Ruusun umput.
Mun huoneessani tuuhee kasvaa kukka,
Se altis umput luopi, ruusurukka;
Ja suureksi ne paisuu joutuisaan,
Teräänsä eivät vaan saa aukeemaan.
Jok' aamu, kun ma nousen vuotehelta,
Tarkastan huolla umput ruususelta,
Mut turhaan -- kahleitaan ei katkaise,
Vaan mätänee ja maahan vaipuu ne.
Se surullisen kuvan mulle näyttää
Toiveista, jotka ihmisrinnan täyttää;
Myös nekin kerkeet ovat kasvussaan,
Mut harvat pääsee oikein kukkimaan.
1892.
Ystävälleni.
Olet kaukana siellä mun ystävän',
Olet murheen murtama synkimmän,
En voi minä luoksesi tulla;
En lohtua sulle ma lausua saa,
Povellein ma en voi sua painaltaa,
Siks riutuvi rintani mulla.
Sua heimosi ylpeä vartioi,
Ettei sinun korvahas ääntä soi,
Joka kuiskais nimeni sulle;
Sinun sielusi tuoksehen hienoimman,
Sinun rintasi ruususen vienoimman
Ei soisi ne tuoksuvan mulle.
Puhtoisena, kuin sinivuokkonen
Juo kunnahan kaltaalla kastehen,
Niin syntyi lempemme hellä;
Niin täynn' oli toivoa aamu sen
Kuin tähkiä vainio kultainen...
Sitä sortaa syöntä on kellä?
Jos sortavat sen, olet kuihtuva
Elonkankaalla kelmeenä kukkana,
Mikä kuivana vaipuvi maahan.
Ikipäiväni itken mä armastain,
Puhtoista ja vienoa ruusuain,
Sinis itsekin vaivun ma maahan.
1890.
Kuihtuva impi.
Miks kuihdut, ja poskesi valju miks on,
Kuin kukkanen heltehess' auringon?
Miks henkesi liekkivi himmeenä vaan
Kuin lamppu, jost' öljy on kuivillaan?
Miks nuorena riutuen raueta pois,
Kun elämän aamua vielä sull' ois?
Sun pettikö elo niin aikaisehen,
Kaikk' toivosi murskaksi musertaen,
Pois kuplina särkien unelmat nuo,
Joit' ilmoille mielesi pyörtehet luo?
Sun hylkäskö armahas? Tai josko hän
Lie eelläsi jättänyt tään elämän?
Niin kylmä on nukkua talvinen maa,
Ja siellä sun henkes ei rauhoa saa;
Ain' itkevät ystävät uudellehen
Ne valveelle kutsuvat kummusta sen,
Ja hautaasi kyynelin kastaessaan
Niin sulle ne kertovat tuskia maan.
Pois kuolkohot vanhukset, juotuahan
Elonmaljan viimeiseen pisarahan!
On riemua siinä, jos haavojakin --
Ja ääriin se sullekin täytettihin --
Jos pinnalta siitä sä tuskia sait,
On viisainta, pohjalta riemun kun hait.
1892.
Olis aika armastaa.
Vieläkö, kultani, kauankin
Kylmänä kestät sä mulle,
Vaikkapa tulisin tuntehin
Lempeni hehkuvi sulle?
Kauanko kaartaen väistyt pois,
Kun sua etsin mä milloin?
Etkö jo taipua, armas, vois?
Päättäisit huoleni silloin.
Meill' on nyt suvinen lämmin sää,
Kukkaset nurmia peittää;
Kohta ne verhoovi talven jää,
Laulunsa lintuset heittää.
Luonnonkin sydän sykkäilee,
Kunnes sen hyytävi halla;
Ihmisrintakin kylmenee
Talvisen vaipan alla.
Aik' olis meillä nyt armastaa,
Nauttia lempyen säätä,
Ennen kuin vuodet ja vanhuus saa
Kylvää syömmehen jäätä.
1892.
Kihlautuneille.
(A. N:lle ja M. H:lle.)
Suven aika armahainen
Meille taasen tullut on,
Päivänsäde kultahellä
Maan on luonut loistohon.
Ihanampi maa se teille
Unelmissa aukeaa,
Lemmen pyhän loistehessa
Toivon aamu kajastaa.
Yksin lemmessä on kevät
Lämmin nuoren elämän,
Varjot väistyy eestä syömmen
Rakkaudesta sykkivän.
