»Onko valmis?» kysyi kuningas.
»On, majesteetti.»
»Hyvä», virkkoi kuningas lempeästi, siirrätti ylioppilaalla mustetolpon
lähemmäksi ja piirsi kirjeen loppuun nimensä Mathias Corvinus. Sitten
hän kääntyi puhuttelemaan Rostóa, joka seisoi alallaan kuolonkalpeana
kuin haamu, viittasi uitolle kylmästi kädellään ja sanoi: »Voitte
lähteä Jumalan nimeen.»
* * * * *
Milloinkaan aikaisemmin tai myöhemmin ei vanha Bakonyn metsä ole nähnyt
kupeellaan niin eloisaa kuvaa kuin Czudarin ja Palóczyn pataljoonat nyt
esittivät.
Sotilasleiri lienee täällä jo ennenkin majaillut, mutta ei kuninkaan
naapurina.
Ruoka-astiat ja kellarit avattiin, ja illan hämärtyessä vieritettiin
tynnyri toisensa jälkeen leiriin; kuomuvankkureissa kuljetettiin sinne
mehukasta silavaa ja muita ruokatavaroita.
Illalla kuninkaan härkäpaimen ajoi useampia härkiä sotilasten pariin
»Hänen majesteettinsa lähettää ne pientä häränpaistia varten.»
Sitten toi kuninkaan sikopaimen lauman porsaita leiriin. »Hänen
majesteettinsa lähettää ne pieniä porsaskemuja varten.»
Kylästäpäin lähestyi musta lauma. Mitä hittoa! Eihän vaadittane, että
me paistaisimme ja söisimme nuokin? Noin neljäkymmentä vanhaa naista
oli saapunut.
»Mitä te täältä niin lukuisina etsitte, muorit?»
»Várpalotan tuomari lähettää meidät tänne keittämään tänään uljaille
sankareille.»
»Vai niin, siinäpä hän teki erittäin viisaasti!»
Naisen keittiö on lopultakin vallan toista kuin miesten: kuinka pitkä
aika olikaan kulunut, kun he olivat saaneet siitä viimeksi nauttia.
Herra tuomari sitävastoin alkoi pitää toimenpidettään
ajattelemattomana, sillä kylän nuoret naiset tunsivat itsensä
syrjäytetyiksi. »Ennenkuulumatonta, että vaivataan vanhuksia, kun
me olemme tässä valmiina! Häpeä ja pilkka! Ikäänkuin me emme osaisi
keittää sotamiehille sapuskaa! On siinäkin tuomari! Hänenkö pitäisi
olla kansan esikuvana? Sellaisen ihmisen käteen, joka itse on kuin
pölkky, ei sovi sauva.» Lyhyesti, nyt uhkasi puhjeta oikein kapina.
Kapinan taas voivat vain sotamiehet kukistaa. Mutta koska nyt ei ollut
mahdollisuutta tuoda sotilaita kylään, rohkaisi tuomari mielensä ja vei
nuoret naiset ja tytöt henkilökohtaisesti sotamiesten luo. Nimittäin
leirin edustalle, jotta he saisivat, vaikka vain etäältä, iloita
vilkkaasta vaihtelevasta leirielämästä.
Epäilemättä kaunis näky, hämärässä ehkä vielä kauniimpi kuin päivällä.
(Vaikka eivät naiset kirkkaalla päivälläkään pelkää sotamiehiä.) Sinne
tänne siroitellut valkoiset teltat, leiritulen valaisema miehistö,
taustalla jyhkeät mustat ampumatarvevaunut ja lukemattoman monet
hevoset, jotka kaikki ovat levottomia, niin että toisen tai toisen
hirnahtelu kuuluu kauas yön pimeyteen.
Mutta kauneimmat ovat härkien käristämistä varten kyhätyt roviot,
jotka häilähdellen valaisevat jonkun osan leiriä. Siinä näkee koreiden
husaarien hääräilevän teurastettujen härkien kimpussa tai vain
katselevan muiden touhua. Härät kärisevät tulella, ja tuuli kuljettaa
suloisen tuoksun kylään asti.
Mutta samalla tavalla kuin paistintuoksu tuntuu rajan ulkopuolella,
tunkeutuu nuorten naisten muskatti- ja resedavihkojen tuoksu
rajan sisäpuolelle; siitä varmasti voi tehdä johtopäätöksen, että
sotilaat päätettyään ateriansa kulkevat rajan yli, vaikka se olisi
kiellettyäkin, ja että silloin alkaa niin vilkas karkelo, että
tähdetkin mielellään astuisivat alas taivaasta sitä katselemaan.
