, räyskäisi mies.
Vaimo istui ja yski, mutta ei sanonut sanaakaan, ei valittanutkaan.
Minä nuhtelin miestä ja houkuttelin samalla.
Hän murisi itsekseen ja kiroilikin vähän, mutta istui kuitenkin
odottamaan, kun hänellekin kupin lupasin, vaikka sanoinkin, että
"viinanmärkää kun olisi, niin parempaa tekisi."
Heidätkin mieron tie vei etelää kohti.
Laumoittain niitä silloin kulki, mutta eivät ne kaikki jättäneet yhtä
syviä jälkiä mieleen.
* * * * *
Oli jo joulukin tullut. Siinä valmistimme illaksi pientä talouttamme
juhlakuntoon, kun ovesta tuli sisään nuorukainen, jykevä, lyhytläntä
miehen alku, noin kahdeksantoistavuotias. Tervehdyksestä kohta
kuulin, että hän oli pohjalainen. Yllään hänellä oli hyvät, melkein
uudet, vaikka karkeat sarkavaatteet. Minä kysyin siis asiaa, koska
hän ei näyttänyt avun tarpeessa olevan. Tosin hän teki alakuloisen
vaikutuksen, mutta se oli yleinen ominaisuus kaikilla silloin.
Hän seisoi nojaten ovipieleen ja piteli käsissään lakkia, jonka hän
hitaasti otti päästään ja puheli alakuloisesti, katkonaisin lausein.
-- Minä oon lähtenyt työn hakuhun, mutta ei tahdo saada missään. Eikä
nyt juhlaksi ollenkaan kukaan tahdo ottaa -- menisi vain pyhät, kai
sitä sitten... Kai sitä pitää mennä etelää kohden. Renkinä minä olin
menneen vuoden, mutta ei ne voineet enää pitää. Eikä palkkaakaan
sopinut saada, kun niin vähän tuli vuodentuloa, että meni kaikki
vaatteeseen. Laitoin nämä, jotka on ylläni, emäntä teki palkastani.
Nyt en tiedä mikä neuvoksi, en tahtoisi vaihtaa vaatteitani
huonompiinkaan, kun niissä on koko vuoden palkka, mutta kai täytyy
vaihtaa, jotta saisin ruokaa. Ei kehtaa kerjätäkään, kun voisi tehdä
työtä, kun olisi.
-- Älä vaatteitasi vaihda, minä sanoin, -- kyllä ne tarvitset tänä
kylmänä talvena.
-- Niin, ja ne tarjoavat niin vähän väliä vanhoista rievuista, ettei
sillä pääse mihinkään, kun raha on niin ahtaalla. Jo minä äsken olin
tuolla antaa, mutta en sentään vielä antanut.
-- Älä vaihda vaatteitasi, kyllä sen verran apua saat, että eteenpäin
pääset, ei nyt ole häpeä pyytää.
Minä annoin hänelle kappaleen limppua ja kaljaa tuoppiin. Oli
aamupuoli eikä ollut vielä ruokia valmiina.
-- Tule nyt tänne huomenna klo 12 aikaan niin saat ruokaa, nyt ei ole
vielä mitään keitettynä.
-- Kiitoksia, kyllä tätä tässä on! Ei tämä keitoksia kaipaa. Ja mitä
minä kahta kertaa yhteen paikkaan... Kyllä tätä tässä on.
-- Tule sinä huoleti huomenna. Jos menet muualle, niin kenties
antavat vastahakoisesti jouluruokiaan. Mutta illallista tänään ja
einettä huomenna kun saat jossakin muualla, niin tule sitten tänne
päivälliselle. Ja tottapa kirkossakin käyt?
-- Käyn maarian. Monet tuhannet kiitokset, kyllä minä tulen, sanoi
hän tyytyväisesti ja meni.
Joulupäivänä hän tuli klo 12. Minä olin kattanut hänelle pöydän jo
valmiiksi. Hupaista oli kuulla, kuinka hän sanoi, kun toin ruokaa
hänen eteensä: -- Kiitoksia, kyllä tätä tässä on, ja kehui ruokia
hyviksi, vaikka ei meillä suinkaan suurellista ollut, mutta olihan
kumminkin vähän jouluruokia valmistettu. Ja vielä syötyään hän sanoi:
-- Minä ajattelin kulkiessani, että missä minäkin oon jouluna? Ja
minkälainen joulu mullekin tulee? Ja nyt Jumala johdatti minut hyvien
ihmisten huoneeseen, kun oon syönyt niin hyviä ruokiakin, etten ole
koskaan ennen niin hyvää joulua pitänytkään. Kyllä minä sen nyt aina
muistan, kuinka Jumala tänäkin vuonna minun joulustani murheen piti!
Ja jääkää nyt Herran haltuun! Ja monet tuhannet kiitokset nyt teille,
suuri kiitos!
Kyynelsilmin puristi hän kättäni ja lähti jatkamaan mieron tietä.
2.
Oli sydäntalvi. Täti joka oli melkein alinomaa sairastanut, makasi
vuoteellaan ja ruikutti. Huone oli kylmä, sillä minä en ollut saanut
puita kotiin. Oli kyllä luvattu tuoda, mutta paljon lumentulon tähden
ei päästy metsään. Kujalla tupamme vieressä ulottui sitäpaitsi lumi
seipäitten tasalle, joten sinne ei voinut kukaan ajaa hevostansa.
Eikä peltojenkaan kautta olisi paljon lumen ja aitojen takia helpompi
päästä. Ei uskoisi kukaan, jolta tuollainen lumitalvi on jäänyt
kokematta, millaista on vastatuulella pakkasessa ja rajussa tuiskussa
kahlata kolme kyynärää korkeissa upottavissa kinoksissa! Siinä ei ole
muuta neuvoa kuin uiminen.
No niin, tänään yritin kotiin isän luokse.
-- Tarvitsisit selkääsi, sanoi äiti, kun astuin tupaan. -- Onko tämä
nyt ilma lähteä kahlaamaan? Entä jos olisit hukkunut lumeen. Katso
tuonne, kun ei navetan oveakaan näy, akkunasta puhumattakaan. Siinä
työn teimme, että saimme lehmälle ruokaa. Ja sinä lähdet kahlaamaan!
Äiti oli niitä kunnon vanhan ajan ihmisiä, jotka eivät "säästäneet
vitsaa", vaan "kurituksessa ja Herran nuhteessa" kasvattivat
lapsensa. Tietysti eivät sanat mitään senkaltaista nyt tarkoittaneet
minulle, täysi-ikäiselle. Päinvastoin ne ilmaisivat huolestuneen
äidin sydämen tunteen. Ja vaikka äiti lasten pieniä ollessa vireästi
käytti vitsaa, oli hän aina hellä ja äidillinen sitäkin tehdessään.
Ja hän pysyi lastensa parhaana ystävänä niiden isoksikin tultua.
-- Meidän puumme ovat loppuneet, vastasin minä äidille.
-- Eikö eilen tuotukaan? kysyi hän huolestuneena.
-- Ei, ja nyt on tullut kamalasti lunta lisää. Täti kuolee viluun,
minä olen jo polttanut kaikki.
-- Millä lailla sinne nyt saa puita? kysyi äiti isältä.
-- Ei teillä puita ole antaa pois, minä sanoin, -- mutta minulla
on itselläni parempi keino. Se iso koivu liiterin nurkan takana,
kaadetaan se. Kyllä minun tulee sääli sitä, mutta nyt ei auta. Ja
liiteri on hongista tehty ja likipitäen neljä syltä pitkä. Kun se
on edestä lahonnut, niin panemme sen poikki keskeltä. Ja laudoista,
jotka minulla on kaappia varten, saa lyödä etuseinän pystyyn, niistä
tulee kaksi mittaa. Nyt ensi hätään tulee jo puoli kattoakin maahan.
Mutta mistä saamme tuet seiniin, jotteivät läjään putoa sahattaessa?
-- Minulla on vähän rankoja, vastasi isä, -- minä menen katkaisemaan
niistä ja veistän pari semmoista, että saa naulata. Ota tuo kirves,
kyllä sillä saat kattoa irti aluksi. Ja mene nyt vaan edellä tädille
lämmittämään.
Hän meni ja minä lähdin takaisin tädin luo.
Jo loimotti minulla tuli pesässä, kun isä tuli laahaten veistämiänsä
puita ja aseita. Sitten alkoi työ. Ja pian oli meillä liiteri
lyhennettynä ja puita siinä, sekä kuivia että tuoreita.
Ankara oli sinä talvena työ hengen pitimeksi. Me kuuluimme kuitenkin
niihin, jotka tulivat paremmin toimeen. Niin, Luojalle kiitos, menipä
sentään sekin talvi!
* * * * *
Kylässämme asui muuan kauppiaanleski. Hänen miesvainajansa oli ollut
kauppiaana eräässä kaupungissa, oli tehnyt vararikon ja kuollut.
Kaikki omaisuus oli myyty veloista. Tämä nainen oli keuhkotautinen ja
hänellä oli kolme pientä lasta elätettävänä. Hän oli hyvä ompelemaan
käsiompelua kun silloin maalla vielä melkein yksinomaan käytettiin.
Mutta nyt ei saanut työtä.
Eräänä päivänä tuli hän läpi kinosten kahlaten, vaikka oli kova
tuisku.
Minä ymmärsin heti, ettei sillä ilmalla kukaan lähtenyt ulos
mökistään muuta kuin hädän ahdistamana.
Hän oli vielä nuori, sirokasvuinen ja viehättävän kaunis henkevine
sinisilmineen ja kullanruskeine hiuksineen. Nyt hän oli niin kalpea
ja raukeannäköinen.
Minä tarjosin hänelle virvoketta, mitä oli, ja vähän ruokaakin. --
Olette kävelystä uupunut, tarvitsette virkistystä, sanoin.
Hän ei vastannut, mutta hänen huultensa omituisesta värähdyksestä,
kun hän niitä veti surulliseen hymyyn, näin että hän taisteli
sielussaan: hän olisi jotakin sanonut, mutta ei voinut.
Hänen puutteensa kyllä tiesin. Kukapa ei silloin olisi
tavallisissakin varoissa olevista ollut puutteessa. Mutta silloin ei
käynyt ottaminen lukuun puutetta. Hätää, yksinomaan hätää silloin
voitiin auttaa.
-- Miten lasten laita onkaan? ajattelin.
Hänen äänensä oli sumea, kuin olisi itku yhä ollut tulossa. En
tahtonut tehdä mitään kysymyksiä enää, kun hän oli sanonut lasten
"sentään terveitä" olevan. Hän oli minulle vielä siksi vieras, ettei
minun mielestäni sopinut kysyä, eikä minulla mielestäni ollut varaa
auttaa. -- Paras on, ajattelin siis, -- että itse otan selvän asiasta.
Hän sanoi meille jäähyväiset, mutta minä otin päällysvaatteen ylleni
sanoen, että tulen häntä saattamaan kotiin.
-- Matka on niin pitkä, esteli hän.
-- Minä kävelen mielelläni, vastasin, -- ja voin kyllä kahlata.
Lähtiessä pistin viitan alle paksun pehmeän ruisleivän. -- Minulla
oli näet sitä aina tädin varaksi. Sen ostin muka varastostamme
hänelle.
Ei yhtään ihmistä ollut liikkeellä, vinha tuuli tuiskutti lunta
ympärillemme.
Ovensa edessä tarjosi hän taaskin kättään sanoen: -- Pyytäisin teitä
sisään, mutta teille tulee pimeä, kun on tämmöinen ilma.
