TUULENTUPA.

Sattuu välistä keväällä, milloin ilma on läpinäkyvän selkeä ja

taivas välähtelee vaaleanpunaiselta ja sinipunervalta auringon

laskiessa, silloin sattuu välistä, että äärimmälle taivaan

rannalle nousee pieniä kullankeltaisia pilviä, jotka liitelevät

keveinä viiruina sinne tänne pitkin taivaan kantta. Ne alinomaa

muuttavat muotoansa, väriänsä ja paikkaansa; ne ovat niin loistavan

kauniit, niin hienoreunaiset ja niin suloisen keveät kuin ilma;

ne eivät ole ollenkaan muiden pilvien kaltaiset, jotka yöt päivät

kehräävät pummulia taivaan kannella. Miksi ovat ne niin kauniit ja

haihtuvaiset? Miksi ne ainiaan liitelevät kauimpana, kaukaisimmassa

etäisyydessä? Kuulehan, nyt minä sinulle kerron jotakin. Ne eivät

ole mitään sadepilviä, vaan valopilviä; ne ovat henkien tuulentupia

kaukana sinimaailmoissa. Ylimaailmalliset kauniit henget, jotka

asuvat tuolla ylhäällä loistavassa maailman avaruudessa, luuletko

heidän tyytyvän kivisiin ja marmorisiin taikka puutupiin, joiden

raskaat katot estävät näkemästä aurinkoa ja tähtiä? Ilmaiset,

niinkuin he itse, suloiset, loistavat, läpinäkyvät ovat myöskin

heidän asuntonsa; he rakentavat ne säteistä ja loistavista viiruista,

he tekevät niiden seinät hienoimmasta kuunvalosta, ja katon panevat

he iltaruskon kullasta. Siellä elävät he vapaata, iloista elämäänsä

korkealla maan sumujen yläpuolella, niin korkealla, ett'ei kiuru

sinne koskaan lennä, eikä niin korkealle koskaan kuulu melu ihmisten

puuhista täällä maan päällä. Siellä on vain valoa, kauneutta,

kirkkautta, rauhaa ja Jumalan kunnioitusta. Sillä Jumalan pyhä nimi,

Jumalan suuruus ja hyvyys leviävät niinkuin päivän valokin läpi

kaikkien maailmain ja vielä ulommaksikin niitä.

Kuka voisikaan sanoa, että kevyt, läpinäkyvä ilma ei kannattaisi

henkien tupia? Oletteko unhottaneet kaikki kauniit sadut? Maan

sisuksessa asuu menninkäisiä ja kääpiöitä; tulessa asuu salamanteri;

vedessä asuu Ahti ja huikentelevat, kauniit vedenneitoset, joilla on

vehreä ruohotukka; maan päällä asuvat ihmiset ja heidän ympärillään

metsissä asuu kaiku; kaikki vuoret ja laaksot, kaikki purot ja

lähteet, puiden latvat ja lehdet ovat täynnä olentoja, joista

muutamat näkyvät paljaasen silmään, mutta monta vertaa useammat ovat

näkymättömät. Niin, ja kaukana auringossa, kuussa ja hyvin etäisissä

kiiluvissa tähdissä asuu olentoja, jotka ovat aivan toisenlaiset kuin

me ja katselevat meitä oudoilla silmäyksillä. Ja luuletko sinä sitte,

että ilma yksin olisi tyhjä, kun muka lintu ei tee siihen pesäänsä,

tuo ilma, joka juoksee maan ympäri kuin pauhaava meri ja jonka kaikki

tuntevat, vaikkeivät sitä näe. Etkö huomaa, miten tuuli puhaltaa

purjeihin ja tuulimyllyn siipiin, miten se kannattaa linnun siipiä ja

kevyttä paperileijaa, jolla on pitkä häntä? Koko avarassa maailmassa

ei ole yhtään tyhjää paikkaa; kaikkialla on elämää, kaikkialla on

valoa, kaikkialla on henkeä ja totuutta, kauneutta ja hartautta;

jokaisessa tomun jyväsessä on oma asujamensa ja joka tähdessä oma

kansansa. Ja luuletko vieläkin ilmaa tyhjäksi?

