Lapsuuteni tölli.
Miss' aaltoo Savon viljamaat,
Siell' aamuni aukeni ennen,
Ja lapsuuspäiväni riemukkaat
Pois siivin näyttivät menneen;
Niin hiukan tiesin ma maailmasta,
Nuo yksin innosti töllin lasta:
Vaan pirtti pieni joukkoineen
Ja lehto lintuineen.
Mut mulle kieltähän sointuista
Haastoivat lempehin huulin
Äit', siskot, taattoni tuntoisa,
Ja töllin takoa kuulin,
Kun kukkui käkönen kevähällä,
Ja läikkyi lähtehet rinnelmällä,
Kun aalto rannikolla soi,
Ja metsä huminoi.
Mun kouluni vanhan-aikuinen
Lie ollut polvesta tästä,
Mut läksyn parahan, kultaisen
Sain oppia siin' elämästä;
Se painui mielehen aamuin, illoin,
Kun vierell' äitini istuin silloin,
Se tuskin koskaan unhottuu,
Min haastoi äidin suu.
Tuo äitini kallis ja armainen
On paljon tuntea saanut
Tään elämän taistoa melskeisen --
On kohta hälle se laannut --
Vaan kuinka vaihteli elo mainen,
Ei vaihtunut uskonsa luottavainen,
Ett' onnekas hän ompi vaan,
Ken turvaa Jumalaan.
Nuo aatteet luottavat, lapsekkaat
Ne mulle mielehen jäivät.
Jäi taakseni töllit ja lehdot, haat,
Ja jäivät lapsuuden päivät;
Mull' elämä opetti paljon uutta,
Mut voinut ei ole tuota muuttaa,
Min opin äidiltä töllissä
Lapsuuden päivinä.
Ja sinne töllihin lapsuuden
Mä riennän aattehin silloin,
Kun myrskyt elämän purrellen'
Ne uhkaa tuhoa milloin;
Saan sieltä rauhoa, luottamusta,
Saan työhön, lauluhun innostusta.
Tään kuinka sulle palkinnen,
Sä -- tölli kultainen.
1891.
Töllin aarre.
Tölli pieni kallellansa
Seisoi kummun reunassa;
Siinä äiti lapsiansa
Vaali, hoiti armasna.
Katovuott' ol' ollut monta,
Jolloin hätä yhteinen
Neuvoi perhett' avutonta
Kärsintähän puuttehen.
Leipä kuiva, karkeainen
Lasten ruokana on vaan,
Mut ei mieli nurkuvainen
Tänne pääse kuitenkaan.
Muinoin Sarpatissa kesken
Jauhot loppua ei voi
Vakkasesta köyhän lesken,
Siunauksen kun Herra soi.
Äiti uskoi, Herra vielä
Katsoo köyhän puolehen,
Hält' ei siunausta kiellä
Eikä hylkää huolehen.
Rukoillen hän lapsiansa
Laihoin leivin ruokkivi;
Kertoo, kuinka Herran kansa
Juudan maalla taisteli.
Patriarkat, tuomaritkin
Lasten tuttuja jo on,
Tobiat ja Daviditkin,
Salomonkin verraton.
Aapiskirjan, katkismuksen
Ehdittyään oppia,
Tuntevat he kaipauksen
Saada uutta tietoa.
Raamattu, tuo kirja parhain,
Josta kaikki ihmehet
Äiti heille kertoi varhain,
Ah, jos sen ois saanehet!
Kirveskalskehella isä
Leipää suuhun yhdeksään
Kyllin saanut ei, vaan lisää
Äiti puuhas yhtenään.
Kuitenkin ol' niukallainen
Töllin ruoka aina vaan,
Vaatetuskin vajavainen;
Kuinka kirjan hankkikaan
Raamatun tok' armaillensa
Tahtoi äiti toimittaa,
Vaikka sitä saadaksensa
Vuoret täytyis louhentaa.
Kärsi nälkää, teki työtä;
Rukin ääressä hän näin
Kehräs' monta pitkää yötä
Kehruuksia emäntäin.
Ponnistusta kauan kesti,
Viimein voitto saatihin,
Vaikka tautikin se esti
Pääsemästä maalihin.
Vihdoin kirstun laatikosta
Markkaa löytyi kymmenen,
Biblian niill' äiti ostaa,
Vahvan, nahkakantisen.
Uusi aika armahampi
Koittaa pikku pirtissä,
Kuiva leipä makeampi
Myös on siitä päivästä.