-- Kyllä minä osaan -- minä tulen teidän lapsianne katsomaan,
vastasin ja astuin sisään eteiseen.
Hän ei vastannut, vaan huoaten avasi minulle oven. Huone oli hyvin
hämärä. Hän otti viitan yltään ja astui eteenpäin.
Nuorin, kolmivuotias poika, meni heti äidin luo ja kuiskasi,
kuitenkin niin että sen kuulin:
-- Saitteko mitään?
Äidin ensi sanaa en kuullut, jonka hän suudellen pienokaistaan sanoi
hiljaa tämän korvaan, mutta siihen hän lisäsi vähän kovemmin: --
Kyllä äiti kertoo sitten.
-- Tässä on minulla pehmeä leipä lapsille, sanoin antaen leivän
hänelle.
-- Ai, Jeesus, leipää! huudahti viisivuotias poika, niin sydämellisen
iloisesti, että en voi sitä kuvailla. En milloinkaan unohda tuota
lapsen ääntä.
-- Jumala teitä siunatkoon, sanoi äiti leipää ottaessaan, ja hänen
äänensä vapisi liikutuksesta ja silmät täyttyivät kyynelistä. -- En
minä rohjennut pyytää, vaikka sillä mielellä lähdin, kun teillä on
sairaskin.
-- Oletteko kauankin ollut ilman leipää? kysyin nyt heti suoraan.
-- Kolme päivää, vastasi hän hiljaa.
-- Mutta millä olette eläneet?
-- Meillä on sentään ollut vähän perunoita, niitä olemme paistaneet
uunissa.
-- Ja suolavettä, sanoi poika.
-- Lähettäkää tyttärenne aamulla meille, kun tulee päivä, minä
noudan siksi pari leipää kotoa. Se on tosin vain hätäleipää, mutta
-- Jumalalle kiitos, että sitä edes on. Te ette saa itse tulla, te
olette liian heikko kulkemaan tämmöisellä säällä, mutta tyttö on
terve. Ja minä menen häntä vastaan ja vedän yli kinosten, kun ne
upottavat.
Tyttö, joka oli kahdeksan vuoden vanha, lupasi innokkaasti tulla.
Säälien lastaan, äiti teki vastaväitteitä ja luuli jaksavansa
aamulla. Päätökseksi kuitenkin tuli, että tyttö lähtee.
-- Sitten minä menen, sanoin -- pappilaan ja puhun siellä nuorelle
rouvalle, hän on niin hyväsydäminen, ehkäpä hänkin tietää jonkun
keinon teitä auttaa. Miksette ole mennyt sinne ja puhunut suoraan
hätäänne?
-- En minä ole rohjennut -- kyllä nyt tarvitsevia on -- ja minä olen
vieras. Jos saisin jotakin työtä ruuan edestä -- lapsille.
-- Sepä juuri. Kyllä nyt on työ ahtaalla. Mutta minä koetan puhua
puolestanne.
Aamulla kävi tyttö meillä. Kävin iltapäivällä pappilassa rouvan
puheilla. Hän oli heti valmis auttamaan mahdollisuuden mukaan. Hän
vei ensiksi ruokaa ilmaiseksi ja sitten vähän työtäkin.
Nuori rouva oli kirkkoherran tytär, joka oli jäänyt leskeksi ja
muuttanut lapsineen vanhempiensa luo.
Minuakin hän pyysi kutomaan pienen kankaan vaatteiksi lapsilleen.
Tupamme oli vanha ja rappeutunut eikä pitänyt hyvin lämmintä,
minkä vuoksi minun täytyi nousta yölläkin lämmittämään. Eräänä
aamuna varhain, kun tuli palaa leimusi pesässä valoa ja lämpöä
levittäen, kuulin jonkun hiljaa, juuri kuin pelokkaasti, naputtavan
ulko-ovelle. Kuuntelin hetken, oliko siellä ketään. Siihen aikaan ei
heti uskaltanut mennä ovea avaamaan, kun kulki kaikenmoisia huhuja
ryöstöistä ja varkauksista. Taaskin kuului hiljaista rapinaa ovella.
Menen eteiseen. -- Onko siellä kukaan oven takana? huudan.
-- On, vastaa vilusta värisevä lapsellinen ääni.
Tempaan oven auki, puolikasvuinen poika astuu sisään siitä, minä
suljen oven ja me menemme tupaan. Ulkona käy kylmä tuuli, oikein
vinkuva vihuri. Poika hytisee niin vilusta, ettei ensi kysymyksiini
voi vastata. Minä kuumennan kaljaa ja annan hänen juoda, jotta
lämpiäisi.
-- Mistä sinä olet?
-- Nakkilasta, vastasi hän muistaakseni.
-- Kuinka sinä näin varhain olet liikkeellä? kysyn sitten.
-- Tuolla oli niin kylmä tupa ja minun oli niin vilu, että nousin
katsomaan eikö valkeaa missään näkyisi. Sitten näin täältä tulen ja
lähdin tulemaan tänne. Mutta ei muualla kylässä vielä ylhäällä olla,
kuinka te niin aikaisin olette noussut? Hän katsoi kelloon seinällä.
-- Kello tulee vasta kolme.
-- Tupa oli niin kylmä, täytyi nousta lämmittämään.
Tämän sanottuani hankin hänelle vähän ruokaa, ja ilokseni näin
kuinka hartaasti hän siunasi syömään ruvetessaan, sekä kiitti eineen
loputtua.
-- Onko sinulla vanhempia? kysyin taaskin.
-- Ei. Isä kuoli, kun olin pieni, ja toista vuotta sitten kuoli
äitikin, kertoi poika surullisesti. Huoneetkin meillä oli omat,
ja lehmä, mutta ne myytiin kaikki, jotta äiti saatiin hautaan ja
hoitajanpalkka maksetuksi, kun äiti sairasti niin kauan. Hän sairasti
rintatautia ja täytyi olla hoitaja.
-- Kuinka vanha sinä olet?
-- Neljännellätoista.
-- Mikä nimesi on?
-- Eframi.
-- Tottapa sinä lukea osaat, Eframi? kysyin hetken vaitiolon jälkeen.
-- Osaan maar minä, luen jo kirjani ulkoa. Äitini on opettanut minun
lukemaan. Äiti luki ja veisasi aina itsekin, lisäsi hän syvään
huoaten.
-- Oletkos sitten kulkenut siitä saakka kun äiti kuoli?
Pojan olemuksessa oli jotain, joka todisti muuta, sen tähden tein
tämän kysymyksen. Hän oli kaunis, hienopiirteinen, hoikka poika.
Eikä hän ollut niin rohkean näköinen kuin kerjäläispojat, joilla
kerjääminen jo on ammattina, tavallisesti ovat, vaan ujosteleva ja
arka. Kun siinä liikuin takan edessä, väistyi hän aina nopeasti,
vaikka vakuutin, että ei hän ollut tiellä, vaan saisi lämmitellä.
Ei, minä kävin karjassa, vastasi hän kysymykseeni ja mainitsi erään
torpan nimen. Mutta kun tuli talvi, niin eivät he pitäneet enää, kun
tuli niin vähän ruokaa... Ja sitten isäntä käski mennä -- kerjuulle...
Viime sanat hän sanoi varsin hiljaa ja painoi päänsä alas.
Minä lohdutin häntä vakuuttaen, että Jumala antaa apuaan ja että tämä
on vain ohimenevää kurjuutta. -- Sinun, joka olet nuori ja kasvava,
sanoin, -- ei tarvitse kauan kerjätä, sinä vartut pian mieheksi.
Muista vain pitää Jumala silmäisi edessä, ettet tee mitään pahaa ja
ettei sinun sentähden huonosti käy.
-- Kuinka te puhutte kauniisti, juuri niinkuin minun äitini! Pojan
silmät kostuivat.
Kun minä pesin kasvojani ja kampasin hiuksiani, sanoi hän:
-- Kyllä minunkin kasvoni jo ovat kovin likaiset, ettekö antaisi
minun tuossa pestä? Ja pitäisi minun päätänikin kammata.
-- Kyllä sinä puhdastakin vettä saat, vastasin minä. Saippuan annan
sinulle omaksesi ja kamman etsin sinulle lujemman täältä laatikosta,
sen saat myöskin pitää.
-- Mutta lapsi, eikö sinulla ole paitaa? sanoin, kun näin hänen
ottaessaan riepua kaulastaan, että hänellä ei ollut mitään mekon
alla. Ja tuo mekkokin oli sisustamaton vuoriton naisen takki,
ristiraitaisesta puuvillakankaasta, kulunut ja ohut. -- Lapsiraukka,
miten sinussa on pysynyt henki, ettet ole kuollut viluun? Se on
melkein käsittämätöntä.
-- Minä olen juossut aina kovasti, ettei ole ollut niin vilu. Minä
olen niin hyvä juoksemaan.
Eivätkö ihmiset ole huomanneet, että sinulla ei ole paitaa.
-- Kyllä kai joku sen on nähnytkin, sanoi hän, -- mutta eivät ne ole
antaneet, kun pyytäjiä on niin monta. Enkä minä ole pyytänyt, vaan
olen ajatellut, että kyllä minä tarkenen, kun juoksen.
Vaikka siitä on niin pitkä aika kulunut, niin vieläkin pidän ihmeenä,
että siinä pojassa pysyi henki tuona kovana tuiskutalvena. Eikä
hänellä ollut sanottavasti yskääkään. Kun kysyin häneltä, oliko hänet
niin ilman vaatteita lähetetty kulkemaan, vastasi hän:
-- Oli minulla vanha rikkinäinen takki, mutta toiset kerjäläispojat
repivät sen kappaleiksi, kun tappelimme, monta, monta viikkoa sitten.
Kun se oli niin iso, niin lupasivat sitä pienentää. Ja emäntä ajoi ne
pojat ulos pirtistä ja haki minulle tämän röijyn.
-- Minkätähden menit tappelemaan heidän kanssaan?
Poika kertoi, että toiset pojat olivat joutuneet tappeluun, pitivät
pahaa elämää ja olivat kaataa lampun. Kun hän heitä kielsi, kävivät
he hänen kimppuunsa.
-- Ja sinä myöskin löit, eikö niin?
-- Löin kyllä minäkin, vastasi poika, suu hymyssä.
-- Mutta eikö sinulla ole paitakin ollut, eikä ainoastaan se iso
takki?
-- Oli kyllä mulla paitakin, mutta se hajosi myöskin silloin kun
tappelimme, eikä pysynyt enää ollenkaan päällä. Siksi minä otin sen
peräti pois ja panin pussiini.
Minä etsin kaapista paidan, jonka olin laittanut eheäksi itseäni
varten.
-- Kas tässä saat paidan, sanoin. Pane tämä yllesi. Sehän on tosin
vanha, mutta ehkäpä se kestää kunnes saat toisen ja kylmätkin
loppuvat. Ehket pane pahaksesi, vaikka se on naisen paita. Pahinta
vain, että hihat ovat lyhyenlännät.
-- Mitä minä siitä, että se on naisen, -- eipä takkikaan ole miehen
takki, vastasi hän nauraen. -- Ei hihojen mitalla niin väliä ole,
kyllä käsivarret aina tarkenevat, kun vain on ruumillakin.
Sitten hän pistäytyi kangaspuiden taakse pukemaan yllensä. Silläaikaa
etsin villahuivin, jonka sitten panin leveälle hänen kaulaansa takin
alle ja neulalla kiinnitin leuan alta.