Oletko kuullut satua Valvaasta, joutsenten ruhtinattaresta, joka uipi

ilmassa kuin tähti mustassa pilvessä ja kylvää keväällä valkoisia

sulkiansa niitylle?

Tunnetko keijukaisten kuningattaren sen ijäisesti nuorena pysyvän

Keristanen, joka ei koskaan muutu, vaikka maailma hänen ympärillään

lakastuu vanhuuden voimattomuudesta?

Oletko nähnyt Oberonin, ilman kuninkaan, joka pillillään soittelee

kaikki ihmislapset tanssimaan, ja Titaanian, hänen puolisonsa, jonka

kauneudesta ja mustasukkaisuudesta on niin monta satua kirjoissa?

Tiedätkö tarinan Ilmattaresta, joka istuu iltapilven reunalla ja

kutoo kultakangasta hopeisella sukkulalla?

Jos tahdot nähdä nämä kaikki ja monta muuta kaunista olentoa lisäksi,

joista kerrotaan saduissa, niin kuule, mitä minä nyt sanon. Mene

jonakin iltana rannalle, kun aurinko juuri on laskeutumaisillaan.

Paina oikealla kädelläsi vasemmalle puolen rintaasi ja tunnustele,

sykkiikö sydämmesi oikein kovasti ja lämpimästi, oikein lapsellisesti

ja hurskaasti kaikkea kaunista kohtaan, kuin on elämässä. Katsele

sitte ympärillesi lapsen silmillä, ja sinä näet merkillisiä asioita

punertavissa iltapilvissä.

Mutta jos niitä katselet itseviisailla silmillä ja kylmällä

sydämmellä, niin silloin et suinkaan näe muuta kuin lenteleviä pilviä

ja illan sumuja, jotka ennustavat sateen tuloa. Kaikkea kaunista,

mitä on maailmassa, on katseltava viattomilla silmillä, muuten se

haihtuu ja häviää tyhjäksi.

Pienenä ollessani istuskelin minä usein kivisellä rannalla ja

katselin aaltojen tanssia etäällä illan loistossa. Ne kulkivat

kulkemistaan ympyriäisissä piireissä tai suorissa viiruissa, pitkissä

loistavissa riveissä kauas siniseen etäisyyteen, ja hetkisen kuluttua

oli mahdoton enää erottaa niitä toisistaan. Ne kuitenkin viimein

saapuivat meren toiseen rantaan, jossa vesi loppui ja taivas alkoi.

Siihen paikkaan juuri aurinko mieluisimmin laskeutui keskikesällä

ja pistäytyi vähäksi aikaa loistaviin aaltoihin. Se oli ihmeellinen

paikka, todella hyvin ihmeellinen ja suloinen, sillä juuri siellä

kaikki illan ja pilvien henget pitivät ilmaista leikkiänsä laineiden

ja iltaruskon kanssa. Ne lentelivät kuin häilyvät punaviirut sinne

tänne vesipeilin yllä; ne tanssivat, painiskelivat, juoksivat

jäljekkäin "haukkasilla", kupertuivat toinen toisensa päälle,

tukistivat leikillä toinen toistaan ja välistä taas suutelivat.

Iloista väkeä ne olivat; he kokosivat ilman hienoa päivänsavua,

joka liiteli kuin harso kunnasten päällä, käärivät harson, tekivät

siitä siteitä ja sitoivat toisiltaan silmät, niin että pääsivät

sokkosille. Sattuipa välistä että joku syöksyi kuin nuoli alas mereen

ja silloin koko joukko hänen järjestään kuin rankka ruususade tai

kipunaparvi, mutta yht'äkkiä se jälleen sukelsi ylös, hypähti ja

rupesi kaha-säärin ratsastamaan kullankarvaisella pilvellä, joka

hiljakseen kulki tietänsä avaruudessa. Ja muutamat näistä hienoista

ilmaolennoista olivat suuremmat ja vahvemmat toisia. He ottivat

iltataivaalta tähden ja heittelivät sillä palloa. Monta tuhatta

ilmanhenkeä ojensi pikku kätensä ottamaan tähdellä lyyryä, mutta

se nousi kaaressa ylös taivaan reunasta, putosi mereen kuin palava

kynttilä, särkyi räiskyen miljooniksi palasiksi, jotka lentelivät

ylt'ympäri laineille. Ja siitä kuohui vaahtoa kuin hopeaa. Se oli

kuin timanttisade. Ja se huvitti sanomattomasti illan henkiä;

he paukuttivat kätösiänsä, ottivat toinen toistaan kädestä ja

tanssivat ympäri taivaan kantta, niin että pilvet äkisti hajosivat

pois tieltä eikä missään näkynyt enää muuta kuin häilyviä viiruja

henkien vaaleankeltaisesta tukasta, jotka lensivät kuin revontulet

aaltoilevina liekkeinä iltatuulessa...