"Minä hänen, hän on minun
Lempi teki taijan tään --
Edessäni elontiellä
Rauhaa, sointua ma nään."
Rauhaa, sointuisuutta aina
Elämänne olkohon;
Rakkauden Jumalalta
Onni, siunaus tulkohon!
Toisihinne liittyneinä
Aalloin, sieluin, sydämmin,
Lempi teitä ikuisuuden
Saattakoon hääpitoihin!
24.6.1888.
Sormuksia vaihtaessa.
Kultaa huuhtomahan virtojen pohjalta,
Vuorten uumentojen kätköistä kaivamaan
Rientää ihmeno-Iapset
Kiihkoll' ahnahan ahmurin.
Kullan kiiltelevän valtahan nostavat,
Sille uhroavat nuoret ja vanhatkin
Puhtaan tuntehen rauhan,
Onnen maisen ja -- taivaankin.
Kulta herrana on puuhissa maailman,
Kaikki häikäisevi helposti hohteellaan,
Vaikka kiiltävä multa
Ajan pellossa onkin se.
Sormeen toistemme nyt sormukset kultaiset
Painaen, liitymme me kultoa huuhtomaan,
Elon virrasta etsein.
Elon kultoa oikeaa.
Kallis ystäväni! Rinnassa tahdomme
Aina niin kuni nyt kirkasna säilyttää
Lemmen puhtahan kullan,
Aarteen kaikkein kalleimman.
Liekin hohteessa tään käymme me elämään,
Kalliimpaa mikä on kultaa kiiltelevää,
Juurta oikean onnen,
Katoovaisuutta korkeampaa.
Herra taivahinen liittomme siunatkoon!
Hän jos johtoa ei retkelle anna vaan,
Kestää pursi ei saata
Voimaa aaltojen ankarain.
1892.
Aprillipäivänä.
Aprilli-narrina toisiaan
Ne saada koittavat juoksemaan
Nyt nuoret ja vanhemmatkin.
Ei hän ole narri yksin vaan,
Jot' aina vauhkona narrataan;
On narria narraajatkin.
Ain' onnen haamua yhtenään
Tapaamaan miehissä riennetään --
Aprilli! onni se matkii.
1893.
"Merkki" sai.
-- "Ken, Hilja, huultes purppuraa
Suudella ensin saa?"
-- "Se, joka lempen' ainaisen
Omakseen saavuttaa."
Nyt pöydän alta vikkelään
Pien' "Merkki" tuivertaa
Ja Hiljan helmaan hyppäjää
Ja -- suuta suikkajaa.
1891.
Syystuulella.
Sä syksyn myrskyisä tuuli,
Sä konsa jo rauhoitut, oi!
Sua kuolinlauluksi luulin,
Kun kalmaa virtesi soi.
Jos äidin lailla sa hellän
Unen helmahan heijailisit
Tuon kelmeän, kuihtuvan luonnon,
Sen kuolosta suojailisit!
Oi miksi et sääliä tunne?
Miks armotta tallajat vaan
Vihoviimeisen kukkasen kainon,
Joka nousisi juureltaan?
Kevätmielisen rintani miksi
Niin täytehen hyytä sä loit,
Ja kolkon säveles' kaijun
Mun syömmeni tunteille soit?
1887.
Onni.
Niinkuin sulorusko iltataivaan
Äyräilt' ilman luoden kultiaan
Salojärven tyyneen pintaan, aivan
Niin on onni syömmeen suruisaan.
1888.
Vuoden vaiheessa.
Katoavaisuus maassa vallitseepi,
Ja aikakaudet unheen järveen vaipuu,
Ja ihmistyöt ja harrastukset haipuu,
Yl' kaiken vaiheen Luoja hallitseepi.
Mut ihmisrinnan täyttää kumma kaipuu,
Kun huomaa kuinka vuodet virtaileepi,
Elämä, nuoruus joutuin pakeneepi,
Ja hautaa kohden matkansa jo taipuu.
Hän kaihokatsein etsii toista rantaa,
Miss' saisi turvan tuonen valtaa vastaan,
Miss' onnen kestäväisen taivas antaa.
Ei Herra heitä hukkumahan lastaan!
Ja kansansa Hän kotkansiivin kantaa,
Taltuttaa Jordan-aallot kuohunnastaan.
1893.
Äidin haudalla.