-- Nyt sinä olet oikein tytön näkönen, sanoin minä sitten. Mutta
ei hän siitä pahastunut, vaikka pojat siinä iässä tavallisesti
loukkaantuvat, jos sanoo heitä tyttöjen näköisiksi.
-- Niin, vastasi hän vain suu hymyssä, -- kun olen silmänikin pessyt
ja pääni kammannut. Mutta minä olen niin mielissäni, kun sain paidan
ja vielä puhtaan, etten huomannut kiittääkään, lisäsi hän ujosti. Hän
tuli ja otti käteni ja kumarsi. -- Kuinka minä niin olinkaan? sanoi
hän, -- Paljon kiitoksia!
Minä pukeuduin vähän lämpimämmin mennäkseni ulos.
-- Menettekö kylään jo? kysäisi poika.
-- En, minä tuon vain puita lisää liiteristä. En tuonut illalla
huonetta jäähdyttämään.
Mutta ennenkuin sain viime sanat suustani, oli poika jo ulkona
ovesta, eikä ehtinyt kuulemaankaan kieltoani: -- poika, älä mene
kylmään!
Reippaasti hän toi pian puita nurkkaan, eikä ollut enää kylmästä
tietävinäänkään. Sieppasi siitä luudan, meni uudestaan ulos
kiellostani huolimatta otti lumilapion, joka seisoi kinoksessa, loi
tiet veräjälle, liiteriin ja kaivolle ja lakaisi puhtaaksi eteisen ja
rappuset.
Kun olin keittänyt, menin ulos katsomaan. Poikaa ei näkynyt
missään, mutta hyvät tiet hän oli tehnyt joka puolelle. Eikä nyt
pyryttänytkään, vaan näytti tulevan selvä ilma.
-- Noinko se nyt menikin? ajattelin minä. Eipähän, tuossa on pussi
nurkasa. Minä koskettelin sitä. Siellä tuntui jotakin kovaa, ei se
leipää ollut. Tuntui vastenmieliseltä katsoa poikaraukan pussiin.
-- Eikö kerjäläisenkään tavara saa rauhaa? ajattelin. Mutta jos
kuitenkin tuo puhdas muoto pettäisi? Ei, se on mahdotonta, lapsi
ei ole ulkokullattu. Katse niissä silmissä on niin avoin, selvä
ja vakava, hymy niin lapsellinen ja viaton. Minä katson ollakseni
vakuutettu asiasta, sillä en millään ehdolla tahtoisi häntä epäillä.
Pussi oli auki. Siinä oli vanhat pienet luistimet päälimmäisinä, ne
minä jo edeltä tunsinkin käteeni, mutta mitä on tuolla? Ensiksi tulee
käteeni pieni musta leivänpala, karkeaa sekaleipää, jonkun köyhän
perheen antama varmaankin. Sitten vedin ulos käärön, juuri siitä
tahdoin selvyyttä. Siinä oli paidankappaleeseen kääräistynä vanha
pitkä virsikirja ja katkismus. -- Kyyneleet kierähtivät silmiini.
Kuinka voinkaan epäillä noita kasvoja? Minä avasin virsikirjan. Siinä
oli naisen nimi kannessa, hänen äitinsä nimi. Äidin nimen olin jo
kuullut häneltä.
Minä kiitin Jumalaa, joka oli varjellut lapsiraukan kiusauksesta.
Ajattelin, kuinka moni kerjäläispoika viitsisikään kantaa vanhaa
rikkinäistä virsikirjaa muassaan mieron tietä kulkiessaan. Mutta
se oli ainoa perintö hänen äidiltään, siitä oli äiti veisannut ja
sentähden oli se hänelle kallis. Panin kaikki taaskin tarkasti
paikalleen pussiin, sidoin sen kiinni ja laskin nurkkaan. Menin
sitten sisään ja asetin aamiaisen, muutamia kokonaisia perunoita,
silakkaa, sekaleipää ja olkikaljaa pöydälle. Kurkistelin ikkunasta
eikö jo poika tule kylästä, jonne luulin hänen pistäytyneen. Samassa
kuului jotakin kahinaa portaiden luota. Minä menin katsomaan.
-- No, herranen aika, mistä sinä hakoja tuot, ja noin kauniita
hakoja? sanoin pojalle joka sovitteli hakoja rappusten eteen.
-- Metsästä, vastasi hän. -- Kun rappusten edessä oli vain pari
oksaa, niin minä juoksin tuomaan. Ja posket punoittivat ja silmät
säteilivät ilosta.
-- Kun sinä nyt olet juossut metsässä koko "pitkän virstan" hakojen
tähden! Olisit tuolta talon tarhasta saanut lähempää.
-- Neuvokaa nyt minua, kun en saa noita oksia yhtään kauniisti tuohon.
-- Pane isompia alle, noin, käännä tyvet sisäänpäin ja latvat
ulospäin, näin. Nyt tuosta kaunis oksa viimeksi päälle, ei ihan
niin, pistä tyvi tuon toisen oksan alle, kas nyt se on hyvin, kaikki
niinkuin yhteenkasvaneena. Mutta tule nyt suurukselle, kyllä sinun jo
nälkä on.
-- Minä lennätän nuo oksat vain liiteriin tuosta.
Aamiaisen jälkeen pakinoimme vielä kotvasen aikaa.
-- Jos minä saisin olla teillä renkinä, sanoi hän vihdoin hiljaisesti.
-- Mitä minä rengillä tekisin? kysyin minä vähän huvitettuna hänen
lapsekkaasta pakinastaan. Mutta nyt alkoi hän innokkaasti:
-- Kyllä te rengin tarvitsisitte, kun tätinnekin on kipeä. Minä
loisin tiet, hakkaisin puut ja kantaisin sisään ja toisin veden ja
lakaisisin lattiankin, ja juoksisin asialla ja metsässä halkoja
noutamassa. Ja minä pesisin astiat, keittäisinkin, minä olen jo
äitivainajallekin keittänyt ruokaa ja kahvia. Ja kun teillä on
kangaskin, minä osaan käämejäkin tehdä oikein hyviä. Ja minä söisin
niin vähän, lisäsi hän hiljaa, ja kyyneleet herahtivat silmiin.
-- Ei lapsi, minun ei sovi sinua ottaa, sanoin minä, kokien tehdä
ääntäni ystävälliseksi ja samalla kieltäväksi. Mutta minä kuulin itse
kuinka surulliselta ääneni soi.
-- Oi voi, eikö teillä olisi varaa? Minä kuluttaisin niin vähän, niin
vähän...
-- Ei se ole senkään tähden, lapseni, siinä on muu este, jota en
tahdo sanoa. Niin, ja ovathan ne varatkin nykyään estämässä.
Hän istui vähän aikaa alakuloisesti miettien.
-- Mutta minä tiedän, sanoi hän sitten, -- mikä se este on: kun minä
olen poika! Ja hän katsoi minuun uteliaasti ja lapsellisen vapaasti,
kun hän suu hymyssä ja kuitenkin surullisesti lisäsi:
-- Kun minä olisin tyttö, niin minä saisin olla.
Minä neuvoin häntä, miten hänen tulisi käyttäytyä ihmisiä kohtaan
jotta saisi palveluspaikan: -- Isommissa paikoissa kyllä tarvitaan
juoksupoikaa ja semmoinen sukkela poika, kuin sinä olet, kyllä pian
saa paikan. Kun aina olet jossakin toimessa, missä vain sopii, niin
ottavat sinut mielellänsä, ettei sinun tarvitse kerjätä.
-- Ottavat kyllä, minä juoksen niin, niin, ja koetan niin, niin, ja
lakaisen pihoja ja kannan puita niin, sanoi hän innokkaasti. -- Mutta
mun on niin ikävä mennä. Voi, voi, kun minun täytyy taas mennä...
kerjäämään.
-- Älä sitä sure. Monesta kerjäläispojasta on tullut kelpo mies, ja
usein eteväkin mies. Ja pian sinusta jo mies tuleekin. Vältä vain
pahaa seuraa, lapsiraukka, ja älä unohda äitisi neuvoja. Ja Jumala
itse sinua johdattakoon.
Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, kun hän nousi tuolilta ja tuli
nopeasti luokseni, puristi kättäni ja melkein tukahtuneella äänellä
sanoi:
-- Suuri kiitos!
Minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ajoin jotakin vielä sanoa,
mutta hän juoksi itkien ulos, kauas, näkymättömiin... Tuliko hänestä
kunnon mies? Vai sortuiko matkalla...?
3.
Ajan virta on taaskin vienyt luontoa ja vuodenaikaa joitakuita
viikkoja eteenpäin.
Eräänä aamuna kävin vanhempieni luona. Ah! Sielläkin oli jo hätä
oven edessä. Meidän yhteiset myymätavaramme, jotka vähitellen talven
mittaan hupenivat, olivat jo useita viikkoja sitten olleet ihan
lopussa, eikä kukaan enää jaksanut ostaakaan. Ja jauhokuli maksoi jo
64 markkaa! Viimeiset ruisjauhot oli siis jo sekoitettu, leivottu --
ja syöty. Eikä rahaa ollut, tai toivoa siitä...
Se, että kotinikin kärsi, lisäsi murhettani, sentähden en siellä
sanonut mitään omista huolistani. Mutta siellä oli opittu tulemaan
niin vähällä toimeen. Nurkumista ei kuulunut, puute meni melkein
huomaamatta, ei siitä suuria puheita pidetty. Toivottiin vaan
parempia aikoja. Ja vanhempien luja luottamus Jumalan apuun ylläpiti
toivoa koko perheessä. Isä puhui aina Herran suurista töistä ja
kertoi monta esimerkkiä Jumalan ihmeellisestä avusta, jota ihmiset
olivat saaneet kokea. Hän luki ahkerasti raamattua, tutki ja
vertasi sitä elämään ja kertoi aina jotakin, joko omasta tai muiden
kokemuksista, jotka soveltui siihen mitä hän oli lukenut. Ollen
hilpeä luonteeltaan hän ymmärsi aina ottaa asiat hupaisalta puolelta.
Hänen puheensa oli varmaa ja vakuuttavaa, hänen sanansa sattuvat ja
johdonmukaiset.
Kun me siskot, pari kolme joskus, kävimme etäämpänäkin, esim.
luodoilla sairasten luona, joita silloin oli paljon, oli isä aina
kanssamme, meille jälkiä tekemässä. Äiti ei lumen vuoksi voinut
päästä mukaan, vaan hän oli silloin tädin luona, jotta minä saatoin
lähteä. Ja silloin oli aina isälläkin nyytissä pehmeää ruisleipää
sairaille. Kannettiin perunoitakin usein, kun oli tietoa, että niitä
ei ollut perheessä, jota mentiin katsomaan. Kullakin oli myttynsä,
joku vanha vaate tai jotakin syötävää. Ei silloin paljon riittänyt
keltään. Mutta tarvitseville jaettiin niin kauan kuin itselläkin oli,
ja Jumala siunasi toista sijaan. Joskus otettiin huoneeton sairas
kotiinkin hoidettavaksi.
Minä siis en surrut kotiani niin paljon, vaikka tiesinkin, että
siellä kyllä oli "piukat paikat", koska isä aina vakuutti, että se
oli ihan turhaa ja yhä neuvoi luottamaan Herran apuun. Nyt kysyin
häneltä, oliko vielä mitään tietoa avusta?
