Z. Topeliuksen täyttäessä 75 vuotta.
Ja Luoja kerran katsel' taivahasta
Niin säälivästi kylmään Pohjahan:
Sen kärsivän näk' talven sorrannasta,
Sit' uhkaavan Hän näki kuoleman.
Maa hetkeks virkos kylmän kahlehista,
Mut kansa nukkui talviuntansa;
Ei elvy mielet jäiset horroksista,
Ei lämmin löydä ihmisrintoja.
Armahti Luoja silloin kylmää maata,
Tään päätöksen Hän teki taivaassaan:
En heittää vielä kuolemahan saata
Kansaani pienokaista Pohjolaan.
Se taistellut on kanssa parahien
Valhetta vastaan mielin urhokkain;
Se saisko jäädä uhriks sortajien --
Ja minä katseleisin taivaastain...
Ja sieltä ylhäiseltä alttarilta
Säkenen otti Herra kirkkahan,
Sytytti sillä rinnat muutamilta
Pojilta tämän kansan untelan.
Ja lämmöllänsä kansallensa aamun
Loi tietäjitten pieni parvi tää,
Sai poistumaan ne öisen talvihaamun,
Keväisen laulun eestä sulaa jää.
Niin Suomi virkos talviunestansa,
Mi uhkas sille turmaa, kuolemaa,
Ja siunaa aina näitä poikiansa,
Joist' useimpaa jo hauta tallettaa.
Ja hälle, jonka lämmin rinta vielä
Niin herttaisena sykkii maallehen,
Hänelle Suomi riemuisella miellä
Ja kiitollisna kantaa seppeleen.
Sill' aarteet kansallensa verrattomat
Topelius on luonut lemmellään,
On sulatellut mielen roudat kovat,
Kuin kevään paiste sulaa talven jään.
Nyt Suomen lapset pienoisesta asti
Ne "koivun", "tähden" tuntee rakkahan,
Ja kuoloon saakka tahtoo uljahasti
Ne puoltaa lumilinnaa "Urholan".
Ne hältä hengen lämpimyyttä saavat
Ja sieluun taivaskuvat kirkkahat
Ja töihin suuriin kestäväiset kaavat,
Ja uudet luo hän heille maailmat.
Ja kansa karttuu pienoisista uusi,
Mi, kypsyneenä hengen toimintaan,
On kylmän Pohjan vihannoiva kuusi
Ja kärsii, kestää, voittaa, turvaa maan.
1893.
Professoofi J.R. Danielson'ille.
(Luettuani teoksen "Suomen yhdistäminen j.n.e.")
Taitavan tietäjän lailla
Syntyjä ilmi sa annat,
Löyhää vilppiä vailla
Totuun soihtua kannat.
Louhi se vuorehen heittää
Tahtovi päivöä Suomen,
Tuonelan usvihin peittää;
Kuitenkin koittavi huomen.
Joukko kun käy kalevainen
Vastahan valtoja turman,
Totuuden voimalla vainen
Tuottavi niille se surman.
Juhlia voiton kun milloin
Viettävi Väinölän kansa,
Siunaten muistavi silloin
Aimot se taistelijansa.
1890.
Viktor Löfgren'ille.
(Sähkösanoma).
Kansan kieltä, oikeutta puollat,
Valistusta, vaurastusta huollat,
Jalkoihin et uskoansa suolla;
Kiitos siitä Sulle, kansan mies,
Taivas siunatkohon työs ja ties!
18.11.1893.
J.L. Runebergin haudalla.
(Luettiin, kun "lomakurssilaiset" olivat huvimatkalla
Porvoossa 18.8.1894.)
Missä lasta rakkaampata
Äiti kantaa povellaan
Kuin se, jonka Suomi-äiti
Kätki tänne nukkumaan?
Kuss' on kumpu kallihimpi
Kansan käydä katsomaan;
Kussa patsas puhtahampi
Kohoaapi kannaltaan?
Minkä vuoks on kumpu kallis?
Miksi patsas puhtoisin?
Siks kun alla uinumassa
Ompi _kansan_ kallihin.
Meit' ei yksin laulun mahti
Tänne jaksa johdattaa;
Suomi meidät tänne tuopi,
Johdattaapi isänmaa.
Kylmä maa ja köyhä kansa
Koskaan ei saa laulajaa
Suurempaa, kuin minkä tässä
Haudan kohtu tallettaa.
