Kuolon enkeli.
(J. O. Wallin.)
Sä suku Aatamin, maa min kantoi
Ja sulkee kohtuhuns' uudestaan!
Mun, kuolon, alle sun Luoja antoi,
Kun ensi synti tul' maailmaan.
Tien' idät kohtaa
Ja lännet laajat.
Mä sulle johtaa
Voin viestit taajat,
Joill' ilma, liekki ja mer' ja maa
Jumalan tahtoa kuuluttaa.
Kuin sirkut ootte. -- Ne rakennellen
Pesänsä lehtohon vihreään
Ja turvass' oksalla riemuellen
Visertää hetkisen virsiään;
Mut riemu sirkun
Suruksi vaihtuu,
Ja linnun virkun
Viserrys haihtuu,
Kun myrsky metsässä möyryää
Ja pesän oksalta riistältää.
Kuin kyyhky, huokailet murhemieltäs
Vuoks huomisen, jot' et ehken nää;
Maa halkee kuiluhun silloin tieltäs,
Sä suistut sinne -- ja huoles jää.
Niin joutuisasti
Se hauta aukee --
Ja siitä asti
Sun muistos raukee.
Kuun uuden luodessa valoaan
Jo toiset rientävi unholaan.
On riemu, rehke ja äänen kaiku,
Kun tanssin pyörteissä heiskaatte;
On myrtin tuoksu ja soiton raiku...
Mä silloin ilmestyn ukselle:
Ja riemu, soitto
Ja kukkain tuoksu
Ja posken koitto
Ja tanssin juoksu
Ne laantuu loppuhun synkeään,
Ja naurut itkulla päätetään.
Minulla valta on voimakkaalla,
Siks kunnes saapuvi vahvempi.
Ja vuorten huipuilla, maankin alla
Mun kylmä henkeni huokuvi.
Ei muurit estä,
Ja tarmossansa
Ei kilvet kestä,
Kun uhriansa
Tähtääpi puuskaus saastainen,
Kun rutto riehuvi hirmuinen.
Mä myrskyn pohjaisen taltan siivin
Ja tyynnän kuohuvan merten veen.
Mä muodot valtioin rikki riivin,
Lyön vaajan kourasta Pauanteen.
Kuin suvanteessa
Levähtää laine,
Niin jalkan' eessä
Masentuu maine,
Ja aikakaudet ja ihmistyöt
Ne vierähtää kuten kesäin yöt.
Ei voima järjen, ei miekan norjan,
Ei tieteen, taitehen auta, ei;
Vapauteen päästän mä elinorjan,
Luon kahleet valtijatahdollei.
Käyn sotarintaan --
Kuin ruoho, lankee
Maan huurmepintaan
Armeija ankee,
Eik' elvy äänestä rummunkaan,
Vaan vasta tuomiopasuunan.
Vaan kättä viittaan -- niin laastaan maata:
Ken henkii, sinne jo matkautuu,
Miss' ääntä korva ei kuulla saata,
Ja vastausta ei anna suu.
Mun käyskellessäin
Valt'istuin sortuu,
Ja kääntyessäin
Palatsit murtuu,
Ja Aleksanterit kaatuvat,
Ja Bonapartet ne maatuvat.
Te maassa alhaalla käytte kiistaa
Suvusta, kullasta, arvosta;
Mut kaikki ootte te kummun riistaa,
Sen alle vaivutte vertaisna.
Ei synkäst' yöstä
Teit' aarteet auta,
Ja mainetyöstä
Ei huoli hauta,
Ne hetkeks riemua teille toi,
Mut kuolo muille ne saaliiks soi.
Maan päällä täällä ei turvallista
Voi linnaa löytyä, matkaajat!
Ei maahas vieraasen luottamista,
Vaikk' kiinnekirjasi kuulutat;
Ja liinat lauhat
Ja hunnut, lakit
Ja tähdet, nauhat
Ja arkilakit
Ne toisten päähän ja kaulaan jää
Ja toisten rintoja lämmittää.
Te tulleet -- menneetkin tuokiossa
Ei teillä tääll' ole suojaakaan:
Kaupunkiin joudutte pieneen, jossa
Ei kuu, ei päivä luo valoaan.
Ja köyhä pääsi
Jo päivätöistä,
Ken niitä sääsi,
Pääs kilpilöistä
Ja syömmen, vankien kahlehet
Kuin ruoko tuuless' on murtuneet.
Miss' äitis, puolisos ompi rakas? --
He tietä tuot' ovat mennehet,
Jot' eivät jällehen saavu takas',
Jot' itsekin pian kulkenet...
Siis kalliiks muista,
Mit' taivas antaa:
Ne luotas luistaa
Koht' kuolon rantaa...
Ne poistuu hiljaa, ne tuoni vie;
Tilille niistä on sulla tie.
Ei enää Herralta silloin kuulla:
Miss' on sun veljesi, vertaises?