-- Ei vielä ole, vastasi hän, -- mutta kyllä sitä tulee siksi kun
tarvitaan. Ja hänen kasvonsa värähtivät niin omituisesti kuin olisi
ollut itku tulemassa, mutta hän nielaisi sen ja lisäsi hymyillen: --
Onpa vielä mitä tänään tarvitaan, eikä muuta pidä surrakaan.
Äitiraukka istui takankulmalla ja itki, valittaen ettei hän voi niin
uskoa Jumalan apuun kuin isä.
-- Mikä nyt sitten tulee neuvoksi? sanoin minä isälle.
-- Niin, kyllä nyt pimeältä näyttää, vastasi hän, mutta siinä
koetellaankin nyt uskoa. Vaikka ei Herra meitä uskomme lujuuden
tähden auta, ainoastaan armonsa rikkauden tähden Hän meitä kuulee.
Älä epäile, muista, että heikkokin usko saa, mitä se anoo. Kyllä
tässä nyt on kaikki omat neuvot koetettu, nyt täytyy meidän kokonaan
uskoutua Jumalan haltuun ja odottaa Häneltä apua. Ja kyllä nyt apu
mahtaa lähellä olla, sillä hätä on suuri. -- Älä vaivu epätoivoon,
äitiraukka. Eikö Herra meitä nyt niin lähellä ole, niinkuin hyvänäkin
päivänä? Ja Taavetti sanoo: -- En minä ole nähnyt vanhurskasta
hyljätyksi, enkä hänen siemenensä kerjäävän leipää. Ja minä uskon,
ettei minunkaan tarvitse lasteni kanssa mennä kerjuulle, taaskin
värähtivät hänen kasvonsa, -- sillä Kristus on luvannut: -- _Mitä
ikinä_ te anotte Isältä minun nimeeni, sen Hän antaa teille.
Rukoilkaa niin te saatte, että ilonne olisi täydellinen. Ja Hän on
uskollinen joka ne lupasi.
-- Herra auta meidän epäuskoamme, sanoin, ja -- Herra lisää meille
uskoa.
Surumielin lähdin taaskin tädin luo.
* * * * *
Kuljin mietteisiin vaipuneena. Jos lähtisin tästä pappilaan? Kylläpä
taitaa olla turha vaiva. Paholainenko, kuiskasi minulle tuon pahan
ajatuksen, vai mikä ennakkotunne se oli? Tein väärin, kun annoin
tuollaisen ennakkoluulon päästä sydämeeni, kun olisi pitänyt anoa
Herralta apua ja voimaa ja asialle menestystä ja jättää Hänelle koko
murhe. Se olisi rohkaissut mieleni, ja herättämällä ystävällisiä
tunteita olisin voinut saada osakseni puhuteltavieni myötätunnon, kun
sitä vastoin ennakkoluuloni teki minut araksi, ja arkatuntoisuus on
huono puhemies. Arkatuntoisuus vakoilee ja punnitsee jokaista sanaa
ja lausetta, jopa äänenpainoakin, ja ottaa kaikki nurjalta puolelta,
sillä se on läheistä sukua ylpeydelle. Kaikki, joka ei mene mielen
mukaan, haavoittaa sitä, olipa se sitten vaikka kuinkakin hyvin
ajateltu. Niitä seikkoja on kyllä hyvä arvostella jäljestäpäin, mutta
ahdistuksen ajalla on asianlaita toinen, silloin vallitsee tunne.
-- Täti kulta, sanoin iltapäivällä hänelle, -- koska olette
terveempi, niin minä menisin mielelläni pappilaan, kun en ole käynyt
siellä useampaan viikkoon, en sitten kuin kankaan vein kotiin. Ja
minulla on vielä rouvan virkkuuneulakin täällä, ehkäpä hän tarvitsee
sitä. Enkä minä viivy kauan.
-- Mene, mene, lapseni, tuulettelemaan, vastasi täti, -- en minä ole
kipeä enää, ainoastaan voimaton, minä nukun mielelläni.
Minä lähdin pappilaan.
Siellä oltiin kohteliaita ja ystävällisiä sekä hupaisia, kuten
ainakin. Vähän taaskin puhuttiin tuosta yleisestä hädästäkin,
kuinka monta kymmentä syöjää kävi vellipäivinä, seitsemänkymmentä,
yhdeksänkymmentä, kuinka ne kävivät ja ruikuttivat sillä välilläkin.
Täytyy ovet lukita sanoivat naiset, -- muuten tulevat huoneet
täyteen, ja pirtin puoli on aina täynnä.
Heidän puheensa oli kyllä täynnä surkuttelua ja sääliä -- samoin
kuin heidän tekonsakin, jota vellipäivät monine kymmenine syöjineen
todistavat, -- kuitenkin he puhuivat minun mielestäni hyvin
sivullisen tavoin asiasta, jonka jo tuli olla elinkysymyksenä
kaikille, nimittäin yleisestä nälänhädästä.
Kun olimme vähän haastelleet, käänsi rovasti puheensa minuun. Nyt,
kun täti oli ollut koko talven kipeänä, kehotti hän minua olemaan
ottamatta enää, sillä jos tädille sattuisi kuolema tulemaan, niin
olivat hautauskustannuksen edessä ja tulo loppuisi.
Minä ymmärsin heti tuon neuvon, tahi ainakin luulin ymmärtäväni,
enkä siis puhunutkaan asiaani. Sanoin ainoastaan toivovani, että ei
hautauskustannuksia tarvita, koska täti jo on paranemaan päin. --
Jospa minulla olisi ollut enemmän varoja hankkia lääkkeitä, tahi nyt
saisin hänelle voimallisempaa ruokaa, niin kyllä hän pian paranisi.
-- Ostakaa lammas jostakin, sanoi ruustinna, -- liha on voimistavaa.
-- Niin, ja jos kirjoittaisi lääkärille, sanoi hänen tyttärensä,
nuori rouva, -- kun ette ole kirjoittanut?
-- Ei minulla ole rahaa nyt kumpaankaan, sanoin vähän arasti, eikä
täti enää tunne kipuakaan niin.
-- Ei niin vanhat enää lääkäreistä parane, sanoi rovasti, -- se olisi
turhaa tuhlausta. Ja jos nyt kuolema tulee, mikä on iän ja pitkän
sairauden vuoksi melkein varma, niin silloin sitä rahaa menee. Ja
mistä sitä silloin sieppaa, näinä aikoina, jos ei itsellään yhtään
ole säästöön pantuna.
-- Olisi minulla jotakin myytävääkin sitten, vastasin minä
alakuloisesti.
-- Kuka nyt ostaa? Tahi mitä niistä saa? kysyi rovasti kuivasti. --
Parempi, että koetatte pitää itsellä, mitä teillä on.
-- Käykö teilläkin kerjäläisiä? kysyi ruustinna.
-- Kyllä niitä käy, vastasin.
-- Annatteko tekin?
-- Tietysti, hiukan ainakin.
-- Ette te saa antaa, sanoi rovasti, -- ei teillä ole oikeutta
siihen. Teillä on täti kipeänä, ja mistä sitten otatte, kun loppuu?
Ette te voi ketään auttaa, hyvä kun itse tulette toimeen. Luultavasti
nyt tädin rahakin viipyy. Sulkekaa ovenne te ja antakaa niiden mennä
taloihin.
-- Kyllä niitä riittää taloihinkin. Ja kyllä Jumala tulee apuineen
siksi kun loppuu, en minä ovea sulje, että pääsevät ne, jotka sitä
kujaa kahlaavat edes lämpimään huoneeseen, vaikka ei mitään antaa
olisikaan.
Pian sanoin hyvästit ja lähdin menemään.
Kun pääsin ulos, puhkesin hillittömään itkuun. Minä melkein juoksin,
ettei kukaan olisi ehtinyt tulla vastaani. Sydämeni tykytti sekä
liikutuksesta että nopeasta käynnistä. Minä painoin kättäni siihen,
jottei olisi niin pakottanut, toisella pyyhin silmiäni, joista yhä
tulvi kyyneliä.
Miksi minä menin sinne? Miksi menin sinne? Miksi en pysynyt kotona?
He eivät ymmärrä mitä hätä on, kun eivät ole sitä kokeneet.
Täti ei kysellyt minulta mitään, kun tulin kotiin. Hän ymmärsi,
että olin aikonut jotakin toimia, vaikka en ollut tahtonut hänen
mieltään turhilla toiveilla rasittaa, ja että se nyt oli rauennut,
sillä vaikka koetin kaikin voimin ponnistaa, en kuitenkaan voinut
poistaa sielustani syvää alakuloisuutta. Ja vaikka täti näki, että
olin itkenyt ja että minulla oli sangen vähän hänelle illalliseksi
tarjota, ja sekin heikkoa, ei hän kuitenkaan mitään kysellyt. Hän
käsitti minun sieluni ahdistuksen.
Sinä iltana laskeuduin sangen toivottomana vuoteelleni.
Minä istuin ja ompelin kokoonpäin vaateitani, jotka olivat käyneet
niin väljiksi, etteivät tahtoneet pysyä päällä. Muuan noin
viisitoistavuotias tyttö kylästä tuli ovesta sisään.
-- Mitä kuuluu, Miina? sanoin jotakin sanoakseni.
-- Ei mitään juuri, vastasi hän hiljaa.
-- Oletkos syönyt mitään? kysyin hetken kuluttua.
Tyttö oli ihan kalpea ja melkein horjui seisoessaan ovipieltä vasten.
Hänen silmänsä olivat kuin sumussa.
-- En, vastasi hän melkein kuulumattomasti. -- En eilenkään!
-- Voi, voi! Minä otin kaapista leipäkorin. Siinä oli puolikas
sammalleipää. Vähän mietittyäni panin sen poikki ja annoin hänelle
toisen puolen, toisen jätin koriin.
Hän kiitti, ja söi heti kappaleen.
Minä seisoin kori kädessä ja katselin vuorotellen leivänpalaa ja
tyttöä, joka tuijotti minuun ja leivänpalaan halukkain raukein
silmin. Katse oli unohtumaton. Se oli voimaton, miltei sammuva ja
kuitenkin hirveän ahmiva.
-- Ehkä annan hänelle tämänkin syödä? ajattelin. -- Täti ei sitä
jaksakaan syödä, kun se on niin karkeaa. Mitä minä teen? Ja minun
sieluni taisteli melkein tuskallista taistelua. Se oli näet viimeinen
pala, eikä ollut tietoa, mistä saisi lisää. Ja tuo eilinen nuhde
kirveli yhä mieltäni. -- Minä annan hänelle tämänkin, ajattelin
vihdoin, eihän se pitkälle meitäkään auta.
-- Ota tuokin, sanoin ja ojensin hänelle korin.
-- Mutta teillä ei ole enää korissa kuin tämä yksi pala, ei jää
itsellenne mitään, sanoi hän suruisesti. Hänessä taisteli kieltäymys.
-- Minä tulen toimeen paremmin kuin sinä lapseni. Ota nyt, sanoin
päättävästi.
Hän otti iloisesti, kiitti ja meni.
Taaskin yritin ompelua, mutta työ ei tahtonut käydä. Sitten istuin
keinutuoliin miettimään. Olipa siihen syytäkin kyllä, kun ei enää
ollut leivänpalaa, ei jauhontomua, ei perunaakaan taloudessa, eikä
penniä taskussa. Mistä olisi pennejä tullut, kun ei vierasta työtä
koko talvena nähnytkään, tuota pientä kankaanpalaa lukuunottamatta:
kymmenkunta kyynärää kevätkangasta, jonka kudoin pappilaan!