Semmoista voidaan nähdä pienenä. Kun kasvetaan suureksi, silloin

kasvaa myöskin kalvo silmän eteen, ja se estää näkemästä hienointa

tomua perhon siiviltä, kauneinta väriä kukkien lehdiltä ja henkien

taivaista leikkiä iltatuulen vienoissa puhalluksissa.

Oli poika, nimeltä Elias; hänen isänsä talo oli tumman metsän ja

suuren meren välillä; metsä oli itä- ja meri länsipuolella. Hän

oli lempeä ja hellä ja kuunteli hyvin mielellään kauniita satuja.

"Minä en ymmärrä, mitä Eliaksesta tuleekaan tässä maailmassa", sanoi

usein hänen isänsä, joka oli ahkera ja reipas maanviljelijä ja osasi

kyntää yhtä hyvin kuin ken tahansa tässä maassa. "Poika on liian

hieno iholtaan ja pehmeä sydämmestään. Sopiiko tuommoinen olento

kelpo talonpojaksi? Ei, vaan toista on hänen veljensä Eerik; sillä

pojalla on kädet, vahvat kuin patakoukut ja sääret kuin rautaseipäät.

Elias tähystylee taivasta, ikäänkuin aikoisi kirjoittaa hengille

kaikki ilman itikat; mutta Eerik ajaa ajamisensa pellolla, huolimatta

ollenkaan, mistä päin tuuli milloinkin puhuu. Sanokaa minun

sanakseni: Eerikistä tulee aikaa myöten rikas, mutta Elias saa asua

pilvissä ja syödä aamiaisekseen auringonpaistetta ja illallisekseen

kuutamoa."

"No, se riippuu kokonaan siitä, mitä hän saa oppia", sanoi lukkari,

joka oli lukenut monta kirjaa ja tiesi kaikki asiat. "Hyvähän on

vahva käsikin; maa kyllä tarvitsee myöskin hyviä päitä ja sellaisia

silmiä, jotka käsittävät, mikä on hienoa ja siistiä maailmassa.

Pankaa te Eliaksenne kouluun, niin näemme, mitä Herra tarkoittaa."

"Olkoon menneeksi, koska niin sanotte", myönsi isä. Ja Elias alkoi

lukea lukkarin johdolla.

Eräänä syysiltana, kun hämärä jo tuli takkavalkean loistoineen,

satuineen ja seikkailuineen, istuivat lapset piirissä kuuron Kaisan

ympärillä, joka osasi enemmän satuja kuin kukaan muu ja jonka ei

koskaan tarvinnut kertoessaan vastata lasten kysymyksiin, hän kun

näet ei kuullut niitä. Olipa oikein ihmeellistä kuunnella, eikä

kukaan tiennyt, mistä hän oli saanutkaan niin kauniita satuja

prinsessoista ja lumolinnoista, ruusumetsistä ja paratiisin

tarhoista. Hän kertoi lapsille hyvien keijukaisten hopealinnoista,

jotka säteilevät kuin kalliit kivet, kertoi syvällä meressä olevasta

Ahdin palatsista, Ginnistanin sinivuorista, joille kultafasaanit

rakentelevat pesiänsä ja jotka aina näyttävät olevan yhtä kaukana,

vaikka kaksikymmentä vuotta niitä kohti astuttaisiin.

"Ah, jospa sinne pääsisi poimimaan fasaanien kultamunia!" huokasi

eräs pienokainen.

"Ah, jospa vain kerrankin saisi nähdä hopea- ja timanttilinnaa!"

virkkoi nikkarin pikku Petter.