Sull' ompi veljenä, pilkkasuulla,
Tuo toukka, raastava kauneutes!
Kun kuolo milloin
Myös senkin voittaa,
Uus tuska silloin
Vaan sulle koittaa.
Ja vaiva sammu ei milloinkaan,
Vaan kalvaa tuntoas ainiaan.
Se sua vartovi, kylmyydellä
Kun toisten kurjuutta katsot sa,
Maas, uskos myöt sekä röykkeydellä
Voit pyhän, kallihin pilkata!
Kuin lain sa väännät,
Viet harhaan mielet
Ja saastaan käännät
Sa tunnot, kielet!
On sulla surku, kun vastahan
Käy haamu kalpea kostajan.
Sua, valheen miestä, se vartoaapi
Tuon kieles vuoksi niin liukkahan,
Vilpittyys myrkyn kun sulta saapi
Ja maahan tallajat kunnian; --
Vaan vasten kalpaan'
Min voivas luulet?
Sun hautaan salpaan.
Ja pilkkahuulet,
Kun taas he päästävät lausehen,
On eessä tuomarin viimeisen!
Oi kuolevaiset, te punnitkaatte
Pelolla sielunne pyytehet,
Ja mielin puhtahin huutakaatte
Sen luo, ken tuntevi ihmiset!
Te paikkaan kyllä
Saavutte kerran,
Joss' oven yllä
On päätös Herran:
_Jokainen tänne se matkajaa,
Vaan täält' ei palata kenkään._
Maan saaliiks töinenne kerran jäätte,
Jos niinkuin lauhkeat lännen säät
Sit' eläissänne te elvytätte
Tai hävitätte kuin tuulispäät --
Ja silloin jäivät
Nää riennot maiset!
Kaikk' eilispäivät
Ja alkavaiset
Ja työn, mi teille tääll' uskottiin,
Ne tuntee Hän, joka kaikkikin.
Min vaatii Herra, Hän sulle näyttää;
Hän kulkus mittasi, Ihminen!
Min voit sa kantaa ja minkä täyttää,
Ne kaikki antoi Hän sinullen.
Voimankin saanut
Oot Jumalasta;
Ei koskaan laannut
Hän ohjaamasta,
Jos taivuit nöyränä seuraamaan
Sä Hengen ylhäisen ääntä vaan.
Jos Hengen ääntä sä kuulet aina,
Käyt suorin katsehin toimissaan,
Ei tuonen pelko sun mieltäs paina,
Et kaipaa kiitosta maailman.
Kun kutsumukses
Sä täytät huolla,
On lohdutukses
Ylhäällä tuolla!
Niin, siellä siintävi oma maa,
Sun sinne enkeli johdattaa.
Kun kuljet voimalla tahdon jalon
Läp' aijan vaivan ja murhetten,
Voi mailma viedä sult' onnen valon,
Ei rauhaa tunnon ja sydämmen.
Ja ruumiin sulta
Ne multaan luopi,
Mut Kristus kuulta
Sun henkes suopi:
_Kun kestit asti sä kuolohon,
Nyt sulla palkkasi taivaass' on!_
Tee oikein aina, ja murheen taakka
Ja kurjuus liennä, miss' suinkin voit!
Totuutta puolla sa kuoloon saakka,
Ja parhain kostit, kun anteeks soit!
Jos palkkaa maista
Ei kenkään anna,
Et kuihtuvaista
Seppeltä kanna;
Ijäinen, puhdas ja saastaton
Perintö autuahitten on.
Mit usko ois, jos ei helmi hienoin,
Mi syömmes pohjalla piileilee
Ja taivoon tähtääpi katsein vienoin,
Kun kuori aikanans' aukenee?
Kun välkkää piilu,
Jo loppuu vaivas:
Kun lavas hiiluu,
Niin kohta taivas
Jo sulle, marttyyri, aukeaa,
Ja Sovittaja sun kruunoaa.
Mit' oisi kunto, jos henki juuri
Kuin sä'en sammuisi mullassa?
Sä ensi Kustaa! Sä toinen, Suuri!
Ja Engelbrektikin urhoisa!
Ja nero, mieli,
Joit' auvostaapi
Tääll' ihmiskieli --
Ja unhottaapi!
Mit' oisi hellyys ja voimakaan,
Jos kaiken määrä ois hauta vaan?
Mit' oisi kunnia, joka vaatii
Velvollisuudesta hengenki,
Jos rahvas ahne sen säännöt laatii
Tai vallanpyytäjä ahneempi?
Kyll' aika pauhaa
Ja nostaa saastaa,
Mut sentään rauhaa
Sit' ei voi raastaa,
Mi päilyy kunnian kulmilta,
Täht'-tarhain kautta sen kulkeissa.
Mit' oisi onni ja riemu hellä,
Min piiri rakkaitten teille soi,
Jos, piirin murtuissa, yhdistellä
Sit' ette valossa toivon voi?