-- Ainakin minulla vielä on se keino, ajattelin, -- että tarjoan
myytäväksi pienet vaate- ja kahvi-säästöni, kun eivät kumminkaan
lainaksi panttiakaan vastaan nyt rikkaat tahdo antaa. Mutta ne
olivat monivuotisen ahkeran työn hedelmä. Tuntui siis katkeralta,
kun lisäksi tiesi, ettei sillä kumminkaan olisi pitkälle päästy
silloisten tavara-arvojen ja ruokahintojen vallitessa. -- Se kyllä
on totta, ajattelin, -- mitä rovasti sanoi, ja hyvää hän tarkoitti,
että -- kuka nyt ostaa? Ja mitä niistä saa? Totta se on, mutta siitä
ei ole lohdutusta... Jos ei täti raukkaa olisi, niin minä en suuresti
surisi huomista päivää, mutta nyt en voi, en voi. Kuinka voisin
tyynesti nähdä vanhan raukan kärsivän puutetta?
Sitten muistin Herran töitä, kuinka Hän ei ainoastaan tarpeen aikana
ravitse viidellä leivällä viisituhatta miestä, vaan pitää murheen
varpusestakin, ettei se putoa maahan Hänen tahdottansa. Enkä minä
epäillyt sitäkään, ettei Hänellä olisi _tahtoa_ samoin kuin voimaakin
nytkin auttaa, ja kuitenkin sieluni tunsi sanomatonta ahdistusta.
Täti alkoi minun mietteissäni vaikeroida.
-- Sinä huokaat niin raskaasti, ja kyllä sinulla on syytäkin, kun
minäkin tässä makaan vaivanasi.
Ajattelinko minä sitä?
-- Kun tulisi kuolemakin... mutta kovaa on nälkäänkin kuolla... Näet
nyt, että meidän täytyy kuolla nälkään, kun ei tule mistään apua...
Voi meitä onnettomia...
Hän nyyhkytti kovasti.
-- Emme me, täti rakas, kuole nälkään, vastasin minä. Emme ole olleet
vielä yhtään päivää syömättä ja Jumala on meidän ravintomme tänäkin
päivänä varannut, minä olen vakuuttunut siitä. Vaikka en tiedäkään
mistäpäin sitä odottaisimme, niin kyllä se tulee.
-- Eikö kotoasi voitaisi meitä vähän auttaa? Täksi päiväksi?
-- Ei, he odottavat nyt, niinkuin mekin, apua Herralta.
-- Niin sinä sanot, mutta nyt saat nähdä, että Herra on meidät kaikki
hylännyt. Eipä Hän nyt kuule meitä. Ei ole mitään neuvoa nyt, etkös
luule minun sitä ymmärtävän? Olet kyllä koettanut minulta murhetta
säästää, mutta minä käsitän sen hyvin kyllä. Mutta kyllä minä tyydyn
kuolemaankin, lisäsi hän surkeasti.
Katkera itku valtasi minut. Minun sieluni huusi Jumalan tykö, että
hän armahtaisi meitä raukkoja, ja että tätiraukka, joka epäili Hänen
hyvää tahtoansa, saisi nähdä, että Hän totisesti on ainoa oikea apua
tuskissa.
Minä puhuin kovaa, palavin sanoin.
-- Sinä pyydät ehdotonta, ehdotonta apua. Ei meillä ole lupaa siihen,
sanoi hän taaskin. -- Meidän täytyy jättää Jumalan haltuun, tahtooko
hän auttaa meitä. Mutta en minä voi uskoa, että Hän nyt auttaa,
kun niin monta muutakin nääntyy nälkään, eikä Hän heitäkään auta.
Kuollaan siis. Hänen äänensä vaikeroi enemmän kuin sanat.
-- Emme ole parempia kuin hekään, rangaistus on nyt yleinen.
-- En minä tutki Jumalan neuvoa muiden suhteen nyt. Minä pyydän
'jokapäiväistä leipää' tänäpäivänä. Se onkin ehdoton rukous, mutta
Herra on itse käskenyt niin rukoilla. Ja minä _tiedän_, että me
saamme _tänäpäivänä_ sanoin minä varmasti. -- Avuksi huuda minua
hädässä...
-- Niin se on, mutta me emme ole hyvänä päivänä avuksi huutaneet
Häntä, vaan olemme olleet suruttomia, sentähden ei Hän meidän
hätähuutoamme nyt kuule...
-- On aivan totta, että meillä on ainoastaan kuoleman ansio, mutta
Herra käskeekin avuksi huutaa _hädässä_, ja minulla on hätä nyt, Hän
tietää sen hyvin kyllä. Mutta koska Hän on luvannut...
-- Oi, minä pelkään, että sinä teet syntiä, sanoi hän tuskallisesti,
kun panet Jumalalle määrän.
-- Ei! Tänäpäivänä minä sitä pyydän saada, ja tiedän sen myöskin
tänäpäivänä tulevan, jotta te näkisitte, että Herra auttaa meitä
ansiottamme!
Meidän vielä näin puhuessamme ajoi kestikievarinemäntä enemmän kuin
peninkulman matkalta portin eteen. Hän toi kaksi isoa hyvää kakkua,
ison maitoleilin, kaksi kappaa perunoita ja työtä minulle. Hän
tarvitsi uusia peitteitä.
En voi tätä kirjoittaa ilman kyyneliä. En ikinä unohda sitä
ihmeellistä Jumalan apua.
* * * * *
Iltapuoleen tuli eräs siskoistani. Hän tiesi kertoa, että
maantienteko oli tänään pantu alulle, ja valtio maksoi palkan
jauhoissa.
-- Eilen illalla, sanoi hän -- naapuri toi sen tiedon kylästä,
jauhokuormat olivat juuri saapuneet. Hän oli saanut muutaman naulan
etukäteen ja toi siitä meillekin vähän puurojauhoja, jotta sai
maito itselleen kasteeksi. Äiti antoi maidon melkein kaikki, kun
sitä tuleekin niin vähän, mutta me jatkoimme vedellä sitten oman
kastikkeen.
-- Mitä isä sanoi? kysyin.
-- Hän ei puhunut ensiksi mitään, istui vain etukumarassa, kädet
ristissä polvien välissä, mutta kyyneleet tippuivat hänen silmistään.
-- Enkö minä aina ole sanonut, että apu tulee silloin kun eniten
tarvitaan, sanoi hän vihdoin. -- Niin, muistakaa nyt aina, lapset,
että meillä on Jumala joka auttaa, ja Herra, Herra, joka kuolemasta
vapahtaa. Tänään on nyt jo oltu työssä ja jauhojakin tuotiin jo
kotiin. Huomenna taaskin mennään. Äiti käski minun juosta katsomaan
kuinka te jaksatte täällä.
Minullakin oli ilo kertoa, että taaskin oli työtä ja että nyt oli
riittävästi ruokaakin.
4.
Muutamia päiviä sen jälkeen, kun olin ollut pappilassa, kävi rovasti
tätiä tervehtimässä. Hän ei ollut lumen paljouden vuoksi ennen
päässyt ja nytkin oli kulku huonoa.
Hän oli nyt niin leppeä ja ystävällinen. Ja näytti kuin olisi äkkiä
lisääntynyt kymmenen ikävuoden taakka hänen hartioilleen.
-- Luultavasti emme näe toisiamme ikänä enää, sanoi hän tädille,
siinä vähän aikaa puheltuaan. -- Sinä näytät niin kipeältä ja
raukealta, että varmaan pian kuolet. Minä tunnen itsekin itseni
kipeäksi, mutta tahdoin kuitenkin tulla jättämään sinulle hyvästit.
Sinä menet kumminkin edellä.
-- Tapahtukoon Herran tahto, vastasi täti. -- Kyllä minä jo olen
tarpeeksi elänytkin, mutta nyt tunnen itseni terveemmäksi, kipu on
tykkänään loppunut, olen ainoastaan niin voimaton vielä.
-- Kuolema keventää, kuten sanotaan.
-- Taitaa niin olla, taitaa niin olla, vastasi täti. -- Kiitos että
tulit tervehtimään.
* * * * *
Viikon päivät olivat taaskin kuluneet. Oli viime päivät huhtikuussa.
Ilma oli harvinaisen kaunis senkeväiseksi. Kirkonkellot alkoivat
kumisevan ja samalla heleän soittonsa. Hetkisen kuunneltuani menin
sisään tädin luo, joka jo istuskeli sängyssään.
-- Minä olen vienyt tuolin rappusille, sanoin, tulkaa nyt täti
kuuntelemaan kuinka rovastin sanomakellot soivat. Minä käärin peiton
ympärillenne, ja talutan teidät. Ilma on niin kaunis. Tulemme pian
sisään.
Siinä hän vanha raukka nyt istui ja itki ja kuunteli kelloja. Minä
tuin häntä ja estin peittoa aukeamasta.
-- Kun en minä saanut kuolla ja hän elää, sanoi hän.
-- Ei, me tarvitsemme toisemme, minä vastasin, taluttaessani häntä
sisään.
-- Niin, sinun tähtesi minä olenkin tyytyväinen elämään, että sinäkin
sen rahan vielä saat.
-- Niin, ja vielä montakin kertaa, mutta ei ainoastaan senkään
tähden, vaan sitä varten, että olemme toisiimme tottuneet ja ero
tuottaisi syvän kaipauksen.
-- Niin, niin, sanoi täti hymyillen, -- me olemme kuin yhteen
kasvaneet.
Siinä olikin täti oikeassa, me rakastimme toisiamme.
* * * * *
Oli luullakseni huhtikuun viimeinen päivä, aamupuoli. Menin ulos
tuvasta. Kuulin kujalta liiterin puolelta naurun kikatusta ja
puheen pakinaa. Ne olivat harvinaisia ääniä tänä keväänä. En tuota
kumminkaan miksikään pane, vaan luullen siellä olevan kisaavia
lapsia, ajattelen: -- onhan lapsilla aina iloa keväällä. Käännyn
sisään. Taaskin leveä naurun hohotus. -- Kelläpä nyt niin hauskaa
on? sanon itsekseni. Yhä uudelleen kaikuu nauru ja joukkoon kuuluu
rallattavan laulun loilotus. Ne eivät olekaan lasten ääniä, vaan
käheitä naisääniä. Jos aika olisi toinen, niin sanoisin, että ne ovat
juopuneita. Minä hiivin lähemmäksi katsomaan.
Siellä istuu kaksi naista tien varressa, toinen on keski-ikäinen,
toinen paljon nuorempi. Ei minun tarvitse hiipiä, eivät he mitään
huomaa omalta toimeltaan. Olen jo hetken seisonut ja katsellut
ja kuunnellut heitä, melkein heidän vieressään. Vanhempi höpisee
häistä, kehuu tavaroita, joita on joka puolella, hyviä ruokia,
kauniita vaatteita, pehmeitä vuoteita jne. ja nauraa kikattaa,
nyppii ja silittelee repaleitaan ja huojuttelee itseään, koko ajan
iloinen hymy huulillaan. Nuorempi istuu ja kummastelee, sanoen kuin
konemaisesti jonkun sanan toisen perässä ja nauraa hohottaa välistä
itsekseen. Kuitenkin se näkyy tapahtuvan hänen oman mielikuvituksensa
vaikutuksesta eikä toisen kertomuksesta, sillä hän ei sitä näy
kuuntelevankaan. Mutta yhdessä he kuminkin nauravat, se tarttuu
toisesta toiseen. Naurussa on jotakin kammottavaa, se hirvittää
kamalalla soinnuttomuudellaan.