Sen kuultuaan nosti Elias lempeät silmänsä ja nyykäytti

ystävällisesti päätään. "Mikäs konsti se on", sanoi hän; "näenhän

minä niitä melkein joka päivä."

"Sinäkö?" huusivat lapset. "Sinäkö?" toisti Eerikkikin nauraen.

"Kyllä kai sinä näet! Täällä ehkä on muka montakin hopealinnaa metsän

katajikossa!"

"Lähtekää vain minun kanssani huomeisiltana, vähän ennen

auringonlaskua", sanoi Elias hiljaisesti.

"Kyllä me tulemme!" sanoivat kaikki, ja seuraavana iltana he

menivätkin Eliaksen kanssa mäelle lähelle rantaa, josta näkyi kauas

merelle. "Nyt ei enää ole niin kaunista kuin sydänkesällä", sanoi

Elias. "Henget surevat kesän pakenemista, he eivät enää tanssi niin

iloisesti kuin ennen, mutta malttakaas, juuri nyt alkaa."

Kaikki lapset katsoivat ihmetellen aavalle merelle päin, jossa

iltataivas loisti purpuralta ja kullalta. Eikä henkiä tarvittu kauan

odottaakaan.

Tuskin ehti aurinko koskea alareunallaan merenpintaa, kun välkkyvä

valo levisi kaikkiin pilviin ja aaltoihin ja ihanoista linnoista

näkyivät korkeat pylväät ja hopeoidut katot, ja ilman pikku henget

astuivat niistä ulos ja alkoivat leikkiä kultapilvissä.

Se oli ihanaa, niin riemastuttavan kaunista... Elias paukutti pikku

käsiään ja huusi: "Näettekö, näettekö? Tuolla ne tulevat!"

Kaikki lapset katsoivat sinne päin, ja muutamat eivät nähneet mitään,

muutamat näkivät linnoja, vaan eivät henkiä. Ainoastaan pieni,

repaleinen kerjäläistyttö paukutti käsiään niinkuin Eliaskin ja huusi

ilon innoissaan: "Minä näen heidät! Tuolla he tulevat!"

"Mitkä tulevat?" sanoi Eerik, joka oli myöskin muiden kanssa. "En

minä näe mitään muuta kuin pilvenhattaroita, joita tuuli ajelee.

Pilvet ovat vain vesihöyryä, sanoo isä, ja minä toki tiedän enemmän

kuin te siitä asiasta."

"No, mitä sinä tiedät?" kysyivät lapset. "Niin, minä tiedän

sananlaskun, joka opettaa: _iltarusko selvä ilma, aamurusko

pilvipäivä_."

"Ei, eipäs se niin ollut", huusi toinen poika. "Näin se oli:

_aamurusko selvä ilma, iltarusko kaunis päivä_."

"Tuosta sinä viisastelija saat", tiuskasi Eerik, ja pojat alkoivat

lyödä ja tyrkkiä kaikin voimin toinen toistaan keskellä iltaruskon

kauneutta.

"Katsokaas, miten kaunista!" iloitsi Elias ja pikku kerjäläistyttö

sekä monta muuta lapsista huusivat samoin: "katsokaas, miten

kaunista!" Sillä juuri silloin olivat valoviirut levinneet yli

koko taivaan kannen, henget olivat asettuneet piiriin ja tanssivat

kultalinnojensa ympärillä ja muutamat heistä tekivät pitkiä

kierroksia meren punapinnalla, ottivat vauhtia ja kiersivät laajoissa

kaarelmissa aivan niinkuin sukkelat luistelijat kierällä jäällä, kun

ensi pakkanen tekee sillat järville.

"Odotapas", huusi poika, joka oli saanut selkäänsä Eerikiltä; "minä

menen kotiisi ja kaipaan isällesi!"

"Mutta etkö näe mitään?" huusi Elias ihastuksissaan. "Nyt nousee

torni korkeimman linnan harjalle tuolla pilvessä!"

"Ja sen huipussa on hopeavaltikka ja sen latvassa kultaristi,

ja punaisia lippuja häilyy ympäri koko linnan!" riemuitsi yhtä

ihastuksissaan pikku kerjäläistyttö.

"Mitä minä huolin semmoisesta narripelistä!" sanoi Eerik äkeissään.