Mi syömmeen toisi
Tääll' lohdutusta?
Elämä oisi
Niin kolkko, musta!
Ois Uriankirje vain armoton,
Mi teille myötähän pantu on.
Ja Jakob hukkaapi Josefinsa,
Jonatan Davidist' eroaa;
Ja rinta raukeepi huolihinsa,
Kun hoivahdusta ei mistään saa!
Ja Rakel huutaa
Vaan lapsiansa,
Ei taida muuta
Hän tuskassansa,
Kun turma vei, mitä kalleinta
Voi olla äidille elossa.
On Herra rakkaus. -- Rauhoitusta
Sydämmet sorretut siitä juo!
Tuo siemen, peittämä mullan mustan,
Se kultatähkiä kerran luo.
Vaikk' armaas kuollen
Sun yksin heitti,
Hänt' itkit huollen,
Ja maa sen peitti;
Ei siltä hukkunut henki sen,
Luo Isän ijäisen muuttihen.
Elämän lähde Hän ompi parhain,
Hän voima, valkeus kirkkain on;
Ja lempein huolin Hän hiljan, varhain
Kaikk' sulkee hellähän hoitohon.
Kun toivon armaan
Luot puolehensa,
Hän vievä varmaan
On huoneesensa
Lapsensa sunkin; mut sinnes vaan
Tee luottain, tunnolla toimet maan.
Jesuksen jalkoihin vaipuneena
Ain' ollos lailla sa Marian!
Ristille silmää kuin Magdalena,
Sielt' armo katsovi katuvaan.
Pääs Herran puoleen,
Johannes, paina!
Lastensa huolen
Hän päättää aina,
Ne viepi autuuden rauha'an,
Vapauteen vallassa taivahan.
Ken täällä pyrkivi jälkeen parhaan,
Totuutta, lempeyttä harrastaa,
Rakastaa paljon, vaikk' eksyy harhaan,
Hän paljon anteeksi myöskin saa.
Ei pääse maassa
Hän määrään asti,
Vaan taivahassa
On armoisasti
Merkitty, veljiä hiukankin
Ken auttoi uskossa Mestarin.
He ottaneet ovat ohjeeksensa
Vaan Herran pelvon ja yksin sen,
Ja pesneet verellä vaattehensa,
Mi saastat poistavi syntien.
Niin taisto päättyy,
Synt' anteeks saadaan,
Rauhattuus häätyy,
Itkusta laataan --
Suur' Isä lapsia nimeltään
Syliinsä kutsuvi lepäämään.
Ja Herrassansa he nukkui tyynnä
Ja päivää Herran he toivovat.
Nyt taa on murhe jo jäänyt ynnä
Kaikk' vaihteet kohtalon oikkuisat,
Ja siteistään he
Kaikk' irti pääsi;
Pääs siirtymään he --
Niin Herra sääsi --
Orjuuden vaivasta rauhalaan,
Ja työnsä heill' ovat seurassaan.
He saapuneet ovat kaikki varhain
Nyt isänhuoneesen oikeaan:
On kotikaupunki heillä parhain,
Min päivä yöksi ei vaihdukaan.
Kun kirkkaudella
Auringon hohtaa
Hän istuimella
Ja siitä johtaa
Armossa kaikkia katseellaan
Ja jakaa eloa, autuuttaan.
On sija kaikille taivahassa,
Ken taisteli uskoin ja toivoen.
Kun puitten lehti on puhkeemassa,
Te suven saapuvan tiedätten:
On tiettävänne,
Kun ilta varjoo,
Ett' ystävänne
Lähestyy, tarjoo
Asunnon sen, minkä taivaassaan
Hän teille valmisti kuolollaan.
Kun aijan ilta se varjollansa
Yl' maitten harmajan hunnun luo,
Hän, suuri armossa, voimassansa,
Hän saapuu silloin ja päästiin tuo.
Hetkessä haipuu
Nyt voima mainen,
Ja silmä vaipuu
Nyt nuikeevainen...
Mut hetki toinen kun saavuttaa,
Se uuteen toivohon aukeaa.
Ja uutta taivasta, maata uutta
Uus asuu kuoloton ihminen.
Hän kodin jäänehen raihnaisuutta
Ei niissä muistele kaihoten.
Jäi murheen mannut,
Uus päivä koitti,
On taisto laannut,
Ja usko voitti!
Teill' arpa lankesi kauneimpaan;
Sit' arvaa ei halut halvat maan.
Ei silloin kirvellä tuskat mieltä,
Ei silloin virtaile kyynelvuo,
Ei kuolo kammitse ihmiskieltä,
En paarten eellä käy haudan luo;
Vaan kiitos raikuu
Istuimen eessä,
Ja autuus kaikuu
Sen säveleessä...
Mä myöskin, enkeli ikuinen,
Elämän laulua laulelen.