Välistä katkaisee haikea valitus naurun, etenkin nuoremman naisen
huulilta, sillä välin hän nyökyttää alituisesti päätään.
Minä juoksen sisään ja asetan padan tulelle kertoen tädille tästä
löydöstäni. Sitten kiiruhdan taas ulos.
Vielä he istuvat samassa paikassa. Minä puhuttelen heitä, kutsun
heitä sisään. He eivät kuule. Minä huudan. He kuuntelevat, mutta
eivät tiedä mistä ääni kuuluu, vaikka minä seison lähellä, sillä he
eivät näe minua. -- Ovatko ne raukat sokeita? ajattelen minä. Astun
siis pari askelta vielä, että olen ihan vieressä. Eivät he sokeita
ole.
-- Tekö olette morsian? sanoo vanhempi heistä, yrittäen nousta,
ja nouseekin vihdoin, tekee syvän kumarruksen ja nauraa kikattaa.
Samalla putoaa hän maahan istumaan.
-- En ole, minä vastaan.
-- Kukas se sitten on? kysyy hän.
-- En minä tiedä.
-- Olette te, vaikka ette sano. Kuinka hyvältä ruoat tuoksuvat!
Koska sulhanen tulee?
-- En minä tiedä, vastaan taaskin, kummastellen hänen houreitaan
häistä ja hyvistä ruuista.
-- Ette tahdo sanoa minulle, hi, hi, hi. Paljon on keitetty! Ja
toinen pyrähtää myöskin torkuistaan nauramaan.
-- Käykää nyt sisään, minä sanon.
-- Minkä sisään? kysyy vanhempi, -- en minä näe tupaa.
-- Kyllä minä johdatan teidät. Eikö teidän ole vilu? Tuuli oli kylmä.
-- Viluko tässä? Hi, hi, hi, emme kerkiä, te narraatte vaan.
-- Mikä kiire teillä on? kysyin vähän huvittuneena, -- mitä te tässä
teette?
-- Me odotamme pappia, vastasi eukko nauraen.
-- Pappia!
-- Pappia ja sulhasta, pappia ja sulhasta, rallattaa hän.
-- Tulkaa nyt pian tuonne tupaan, siellä saatte ruokaa, onhan teidän
nälkä, sanon.
-- Nälkäkö? Hi, hi, hih, eikö nyt ole häät?
Minä puristan vähän nuorempaa, joka havahtuu torkuksistaan, ja
uudistan kehotukseni hänelle.
-- Mennään häätupaan, sanoo eukko, -- pappia odottamaan.
-- Ei nyt häät ole, vastaa toinen ja nousee ylös. -- Mitä tuo
äitiparka nyt taaskin hourii niin kovin? Oi voi, käydään nyt sisään.
Hän ravistelee itseään, vilunväristyksissä.
Minä autan eukkoa jaloille. He hoipertelevat perässäni. Eukko ei
tiedä paljoa siitä mitä tapahtuu, mutta seuraa perässä.
He ovat syöneet velliä, ovat nukkuneet lattialla, ovat juoneet kupin
kahviakin ja taas levänneet, sitten vielä kerran syöneet vähän velliä
On iltapuoli. Vanhempi nainen istuu ja itkee ja kiittelee Jumalaa.
Hän on nyt oikein tointunut houreistaan, mutta heikkous tekee hänet
vielä puolisokeaksi. Kiitettyään lähtevät he taas mierontietä
jatkamaan.
5.
Elettiin toukokuun alkua.
Eräs neiti, joka oli entisiä tuttujani ja muuttanut seurakuntaan
veljensä kanssa, veli oli virkamies ja sisar hoiti hänen talouttaan,
kävi eräänä päivänä meitä tervehtimässä. Häntä olin nyt saattelemassa
hänen paluumatkallaan kotiinsa.
Jonkun matkan päässä näin erään miehen makaavan kedolla. Iso sika
seisoi vieressä ja haisteli tavan takaa miehen paljaita jalkoja.
Mitä, jos se purisi niitä? ajattelin. Mies ainoastaan vähän liikahti
ja siirsi jalkojansa, mutta ei nousut.
-- Kuka tuolla makaa? sanoin, juoksenpa katsomaan.
-- Taitaa olla juopunut. Mennään nyt vain eteenpäin, vastasi
vieraani, minun onkin jo kiirehdittävä.
Ja hän veti minua mukaansa.
-- Mistäpä ne nyt joisi? En usko sitä juopuneeksi, käydään nyt
kuitenkin katsomassa.
-- En minä enää ehdi, täytyy mennä päivällistä valmistamaan, jottei
veljeni tarvitse odottaa.
Me kävelimme hitain askelin eteenpäin, vähän väliä pysähdellen ja
taaskin astuskellen muutamia askeleita. Kuljimme niinkuin ei suinkaan
olisi ollut kiire. Tuon tuostakin kuulin mielestäni hiljaista
valittavaa vikinää kedolta, ja minun korvani oli avoinna vain tälle
äänelle. Viimein kuulin sydäntävihlaisevan, vaikka vallan voimattoman
valitushuudon.
-- Hyvästi! Minun täytyy nyt palata, sanoin äkkiä ällistyneelle
neidille, ja lähdin juoksemaan takaisin.
Juostessani näin, miten sika yhäti töykkäsi miestä kuonollansa ja
seisoi taas ja kuunteli, aivan kuin aprikoiden, olisiko luvallisesti
purra noita paljaita pöhöttyneitä jalkoja, jotka pikemmin sianruoalta
näyttivätkin kuin elävän ihmisen raajoilta ja joista jo veri tihkui
todistuksena siitä, että se oli varovaisesti tutkistellut asiaa ja
hiukan tonkaissut niitä.
Minä huusin juostessani sialle minkä ennätin, mutta siitä se ei
paljoa jämähtänyt. Se piti kuitenkin parhaana tyynesti katsella
asiain menoa ja kääntyi siis minusta pois.
Asetta en nähnyt missään. Sialla oli varmaan sama käsitys asemasta,
koska se taaskin käänsi päätään halutun ruokansa puoleen. Tiellä
on kuivunut savikokkare, tuossa pieni kivi, mutta ne ovat
kiinnijäätyneitä vielä. Minä potkin niitä irti kengänkorolla ja
luikkaan sialle. Minä poimin kiireesti, juoksin taaskin, ja sika
kääntyi ympäri, juoksi pari askelta ja asettui puolustusasentoon.
Minä heitin sinne päin. Sika kiljahti ja hypähti ikäänkuin olisi
sattunut ja lähti lynkäisemään, mutta hiljensi heti vauhtia ja
kääntyi kyljittäin, katsellen minua kulmainsa alta, luultavasti
miettien, olisiko sota vaiko pako nyt paremmin paikallaan. Kivi kävi
kylkeen. Se sattui. -- Iuh, huusi sika ja poistui kauemmaksi.
Nyt rupesin tarkastelemaan miestä, joka siinä makasi.
Hän oli nuori mies, mutta voi kuinka kurjassa tilassa! Kasvot
pöhöttyneet, kelmeät, vedenharmaa. Kädet ja jalat samoin pahasti
pöhöttyneet. Hän hengitti raskaasti, rinta röhisi pahoin, hän näytti
nukkuvan syvästi. Minä aloin häntä puhutella ja puristin olkapäästä.
-- Kuka se on? Antakaa minun olla! sanoi hän vähän raottaen silmiään.
Ääni oli varsin voimaton.
-- Nouskaa ylös, minä sanoin.
-- Mitä varten?
-- Minä vien teidät lämpimään huoneeseen syömään.
-- Lämpimään... syömään? sanoi hän matkien ja koetti nousta
istualleen, mutta valahti heti maahan taaskin. -- Voi, en minä jaksa,
hän sanoi, ja laskeutui uudestaan maahan. Silmät vaipuivat kiinni ja
hän rupesi taaskin heti nukkumaan.
-- Nouskaa pian, sanoin minä, uudestaan pudistaen häntä. Minä olin
itsekin ohuin vaattein lähtenyt saattomatkalleni, joka yhä jatkui.
Seisoin siis ja hytisin kylmässä kevättuulessa. Katselin joka
puolelle, ei näkynyt missään ketään, joka ehtisi apuun ja sika oli
taas lähentynyt meitä.
Ei minun auta jättää häntä tähän ja juosta apua etsimään. Ja kuka
nyt olisi siihen niin heti valmis? Tämä on nyt niin tavallinen
näky, ajattelin. Eihän siitä pitkä matka taloihin ollut, mutta en
kuitenkaan uskaltanut lähteä, vaan rupesin taaskin miestä ajamaan
ylös.
-- Kuka minua repii? Antakaa Jumalan tähden minun olla... rauhassa,
rukoili hän sydäntävihlovalla, vaikka voimattomalla äänellä.
-- En minä revi, minä autan teitä ylös ja vien sisään lämpimään
huoneeseen ja annan teille ruokaa. Nouskaa nyt vain ylös.
-- En minä enää nouse... Menkää pois... minä tahdon nukkua. Ja hän
kuorsasi samassa.
Tässä ei auta muu kuin väkipakko, ajattelin siis, asetuin hänen
taakseen ja rupesin vääntämään häntä hartioista hiljaa istualleen.
-- Ettekö te vielä ole mennyt? Mitä varten minua revitte? Oi, voi...
kuinka te olette armoton ihminen... ette anna kurjan kuolla rauhassa.
Olin kahden vaiheella. Ajattelin, että olin tullut myöhään... hänen
vaikeroimisensa koski minuun. Mutta sika samassa ähähtäen muistutti
läsnäolostaan.
-- En minä anna teidän kuolla siihen, sanoin siis.
-- Mikä on? Eikö tässä saa kuolla?
-- Ei. Sika tuossa tulee ja puree jalkanne. Ja tässä tuulee kovin
kylmästi. Nouskaa nyt.
-- Mikä sika? Purkoon, tulkoon... En minä nouse. Menkää pois.
-- Älkää ruvetko nukkumaan. Minä revin teitä, ja revin kovemmin, jos
ette nouse heti, sanoin jyrkästi. -- En minä lähde pois.
Oli kuin nämä sanani olisivat saaneet hereille hänen uupuneet
voimansa. Hän kiepahti istumaan ja sammuvilla silmillään, jossa
hulluuden tuli vastikään leimahti, tirkisti minuun.
-- Kuka te olette... hullu ihminen? sanoi hän katkerasti. -- Antakaa
minun -- kuolla -- rauhassa!
-- En. Nouskaa ylös nyt ja tulkaa syömään, sanoin ja otin häntä
kädestä vetääkseni häntä ylös.
-- En minä voi. Mitä minusta tahdotte? Antakaa minun olla. Hän
repäisi tuskaisesti kätensä irti ja aikoi taaskin laskeutua makuulle.
-- Ette saa panna maata, sanoin minä, estäen häntä kädelläni. Teidän
täytyy nyt nousta ja tulla minun kanssani. Puhuin hyvin vakavasti.
-- En tule, sanoi hän vihaisesti.
-- Tulette te! Ei se parane nyt vastaansanomisista. Katsokaa sikaa
tuossa, se tulee repimään jalkojanne. Nouskaa nyt heti, minä autan
teitä, minä nostan hartioista.
-- En minä apua tarvitse, kyllä minä itsekin pääsen, koska ette anna
minulle rauhaa. Ei kuollakaan saa... rauhassa.
Ja hän aikoi nousta, mutta jalkojen kankeus esti sen ja väristen
valui hän veltosti alas istumaan, ja olisi kaatunut, ellen minä olisi
tukenut häntä.