Kirkkauden maamme maine
Keltä puhtahamman sais?
Kenen luoma laulun laine
Korkeammin kuohahtais.
Hanna, Joulu-ilta, Maamme,
Vänrik Stål ja kaikki nää --
Niistä syömmiin suomalaisten
Innon virta vierähtää.
Virran vuolaan lailla vyöryy
Laulut kautta kaiken maan,
Veltot mielet vahvistaapi
Tenhoisalla voimallaan.
Kuvan kauniin kansastamme
Sieluun, sydämmiin ne luo,
Aijan ahtaan joutuessa
Toivon, lohdutuksen tuo.
Tuntuuhan kuin nytkin juuri
Kummun alta kuiskajais,
Laulu suuren laulajamme
Sielussamme soinnun sais:
"Vaikka kokee, eipä hylkää
Herra meitä milloinkaan;
Hän on kansan kilpi, turva,
Suojelija Suomenmaan."
Kesäksi maalle.
Oi terve, terve kevät kultainen,
Tuhansin kerroin tervetullut mulle!
Viel hartehilla kuorman talvisen,
Vapauden sanan lausui vangitulle.
Kaupungin melske, pauhu rattaiden
Ja pulskeileva joukko esplanaadin --
En niitä enää sietää tahdo, en;
Mä vapaan luonnon rauhaisuutta vaadin.
On seutu, missä raittiit tuuloset
Kotoisten kumpuin koivikoissa soittaa;
Siell' elpyy mieli, elpyy tuntehet,
Ja tahto uutta tarmokkuutta voittaa.
Sen seudun etsin jälleen rakkahan
Ja tutun kansan, mihin sielullani
Jo kiinni kasvoin ensi vuosinan',
Ja jonka verta virtaa suonissani.
Risteilen siellä halki metsien
Ja poikki vetten purrellani soudan
Ja karjan kellon ääntä kuuntelen
Ja lapsuusmuistot kätköistänsä noudan.
Ja tuntuu taas, kuin puu ois juurillaan
Ja maasta ottais voimanestehensä,
Ja omakseen sen tuntee isänmaan
Ja kansan tuntee omaks kansaksensa.
Ja siellä taasen rinnall' äitinsä
Sydämmen kylmyys haihtuu talven tuoma,
Ja aatokselle alkaa selvetä:
On Suomi kaunein, kallein Luojan luoma.
1894.
Haapaniemessä.
Jos määräpaikkahasi
Ei sulla, matkamies,
Lie kiire kulkeissasi,
Niin polvee tänne ties!
Käy tänne kesä-illoin
Ja viivy hetkinen,
Et varmaan poistu silloin
Vaivaasi nurpeillen.
On monta nientä, saarta
Savossa kauniimpaa,
Joit' aallot Saimaan kaartaa,
Helmaansa kuvastaa;
Mut Suomi sydäntäni
Ei leimuun kuumempaan
Kuin täällä käydessäni
Oo saanut milloinkaan.
Aurinko vaipuu hiljaa
Tuon tyynen järven taa,
Säteillään pellon viljaa
Se vielä kultoaa:
Tuntuu kuin päivän kanssa
Tää aika rientäis pois,
Ja kaukaa kaikujansa
Vaan muiston kellot sois.
On niinkuin muurit vielä
Ois Kustaan aikojen
Tuoss' seisomassa, siellä
Nuor' joukko intoinen
Silmäilis Suomen maata
Kuin ylkä armastaan,
Min tahtoisi se saattaa
Kultaan ja purppuraan.
On aivan niinkuin heitä
Kutsuttais johtamaan
Taas Savon jääkäreitä,
Kun rikkuu rauha maan;
Mut urhojoukon rauta
Vainoojan kukistais,
Sen nielis kolkko hauta,
Vapauden Suomi sais.
Ja voittokulut kaikuis
Nyt Saimaan seuduilla,
Maat, metsät, rannat raikuis;
Uus päivä koittava
Hellemmin mantereille
Valaisi hohtoaan,
Ain' armaammaksi meille
Kaunistais kotimaan. --
Vaan haapainlatvoistakin
Pois päivän kulta on,
Rotkoistaan huuhkajakin
Jo lähtev Ientohon...