"Malttakaahan vielä", pyysi nikkarin pikku Petter, joka Eliaksen

ja tytön jälkeen paraiten näki taivaan kauneutta. "Ah, miten

kirkkaat värit! Katsokaas, miten rannat tuolla kaukana loistavat

vehreän ja kullan kirjavalta, miten vuorien huiput välkkyvät

pilviä vastaan, miten joutsenet uivat lahdissa ja miten laineiden

punaiset, hiljakseen vierivät kuohut tuolla murtuvat kalliota vasten

hopeanhohtavaksi vaahdoksi!"

"Ja kuulkaa, millainen ääni liitelee vettä myöten ja miten kuuluu

hiljainen laulu puiden lehdistä ja oksista!" virkkoi kerjäläistyttö.

"Katsokaas!" kehotti Elias, "katsokaa tuonne! Siellä marssii

henkijoukko, välkkyvät miekat kädessä ja kiiltävät kypärät päässä,

rynnäkköön linnaa vastaan. Kuningas astuu ulos, kruunu päässä, ja

taluttaa kädestä valkopukuista prinsessaa! Näettekö, miten kaunis hän

on? Ja tuolla rotkossa kiljuu hirmuinen lohikäärme, kita ammollansa,

ja kaikki väläjävät henget, kuninkaan sotilaat ja asemiehet,

syöksyvät takaisin ylös merestä. He asettuvat tiheihin riveihin

linnan muurien eteen, ampuvat kultanuolia sateenaan vihollisjoukkoja

vastaan. Ja nyt ryntäävät joukot vastakkain. Kuulkaa, miten kypärät

ja kruunut helähtelevät säkenöiväin aseiden iskuista. Idästä päin

tulee myrskyn puuska ja tärisyttää linnan perustuksia, se vapisee

ja horjuu ja kukistuu, se syttyy palamaan, ja vielä liekkienkin

välistä näkyvät henkien miekat ja prinsessan valkoinen häilyvä

hopeaharso-leninki."

"No, tuopa vain kuuluu osaavan lörpötellä", mutisi

Eerik halveksivasti. "Onko koskaan kuultu sellaista tyhmää

kielenpieksämistä! Ei, minä lähden kotiin syömään puuroa."

"Niin, nyt me lähdemme kotiin syömään puuroa", sanoivat useimmat

muutkin lapset. Ainoastaan Elias, kerjäläistyttö ja pikku Petter

viipyivät vielä kauan rannalla, kunnes illan viimeinenkin valonväre

haihtui ja henkien kaunis leikki hajosi avaruuteen.

Siitä illasta kului sitte kaksitoista vuotta, ja paljon sill'aikaa

kaikki muuttui. Eerikistä oli tullut vahva, reipas ja varakas

talonpoika, joka hoiteli isänsä tilaa huolellisesti ja toimella,

kynti peltoja, kaivoi ojia suohon ja raivasi uusia aloja saloon.

Elias oli monta vuotta ollut poissa ulkomailla ja palattuaan oli hän

kirjoittanut kauniita kirjoja luonnossa näkyvistä Jumalan suurista

ihmeistä.

Eräänä iltana seisoi kaksi nuorta miestä kunnaalla meren rannalla,

katsellen lämpöisillä lapsen silmillä henkien leikkiä kaukana

pilvissä. He olivat Elias ja hänen ystävänsä nikkarin pikku Petter,

joka oli ennen kaikkea katsellut eri värejä ja maisemaa ja joutsenten

uiskentelemista merellä. Tästä ystävästä oli tullut maalari, kuuluisa

yli koko maan ihanoista tauluistansa. Elias oli runoilija, niitä

harvoja, jotka runoilevat suoraan luonnon omasta sydämmestä. He

katsoivat milloin toinen toistansa silmästä silmään ja milloin

taas iltaruskoa, ja he hymyilivät niin suloisesti, kun huomasivat

toistensa ajatukset. "Niin, niin", sanovat he; "kaikki on kuin

ennen, mutta lapsuuden silmät eivät meillä enää ole niin kirkkaina.

Näyttää kuin olisi jo harso peittämässä henkien leikkiä ja luonnon

raikkautta, mutta Jumalalle yksin olkoon kiitos ja kunnia, että me

vielä harsonkin läpi voimme nähdä niitä kauniita kuvia."