-- Oih! En minä voi... näette nyt, etten minä voi, sanoi hän ja loi
sumuisen soimaavan katseen minuun.
-- Minä autan, antakaa tänne kätenne, niin vedän teidät ylös
jaloillenne.
-- Minne minua sitten viette? Onko se lähellä?
-- On, sanoin ja tartuin häntä käteen. Ja vähän aikaa ponnisteltuaan
oli hän jaloillaan. Sitten tuin häntä ja aioin taluttaa, mutta sitä
ei hän tahtonut sietää, vaan sanoi kyllä itse pääsevänsä. Aluksi hän
ei kuitenkaan pysynyt tukematta pystyssä, vaan seisoi ja huojui kuin
ruoko virrassa.
-- Minä pidän ainoastaan vähän kädestänne kiinni, jotta pääsette
alkuun muutaman askeleen. Kun jalat kannattavat, niin saatte käydä
itse.
Hän ei vastannut mitään, vaan hoiperteli sivullani kuin juopunut.
Kun olimme vähän matkaa kävelleet, astui hän jo hiukan tukevammin ja
sanoi taas itse jaksavansa kävellä. Minä lähdin siis edellä ja hän
seurasi minua hitain, epävarmoin askelin.
Sika, joka koko ajan oli seisonut paikallaan ja tarkastanut meitä,
lähti meidän poistuessamme juosta lynkyttämään toisaalle päin.
Kun oli vähän matkaa kävelty, kysyi mies: -- Eikö se jo ole tuossa?
-- Ei juuri vielä, pieni matka enää, vastasin.
-- Mutta minä -- en voi.
-- Levätkää vähän, minä odotan.
-- Ei, menkää edellä te, minä tulen yksin perässä. Minua ahdistaa
niin kovasti.
-- En minä jätä teitä yksin tulemaan, minä odotan, kun istutte vähän.
-- Ei, minä koetan vielä.
Ja taaskin mentiin vähän matkaa. Mutta sitten täytyi hänen istua, ja
vielä toinen ja kolmaskin kerta ennen kuin oltiin kujan päässä, josta
meidän asumuksemme näkyi. Ja aina hän kysyi: -- Eikö jo pian olla
perillä? Ja minä vastasin pian oltavan.
Kun näytin hänelle tupaa kujan puolivälissä, jonne hänen piti tulla,
kysyin: -- Voinko luottaa siihen että tulette, ettekä pane nukkumaan
tähän sillä tässä on vielä luntakin ja maa on kostea joka paikassa?
-- Voitte kyllä. Kiitoksia teille. Mutta en minä jaksa niin paljoa.
Kyllä minä nyt ymmärrän taaskin... menkää vain edellä. Voi, jos
teillä olis... leivänpala taskussanne! Eikö ole? Voi, voi...
suupala vaan... Ja kauhea tuska kuvastui hänen kasvoistaan, jotka
kävivät tuhkan harmaiksi.
-- Minä juoksen tuomaan!
Ja minä juoksin minkä jaksoin kotiin, ja noudin palan leipää. Hän
makasi kyttyrässä tullessani, mutta kun puhuin hänelle ja sovitin
leipäpalan käteen, nousi hän taaskin istumaan, sitä puremaan.
-- Nyt menen kotiin keittämään hyvää ruokaa. Näillä sanoillani
tahdoin kiihottaa hänen mielikuvitustaan ja estää häntä uudestaan
tuohon kamalaan horrostilaan uupumasta.
-- Hyvää ruokaa, sanoi hän perässäni. -- Mitä te keitätte?
-- Soppaa.
-- Soppaa! Mitä soppaa?
-- Lihasoppaa, vastasin ja katsoin tarkasti hänen raukeaviin
silmiinsä.
-- Valehtelette! huudahti hän käheällä äänellä, ja hänen silmissään
välähti surullinen katse, kun hän lisäsi. -- En minä luullut teidän
valehtelevan.
-- Enkä minä valehtelekaan, sanoin vakavasti, -- mutta minä sanoin
mitä minulla on antaa, jottette nuku, vaan pidätte itseänne hereillä.
Katsokaa nyt tuota tupaa, kun savu nousee sieltä, niin lähtekää
silloin tulemaan. Minulla on valmista ruokaa, minä ainoastaan
lämmitän sitä. Pysyttekö nyt hereillä tässä, muuten en uskalla jättää
teitä?
Hänen vaipuva, sekainen katseensa pelotti minua.
-- Pysyn kyllä... menkää vain pian. Voi, voi, kun te vielä
keitättekin!
Minä lähdin taaskin juoksemaan. Juostessani kuulin hänen höpisevän:
Hyvää... soppaa.
Tädille kerroin lyhyesti asian tulta takkaan sytyttäessäni.
-- Saanko nyt, sanoin, -- täti kulta, ottaa teidän sopastanne tuolle
miehelle?
-- Oi lapseni, älä semmoista kysy, vastasi hän, -- tottakai sinä otat.
-- Niin, mutta minun on vaikea sitä tehdä, te kyllä sen itse
tarvitsisitte. Ja kuitenkin... sillä hän kuolee muuten.
-- Minä olen kyllä jo saanut sitä, enkä nyt, Jumalan kiitos ole juuri
kipeäkään enää. Anna hänelle nyt vain kaikki.
-- Ei, te tarvitsette myöskin vielä, mutta kyllä siitä tulee
molemmillekin. Minä otan nyt puolet siitä ja lämmitän sen ainoastaan
lämpimäksi, eikä kuumaksi, jotta saan pian.
Kun olin saanut sopan lämmitetyksi, tuli mieskin.
Minä olin asettanut tuolin hänelle, sen hän nyhjäsi pois ja laskeutui
lattialle. Tukien itseään päin tuolia pysyi hän tuskin istuallaan,
niin vapisi hänen koko ruumiinsa.
Pienessä vadissa olevan sopan aioin laskea tuolille lusikan ja
leivänpalan keralla.
-- Antakaa tänne vaan -- käteeni, sanoi hän tarttuen heti vadin
laitoihin kiinni ja joi liemen yhdellä kertaa. Lusikkaa hän ei
ottanut käteensäkään. Sitten hotaisi hän kourin sakan suuhunsa
pohjasta. Parissa suupalassa puri hän leivänpalan viimeksi.
-- Kylläpä se oli hyvää! Miten hyvää! Vieläkö teillä sitä on? kysyi
hän.
-- Ei ole, vastasin melkein sumeasti.
-- Ei suinkaan, ei suinkaan sitä ole, sanoi hän hiljaa. -- Kuinka
sitä oli ollenkaan, niin hyvää?
-- Sitä on tuotu pappilasta sairaalle, vastasin minä suoraan, jotta
hän siitä käsittäisi, ettei sitä voinut olla paljoa.
-- Mutta kyllä minulla on muuta teille antaa lisää.
-- Onko teillä muuta antaa? kysyi hän ja hänen himmeät silmänsä
tuijottivat minuun ruoanhimoisina. Hänen puheensa oli lapsekasta
ja höpisevää. -- Antakaa Jumalan tähden, jos teillä on, sanoi hän
surkeasti.
-- On minulla jo tulella. Levätkää nyt niin kauan kuin keitän. Hän
oikaisi itsensä nukkumaan ja minä pistin patjan hänen päänsä alle.
Hetken nukuttuaan hän heräsi ja minä annoin hänelle keitokseni,
velliä maidosta, kaljasta ja ruisjauhoista.
-- Antakaa mulle pala leipääkin, sanoi hän, ja minä annoin.
Annoin pienissä erin, sillä pelkäsin, että isompi määrä
vahingoittaisi häntä. Sitten hoidin hänen jalkojansa, puhdistin
lämpimällä vedellä ja panin puhtaita riepuja ympärille. Sitten etsin
tädin vanhat suuret sukat, joita hän oli käyttänyt päälläpäin ja
autoin häntä vetämään ne jalkaansa.
-- Eikö teillä ole jalkineita ollenkaan? kysyin minä.
-- Kyllä minulla on saappaat tuolla kylässä, vastasi hän, -- mutta
miten ne tämmöisiin jalkoihin sopii, jotka ovat näin ajettuneet. Eikä
ollut mulla sukkia, ainoastaan rievut ja ne heitin menemään, kun
täytyi olla avojaloin.
-- Kyllä nyt on huonoa sukkasillaan käydä, erittäinkin tässä kujassa,
se kun on niin kostea, mutta avojaloin loukkaatte jalkanne ja
kinosten pohjat ovat hyvin kylmät. Kaarettamalla kuitenkin pääsette
sukillannekin. Kiskokaa ne sitten jalastanne ja heittäkää kuivumaan,
kun pääsette huoneeseen.
-- Kyllä minä... kiitos! Mutta ei suinkaan minusta ikänä miestä
tule. Kuolema se on jo noissa jaloissa. Ja ahdistaa niin henkeänikin,
kun rinta on noin korkea ja vatsa.
-- Oletteko maannut kipeänä? kysyin.
-- En muuta kuin pari viikkoa. Kyllä minä jo ennenkin tunsin itseni
kipeäksi, enkä jaksanut työhön, eikä sitä saanutkaan. Sitten
jouduin aivan makuulle vilustumisesta ja -- nälästä. Tuolla talon
pirtissä olen maannut. Emäntä minulle kerran lämmitti maitoa...
muuten olisin jo kuollut. Ei sekään ennen tietänyt, kun ei käynyt
itse pirtissäkään, enkä minä valittanut kellekään, kun luulin vain
kuolevani... enkä ole enää pyytänyt, siellä on niin paljon lapsia
ja köyhyyttä niillä itselläkin, kun isäntä on kuollut... Eilen minä
nousin ylös ja oli kova nälkä. Voi, voi eilistä ja toissapäivää! Enkä
minä muista, koska hän maidonkaan toi ei siitä viikkoa ole. En voinut
eilen liikkua minnekään... mutta tänään jo ajattelin, että menen
tuonne ulos kuolemaan. Ja minä rukoilin niin Jumalaa, että voisin
kävellä tästä jonnekin -- kuolemaan. Ja sitten lähdin enkä minä ollut
siellä kauan ja... sitten tulitte te. Missä minä olin, en muista
sitä?
Sanoin hänelle paikan, missä olin nähnyt hänen makaavan kedolla.
-- Olinko niin kaukana? Ei, se on mahdotonta. Miten niin kauaksi
olisin mennyt? Enhän minä mennyt kuin ulos vain. Ja tällaisilla
jaloilla, jotka on niin kovin raskaat? Mutta kyllä on kuolema noissa
jaloissa, vai mitä luulette?
-- Kyllä te vielä paranette, te olette nuori. Tulkaa nyt huomennakin,
sanoin, -- ja joka päivä. Ja menkää pappilaankin.
-- En ole rohjennut pappilaan mennäkään, kun en ole tästä
seurakunnasta kotoisin. Enkä ole tahtonut mennä mihinkään
muuallekaan, kun olen nuori mies, mitä sitten lapset ja vanhat
tekevät? Ajattelin vain, että kuolen ennen kuin kerjään. Mutta kun
tulin kipeäksi...
-- Ei nyt tule kysymykseen, mistä on kotoisin, kun yhteinen hätä
painaa maata. Eikä nykyään ole häpeä olla avun tarpeessa, kuka
tahansa voi siihen tilaan joutua.
-- Jaksatteko nyt kävellä, kysyin kun näin, että hän aikoi lähteä.