Mut rauhallisna kansa
Käy lepoon, nukkumaan;
Jumala Suomeansa
Valvoopi yksin vaan.
1893.
Savonlinna.
Sun sinivöihin välkkyviin
On Saimaa vyöttänyt
Ja somiin salmiin, lahdelmiin
Sun rantas leikellyt;
Kuin tytär aaltoin leikkiväin
Ylenet taivahalle päin.
Ihaillen silmä seutujas
Katsellen viivähtää,
Ja muinaisissa muistoissas
Myös rinta lämpeää;
On niinkuin sydän synnyinmaan
Hellimmin täällä sykkis vaan.
Et valtaa, rikkauttakaan
Sä saanut, kaunoinen;
Oot lapsi köyhän Suomenmaan
Ja parhain kuva sen --
Myös siltä kaikki etunsa
Pois riistää toinen, mahtava.
Riveihin muitten rikkaampain
Voit itses asettaa,
Kun inhuus alhainen ei vain
Sun lunnas suojaa saa,
Kun harrastukses, rientos on
Kuin Saimaan aalto, tahraton.
1891.
Talvi-iltana.
Metsän kautta kaartavata tietä
Talvi-illall' astelen;
Kirkas kuu ja tähdet loisteleepi
Kulkuani ohjaten.
Kaarteleikse talvitaivas Pohjan
Kuullakkaana ylläni,
Seutu outo, ventovieras vielä
Eteheni aukeepi.
Kaihon ääni rinnassani kuuluu,
Murhe mieltä murtavi,
Kaukana on isä, äiti, sisko,
Kaukana on kultani.
Taivas tuolla, kuu ja tähtisarjat
Tuttuja on vanhastaan,
Pala pieni synnyinmaani suuren
Seutu tääkin ompi vaan.
"Maalle, kansalle ja Jumalalle
Työtä siellä tehdä voi;
Herraa kiitä armostaan kun sulle
Voimaa, tilaa siihen soi!"
Niin ne lausui kyyneleisin silmin
Erotessa rakkaat nuo.
Taivaan Herra, suojele Sä heitä,
Toivonsa mun täyttää suo!
Puhdas, raitis luonto ompi talven --
Puhtain mielin aina vaan
Tehdä suo mun työtä, Isä, Sulle
Menestykseks synnyinmaan!
1887.
Kylvöajan lähestyessä.
(Kansanopisto-iltaman juhlalehteen Mikkelissä 18.4.1892.)
Kevätpäivä ilman kultoaapi,
Elon uuden luonto taasen saapi,
Pellollensa maamies kiiruhtaa;
Kyntää, kylvää siihen toukoviljaa,
Katseen nostaa rukoellen hiljaa:
"Siunaa, Herra, muokkaamani maa!
Kuritukses kohdannut on meitä,
Sortumaan tok' ällös kansaas heitä,
Kytke halla korpeen kolkkohon!"
Sitten eelleen astuu auran tiessä
Nöyränä, mut muuten valmis miessä
Kärsimään, kun turma tullut on.
Suomalainen vuotta monen monta
Niin on tehnyt, aikaa riemutonta
Mont' on kärsinyt ja voittanut;
Vierahana tiedon aartehille,
Saalihina kansan sortajille
Maansa eestä on se taistellut.
Aikaa armaampaa kun aavistaapi,
Tuho uus jo silloin uhkoaapi
Niinkuin synkkä pilvi ukkosen;
Sen ei työstään säikähdyttää anna --
Kylvämätt' ei pelto tähkää kanna,
Varmaan kerran säästää Luoja sen.
Kevättä nyt laulaa linnun kieli,
Kevättoivoin huokuu ihmismieli,
Kulta-ajan sois se koittavan;
Kulta-aika tuo jo koittaneeko,
Taikka vielä viljan turmelleeko
Häijy hammas hallan harmajan?
Kysyä ei meidän auta tuota,
Epäröidä siementäissä suotta,
Kylvöpelto milloin vartoaa,
Korpi kutsuu kasken kaadantahan,
Tai suo huutaa rämeen raadantahan,
Laajennusta vaatii viljamaa.
Menestyissä uutiskylvöksemme
Touko kaunis kasvaa Suomellemme,
Jot' ei löytää turman tuuli voi;
Juuret juurtuu kansan sydämmessä,
Latvat, lännen leudon henkiessä,
Kotikuusen virttä huminoi.