"Muistatko sitä iltaa", sanoi maalari leikillisesti, "kun me

ihastuksissamme katselimme pilvien välähtelemistä ja Eerik meidän

iloamme keskeytti muistuttamalla, että pitäisi lähteä kotiin syömään

puuroa?"

"Kyllä", sanoi Elias, "kyllä minä sen varsin hyvin muistan, ja

puurosta on Eerik saanut vahvat kädet, samoin kuin meille on luonnon

kauneus antanut vahvat siivet. Mutta sinä iltana oli vielä kolmaskin

meidän kanssamme, joka kuuli ja näki enemmän kuin toiset, ja hän

oli pieni kerjäläistyttö. Hän yksin meistä kolmesta kuuli säveliä

aalloilta. Se oli kolmas jalo lahja meidän keskellämme, soiton ja

laulun lahja, jonka edessä ihmissydämmet sulavat kuin vaha. Missä on

meidän, maan valittujen, sisaremme? Ah, hän oli köyhä ja oppimaton

niinkuin mekin, mutta hänellä ei ehkä ollut sitä suurta onnea kuin

meillä, että olisi saanut itsessään kehittää itsetietoiseksi Jumalan

suurta lahjaa. Voi kun niin monen monta kaunista Jumalan lahjaa

joutuu hukkaan maan päällä!"

Eliaksen vielä puhuessa viimeisiä sanojaan kuului kaukaa metsästä

ääni, niin selvä kuin puhtain hopea, ja laulu, niin yksinkertainen

ja kaunis, kuin olisi itse metsä kauneimmassa vehreydessään sen

sepinnyt. Puiden välistä astui esiin paimentyttö, ajaen lehmiä kotiin

illaksi. Hän lähestyi kukkulaa ja miehet tunsivat heti entisen pikku

kerjäläistytön. Tyttö myöskin tunsi heidät ja tervehti heitä iloiten

ja kainosti. Hän lauloi heille illan kirkkaudessa ihania, lempeitä,

suloisia lauluja, jommoisia opitaan ainoastaan metsän lehdiltä ja

niityn kukilta. Maalari ja runoilija kuuntelivat niitä ja tulivat

liikutetuksi sydämmensä pohjaan asti. "Katsos", sanoivat he, "eipä

Jumalan lahja kuitenkaan ole koskaan turhaan annettu; hän laulaa

suloisella äänellään yhtä hyvin karkeassa köyhän puvussa kuin toinen

rikkauden ja sivistyksen hienoissa pukimissa. O Jumala, me kiitämme

sinua, että annat maan päällä kaiken kauneuden kaikkialla ja ainiaan

raivata itselleen tietä köyhyyden ja vastuksien, ylenkatseen ja

unhotuksen läpi. Niinpä me nyt tiedämme, että vaikka paljo joutuukin

hukkaan hoidon puutteessa, niin sinä kuitenkin annat lakkaamatta

uusia kukkia nousta luonnon helmasta. Ja me itse kuihdumme ja

kuolemme, mutta ijankaikkinen kauneus, jota me heikkoudessamme ja

vähäisyydessämme koemme jäljitellä, ei lakastu meidän kanssamme,

vaan alinomaa uudistuu uuden kevään kukissa. Niinpä me maalaamme ja

laulamme sitä, joka ei koskaan katoa."

Nyt kosketti taas aurinko alareunallaan meren pintaa, ja koko

taivas ylt'ympäri punastui. Siellähän ne taas olivat pilvissä ne

kauniit välkkyvät linnat kristallipylväineen, korkeine torneineen ja

hopeavaltikkoineen. Ja henget liihoittelivat niistä ulos, sukelsivat

mereen, niin että laineista tuprusi säkeniä ja ruusuja, ja ne

asettuivat piiriin ja tanssivat ympäri taivaan kantta. Rannat ja

kukkulat loistivat iltaruskossa, lumivalkoisia joutsenia uiskenteli

merellä, aalloilta kuului heleä ääni, ja laskeutuvan auringon säteet

kirkastivat kolmea Jumalan valittua, jotka istuivat kunnaalla,

maalaria, runoilijaa ja vehreän metsän laulajaa.