-- Kyllä nyt sentään jaksan, ja lepään välillä, kun menen. Mutta voi
-- en minä luullut niin hyvää ihmistä maailmassa olevankaan kuin te
olette... Jumala teitä siunatkoon! Ja palkitkoon Hän teille, kun
käskette vieläkin tulemaan, vaikka itsekin olette köyhissä varoissa.
Mies oli vakuuttunut siitä, että Jumala pitää minusta huolen. Mutta
itsensä hän uskoi Jumalan hylkäämäksi: -- Mitä Jumala minusta
välittäisi.
Silloin huomautin hänelle, että Jumalahan juuri oli käskenyt minun
tulla kedolle hänen luokseen ja siten lisännyt hänelle elonpäiviä.
-- Käskikö Hän teidän tulla minun tyköni? Käskikö Hän nyt teidän
sanoa minulle? Älkää vielä vastatko. Minä tiedän, että tarkoitatte,
että teillä on käsky Jumalan sanassa, mutta minä kysyn: -- oliko
teillä sisäistä käskyä, käskikö Henki -- te ymmärrätte sen paremmin
kuin minä -- käskikö se teidän nyt juuri puhua? Sanokaa nyt totuus ja
-- minä uskon teitä.
Hänen kasvonilmeensä osoitti, että koko hänen sielunsa oli siinä
kysymyksessä ja että vastauksesta riippui hänen toivonsa.
Minä mietin vähän ennenkuin vastasin ja anoin Herralta ymmärrystä
antaakseni oikean vastauksen.
-- Te ette vastaa! Minä näen, ettette ole mitään käskyä saanut
Jumalalta tulla minua auttamaan.
Hänen äänensä oli syvästi surullinen ja hän painui läjään.
-- Ei, ei, te olette väärässä! Minä ainoastaan mietin, miten sen
teille sanoisin. Mitään suoranaista käskyä teidän suhteenne minulla
ei ole, eikä voikaan olla, sillä minäkin elän uskosta. Ja kuitenkin
minä olen varma siitä, että Hän lähetti minut teidän luoksenne sinne
kedolle.
Sitten kerroin hänelle koko tapauksen, kuinka olin ollut
saattomatkalla ja kuinka tulkitsematon tunne vaati minua ainoastaan
kuuntelemaan ääntä kedolta ja viimein sinne juoksemaan. Ja että se
sama tunne nyt vaatii minua hänelle puhumaankin.
Hän kuunteli minua tarkasti.
-- Jos olisitte sanonut, että Hän käski... olisin minä niin hyvin
voinut uskoa, että Hän teidät lähetti, sanoi hän alakuloisesti. --
Miksi ette sanonut?
-- En minä valehtele. Enkä minä tahtoisikaan, että teidän uskonne
Jumalan rakkauteen olisi semmoiselle hengenilmoitukselle perustettu,
sillä ne voivat pettää, vaan minä soisin teidän käsittävän sen Hänen
sanastansa. Muuten se ei kestä koettelemusten myrskyjä.
-- Kyllä kai se niin onkin, sanoi hän huoaten. -- Koska pyhä on?
-- Ylihuomenna.
-- Oletteko kotona silloin?
-- Olen varmaan, jälkeen jumalanpalveluksen.
-- Saanko minä tulla silloin tänne? Taidan silloin paremmin
ymmärtääkin, kun puhutte mulle. Ja jos luettekin.
* * * * *
Sunnuntaina hän istui minun kirkosta tullessani portailla raittiissa
kevätilmassa ja auringonpaisteessa. Hän oli paljon muuttunut. Hän oli
miltei alakuloisempi kuin edellisellä kerralla. Minun on vaikeata
nähdä, kuinka hän väisti katsettani ja silmät maahan luotuina
tuijotti yhteen paikkaan tahi katseli etäämmäksi tielle päin.
Ensiksi en tehnyt hänelle mitään kysymyksiä, vaan toimitin heti
ruokaa. Hän pyysi saada syödä siinä missä hän istui. Kun hän oli
lopettanut ateriansa, kutsuin hänet sisään ja rupesin lukemaan ja
puhelemaan siitä mitä luin. Mutta syvä alakuloisuus ei tahtonut
kadota hänestä. Kun minä koetin hänelle lukea ja puhua lohdutuksen
sanoja, huokasi hän syvään eikä vastannut mitään. Tämä alakuloisuus
tahtoi tarttua minuunkin, niin etten oikein tietänyt, mitä sanoa tahi
lukea. Mieleni oli vain paha, etten paremmin osannut enkä voinut
auttaa hänen surullista tilaansa. Ja minä sanoinkin hänelle, että
olin siitä raskaalla mielellä.
-- Voi, voi! Ja minäkin olen siitä pahalla mielellä, kun lisään
teille murhetta ja olen teille rasitukseksi, vastasi hän. --
Sanokaa nyt oikein totuus, mutta ette te sano sitä, että miten te
jaksatte sitä täyttää, että minäkin käyn täällä -- syömässä, kun ei
taloissakaan ole. Eikö niillä ole? Teillä on kyllä omasta kohdastanne
täysi, minä ymmärrän sen.
-- Älkää turhia surko, kyllä minulla siihen neuvoja on. Minulla on
työtä taas ja toista saan Jumalan avulla.
Minun vastaukseni tyydytti häntä.
* * * * *
Hän kävi meillä vielä joitakuita kertoja, sillä ja toisella viikolla.
Sitten en nähnyt häntä muutamaan päivään ja luulinpa hänen jo
lähteneen seuduiltamme. Mieleni oli vähän haikea, kun ajattelin, että
hän oli lähtenyt hyvästiä sanomatta. Se ei ollut minusta kaunista.
Mutta eräänä päivänä hän tulikin. Hän oli jo vähän voimistunut. Jalat
olivat kuitenkin vielä melkein yhtä ajettuneet, eikä kasvoissakaan
juuri näkynyt toipumista. Katse oli sentään jo vähän voimakkaampi,
ja nyt vasta huomasin, että hänellä oli kauniit harmaat silmät.
Niinikään oli tuo tuhanharmaa väri kasvoissa muuttunut vähän
miedommaksi kalpeudeksi.
Minä nuhtelin häntä siitä, ettei hän viime päivinä ollut käynyt
meillä, ja sanoin luulleeni hänen lähteneen pois seudulta.
-- Kuinka te voittekaan luulla, että minä olisin lähtenyt teitä
kiittämättä ja hyvästiä jättämättä! huudahti hän. -- Vaikka en minä
ikinä osaa teitä niin kiittää kuin minun pitäisi. Mahdotonta minun
olisi ollut lähteä teille hyvästiä sanomatta. Ja sitä tulinkin
nyt sanomaan. Hänen äänensä soi niin syvänä ja surullisena. Vähän
karaistuaan sitä hän jatkoi: -- Kyydin saan kotipitäjään. Minä kävin
toissapäivänä siitä papille puhumassa ja hän lupasi heti toimittaa
sen.
-- Vai lähdette jo! Ei tänään, varmaankaan?
-- Tänään, heti! Hevonen ei ollut vielä valjaissa, kun lähdin tänne.
Se tulee sieltä talosta, kyyti.
-- Mutta minkätähden ette ole näinä viime päivinä tullut?
-- En minä tahtonut tulla kun tämän ainoan, viimeisen kerran enää.
Minä olen sen nähnyt, kuinka te olette säästänyt pieniä varojaanne
minulle ja muille, että tuskin itse olette aina saanut maistaakaan
keittoanne, kun on niin monia pyytämässä.
Mies kertoi saaneensa kirkkoherralta markan ja vähän evästäkin
ja toivoi, että hänet kyllä otetaan vastaan kotipitäjässä siinä
paikassa, jossa hän oli palvellut ja työssä ollut. Enkä minä olisi
lähtenytkään sieltä tännepäin, mutta luulin saavani täällä parempaa
työansiota, kun siellä pohjoisissa on niin heikkoa. Mutta ei täällä
ollut sen parempaa, ja sitten tulin kipeäksi. Mutta kyllä kai se
sentään tämäkin matka on minulle hyväksi ollut, en muutoin olisi
kukaties tullut Jumalaani tuntemaankaan.
Minä etsin hänelle muistoksi pienen evankeelisen kirjasen, josta hän
sydämellisesti kiitti.
-- En tiedä tokko minä ikänä enää terveeseen suuhun syön, taikka
kykenen mitään työlläni ansaitsemaan, mutta jos minä voisin
ansaita, niin totta maar minä muistaisin teidän hyvyytenne. Minä
tiedän ettette tahdokaan mitään maksuja, enkä taida ikänä mihinkään
kyetäkään, kun tuo rintani tuntuu niin raskaalta, että luulen, siinä
kumminkin olevan kuoleman. Mutta kyllä Jumala sen teille maksaa, minä
uskon sen ja pyydän sitä Häneltä.
-- Niin, siihen minäkin turvaan, että Hän pitää minusta huolen. Ja
Hän pitää teistäkin. Hän voi kyllä antaa teille terveytenne takaisin,
jos Hän sen hyväksi näkee, jos ei, niin Hän antaa teille paremman
elämän, valmistaa teitä siihen.
-- Se paljon parempi olisikin, sanoi hän ja kyynel kierähti hänen
poskellensa. Hän pyyhkäisi sen pois kädellään, mutta yhä uusia
kyyneliä tulvi hänen silmiinsä, kun hän lisäsi: -- Ei minulla tässä
maailmassa enää olekaan juuri paljon tehtävää. Isäni on aikoja sitten
kuollut ja äitini kuoli menneenä vuonna. Jos äiti edes eläisi, niin
olisi hauskempi. Nyt olen yksin, niin yksin kuin yksinäinen lintu
oksalla.
-- Eikö teillä ole ketään omaisia?
-- On minulla kaksi veljeä, mutta he ovat naimisissa ja heillä
on isot perheet. He ovat minua paljon vanhempia. Mitä ne minusta
välittävät, kun en voi heitä palvella? sanoi hän katkerammin. --
On minulla sisarkin, joka tulee hyvin toimeen, mutta ei sen raukan
mitään auta, sillä on niin kova mies. En minä omaisiin turvaa,
vieras on parempi hädän aikana kuin omaiset. Menen sinne, jossa olen
ollutkin.
-- Ja jääkää nyt Herran haltuun! En ikänä, en ikänä enää näe teitä...
minä tunnen sen nyt selvästi... vaikka minä niin mielelläni teidät
vielä kerran näkisinkin tässä maailmassa... mutta ei ikänä, ei ikänä!
Hän peitti kasvonsa käsillään, nojasi päin ovipieltä ja itki. En
unohda, kuinka syvästi liikutettu miesraukka oli. Hän ei saanut
hetkeen puhutuksi. Minä puhuin vähän, mutta liikutus tarttui
minuunkin. Olin pahoillani, kun niin vähän osasin sanoa hänelle
lohdutukseksi mutta minulla ei ollut sanoja, oli ainoastaan kyyneliä.
Vihdoin hän astui lähemmäksi.
-- Hyvästi! sanoi hän, puristi kättäni lujasti omassaan, painoi lakin
päähänsä ja astui syvästi huoaten ulos ovesta. Portilta katsahti hän
vielä kerran taaksensa. Näin hänen raskain askelin häipyvän kujalle.
Kädet silmillä hän astui horjuen eteenpäin.
Elääkö hän, en tiedä. Vai kuoliko silloin? Luultavasti. Mistä hän
oli, ja mikä oli hänen nimensä? En muista. -- Varjoja, varjoja,
joilla ei ole nimeä. Syviä, synkkiä varjoja.