Hiljaa! Hiljaa! Nukkumaan
Äiti armas lasketaan!
Kohtunsa jo aukas hauta,
Ruumist' ympäröipi lauta;
Poveen maan
Rauhaisaan
Äiti armas suljetaan.
Miks sun vierii poskillen
Kuuma virta kyynelten?
Sikskö, että peittää multa
Puhtahimman lemmen sulla,
Ystävän
Hellimmän
Tuoni vei jo myötähän?
Kenties muistat, kuinka hän
Aamupuhteell' elämän
Heikkoo, neuvotonta lasta
Väsynyt ei vaalimasta,
Riemuiten
Antaen
Kaikki tähden pienoisen.
Maailmaan kun kuljit sa
Etsimähän onnea,
Hän se hellimmällä miellä
Askeleitas seuras siellä;
Vaiheitas,
Vaarojas
Valvoi kallis kantajas.
Riemuitsi sun onnelles,
Taikka vuoksi murhettes
Huolien vietti yötä monta,
Itki lasta onnetonta;
Eestäsi
Taisteli
Niinkuin muinen Jaakoppi.
Aattes parhaat hältä sait,
Siveyden, tunnon lait;
Mieleesi hän painoi yhä
Herran vaatimusta pyhää,
Rakkauden
Taivaisen
Istutti sun syömmehen.
Vieri, vieri kyynel vaan;
Äiti hautaan lasketaan!
Usein vierii suotta aivan
Tähden turhan huolen, vaivan;
Haudalle
Äitimme
Turhaan et sä virtaile.
Nuku, äiti, rauhaisaan!
Yli yösi valvomaan
Isän silmä hellä jääpi,
Aamun tullen herättääpi
Jällehen
Lapsosen
Sunkin eloon uutehen.
1894.
Ei ole taivas kaukana.
Kun kuljin katua kerran,
Pari pientä lasta ma näin;
Ja toinen kättähän nostaa
Yläkertahan kauniisen päin.
-- "Ei tuo ole taivas, Kaarlo,"
Hän virkkavi toimessaan.
-- "Sano mikä se muu sitten oisi?"
-- "Yläkertahan onkin vaan."
-- "No missä se sitten on taivas?"
-- "On kaukana, kaukana niin..."
-- "Ei, eipähän kaukana ookkaan!"
Niin siinä nyt väiteltiin.
Miten lienee päättynyt kiista,
En kuullut ma loitompaa;
Vaan kaukaa taivasta lasten
Ei tarvitse tavoittaa.
Tie lyhkäinen se on heillä
Luo Luojan ja enkelten,
Vaan etsein lapsien lailla
Tien mekin löydämme sen.
1894.
Taistelua ja lepoa.
Sielussan' kovat raivoo taistelut,
Ja pyörteet kuumat siellä pauhoaapi;
On sydän eksyin kauan harhaillut,
Milloinka runneltu se levon saapi?
Milloinka, tyyntynevi myrskysää,
Ja aamu kirkas mulle välkähtää?
Mun joskus pyörteisiinsä eksyttää
Jo perin pyytää himo halpa, mainen,
Täht'-tarhain taakse toiste lennähtää
Se haluaisi henki hehkuvainen;
Mut siip' ei kanna, pian katkeaa,
Ja uuden tuskan rinta raukka saa.
Ja, tiedon, taidon aarteet ihanat
Myös tahtois sielu omaksensa voittaa,
Ja kunnian ja maineen kukkulat
Se ponnistuksin saavutella koittaa;
Kun niit' ei heikko taida tavoittaa,
Niin siksi sydän kuohuu, aaltoaa.
Mut alta aaltoin joskus ääni soi:
"Mun luoksen' riennä, työtätekeväinen!
Ikeeni rauhan sulle tuoda voi;
Ei rasita mun kuorman keveäinen.
Nöyryyttä, siveyttä opi vaan,
Niin syömmes raukeavi raivostaan!"
Tuot' ääntä kuunnellessa tosiaan
Jo asettuvi aaltoileva rinta,
Ja sydän levähtävi taistostaan,
Ja sielu nauttii rauhaa suloisinta.
Jos taistelu taas alkais riehua,
Suo äänes silloin, Herra, kuulua!
1888.
Papinvirkaan asettamisen johdosta.
(Luettu päivällisillä pastori Aukusti N:n luona hänen
virkaan-asettamispäivänään Rantasalmella.)