Aamusilla kirja varhain
Lukea jo nostetaan,
Illoin kääritähän parhain,
Laatikkohon lasketaan.
Siitä lasten vaisu henki
Voimaa, ravintoa juo,
Perheen koko elollenki
Siunauksensa se tuo.
Vähitellen tuosta vaihtuu
Vuodet pitkät puuttehen,
Öisen usvan lailla haihtuu,
Päivä koittaa jällehen.
Taivas avaa akkunansa,
Hedelmänsä jakaa maa;
Äiti saapi lapsiansa
Puutteetoinna kasvattaa.
Varttuneina maailmalle
Töllin lapset kulkevat,
Nukkumahan nurmen alle
Toiset taasen muuttavat.
Suojanaan on eri teillä
Elämän ja kuoleman
Äidin rukous ollut heillä,
Sana kallis Jumalan.
Odotellen kaihomiellä
Herran iloon kutsua,
Elää vanha äiti vielä,
Muistaa pyhää lausetta.
"Nuorest' olen vanhaks tullut,
Mut en ole hurskasta
Koskaan hyljätyksi kuullut
Enkä hurskaan lapsia."
1890-94.
Siperian tiellä.
Minä lasna pienenä leikitsin
Pihanurmella tuoksuavalla,
Viattuuden unta ma uinailin.
Kesäpäiv' oli kaunihimmalla.
Minä muistan, kukkia poimittiin,
Kuperkeikkoa lyötihin siellä;
Elon aamu se tyynenä välkkyi niin,
Elon varjoja, tiennyt en vielä.
Jopa silloin portille seisattuu
Hepo rattaineen, sekä noista
Kaks miestä outoa laskee -- huu!
Min' en koskaan unhota toista!
Hän ankara nähd' oli katseeltaan,
Oli harteva, kookas, ja raajat
Ne ne pauhaten liikkuivat kahleissaan
Kuin ukkois-ilmalla vaajat.
Minä miehen jälkiä hirmuisen
Kotipirttihin arkana kuljin
Sekä helmahan äitini armaisen
Pelonkalgeat kasvoni suljin.
-- "Mihin matka nyt tuollehen teidät vie?"
Kysyi äiti ja suori mun hapset.
-- "Siperiaan on tämä toivoton tie...
Jäi vaimoni armas ja lapset."
-- "Mitä teitte te, sinne kun viedähän?"
Taas äitini tiedusti hältä.
-- "Minä päissäni naapurin, ystävän
Pois ryöstänyt oon elämältä."
-- "Lie vaikea matka ja raskas tie
Kotimaasta ja heimosta kulkee?"
-- "Mätähaavoja syömmeni täynnähän lie,
Vaan silmäni kyyneleen sulkee."
Mies maitoa sai, kuten pyysikin,
Mut äitini virkkoi vielä:
-- "Koti, vaimo ja lapset jos jäivätkin,
Siperian ootte te tiellä;
Toki kaikki ne jällehen saapi se,
Sydämensä ken särjetyn tuopi
Hänen jalkoihinsa, ken vangeille
Pelastusta saarnata suopi."
Hän lähti jo pois. Minä muistan vaan,
Sinä päivän' en leikkiä voinut;
Mitä näin sekä kuulin, se ainian
Minun sielussain ompi soinut.
1891.
"Niin se aina kulkeminen tääll' on köyhän lasten."
Muistan vielä aijan sen, kuin mennyt ois se vasta,
Ensimmäiset housuni kun tehtiin aivinasta;
Taisin kyllä silloin olla mies jo aivan suuri,
Kolme vuotta täyteläistä mennyt oli juuri.
Sinnes kannoin mekkoa, mi ylti aina nilkkaan,
"Tollee tutta ja töppönnee" se sieltä alta vilkkaa;
Niin se aina kulkeminen tääll' on köyhän lasten,
Hatun eestä riepu pieni peittona on hasten.
Enpä tuota silloin tiennyt kohtaloa laittaa,
Sitä vaan mä valitin, kun housuist' oli haittaa.
Itkemään mä pyrskähdin ja itkin aika laihin,
Syödessä kun helmattuutta murut meni maihin.
Nyyhkytellen niitä sitten etsin tanterelta;
Jos et usko, kysy vaikka Miina-sisarelta.
"Antataatte metto!" huusin, mutta äiti estää
"Metto", "tutta", "töppönnee" vaan mieless' aina kestää.
1892.