No, pastorin apilaspelto näyttää huomenna varmaankin kauniilta.
(Sillä siinä touhuaa tuomari naisväkineen.) Kansa polkee juuretkin
maasta, sillä siihen aikaan pidettiin parhaana tanssijana sitä,
joka hyppäsi korkeimmalle ja löi omilla saappaillaan nenäänsä. No,
Palóczyn päiväkäsky, jonka mukaan miehistön tulisi levätä täällä,
täytettiin vallan merkillisellä tavalla. Se vasta oli lepoa. Läpi
koko yön syötiin, juotiin, riemuittiin, tapeltiin, pantiin toimeen
painiskeluja, niin että päivän koittaessa oli enemmän haavoittuneita
kuin taistelussa. Tästä kaikesta selviää kaksi asiaa, ensiksi,
että Matiaksella oli Várpalotassa hyvää viiniä, ja toiseksi, ettei
unkarilainen malta levätä sittenkään, vaikka korkeammalta taholta niin
määrätään.
Kaikki huvittelivat erinomaisesti, vain molemmat päälliköt olivat
nyrpeällä ja hermostuneella tuulella. Sillä korkeilla herroilla on
yksi hermo enemmän kuin muilla ihmisillä, ja se on uskollisuus, arin
hermoista. Matias oli luvannut syödä illallista heidän kanssaan eikä
häntä kuulunut. Hyvä Jumala, mikä siihen olikaan syynä?
He arvailivat sinne ja tänne, mutta eivät osanneet keksiä syytä. Oliko
se ruhtinaallinen oikku, vai merkitsikö se epäsuosiota? He eivät
malttaneet nukkua: niin syvästi tämä selittämätön syrjäyttäminen
askarrutti heidän ajatuksiaan.
Vasta aamulla, kun he valmistelivat lähtöä, selvisi asia heille. He
näkivät nimittäin telttakankaalla seuraavat kuninkaan omakätisesti
kirjoittamat sanat: »Tänä yönä huvitteli täällä Matias ja oli kaikkeen
tyytyväinen.»
Nyt alettiin tutkia asiaa.
Mitä oli tapahtunut? Kuinka se oli tapahtunut? Tapparakeihäällä
varustetut sotilaat, jotka vartioivat telttaa, vannoivat kunnian
ja autuuden kautta, että se oli sula mahdottomuus, noitatemppu;
luonnollisia keinoja käyttäen se ei ollut voinut käydä päinsä. Ei
yksikään sielu ollut käynyt leirillä paitsi härkäpaimenta, joka oli
tuonut härät, ja sikopaimenta, joka oli tuonut siat. Ne tosin kyllä
olivat käyneet leirillä. »He olivat viipyneet siellä, syöneet, juoneet,
olleet miesten kanssa tukkanuottasilla ja kuunnelleet leiritulen
ääressä moniaita kaskuja ja sotilasjuttuja.»
»Puh, tuhat tuhat tulimmaista!» huudahti Palóczy; »kummalla heistä oli
isompi nenä?»
»Härkäpaimenella.»
»No, silloin se oli kuningas.»
Oliko asiassa perää vai ei, se ei koskaan tullut julkisesti tietoon.
Mutta tarina kulki suusta suuhun, että kuningas oli käynyt leirillä,
syönyt, juonut ja paininut miehistön kanssa ja heittänyt muutamat
heistä niin voimakkaasti maahan, että he olivat vielä seuraavanakin
päivänä tunteneet pistosta selässä. Tätä toisintoa vahvistaa se, että
hänen majesteettinsa seuraavana päivänä nousi myöhään vuoteesta ja oli
koko päivän perin väsynyt. (Tästä väsymyksestä kyllä tiedettiin linnan
sisällä kertoa aivan toista.)
Puolipäivän aikaan hän valitti kovaa päänsärkyä eikä edes mennyt
ruokasaliin, mutta iltapäivällä hän kuitenkin suoritti juoksevat asiat.
Palatini oli lähettänyt kuriirin, joka ilmoitti, että Serbiassa
turkkilaiset paraillaan olivat järjestymässä sotakannalle. Palatinin
mielestä oli välttämätöntä, että hänen majesteettinsa viipymättä
toimittaisi lähettilään sulttaanin luo rauhanvälittäjäksi — »sillä
meillä on ensin tekemistä Fredrikin kanssa».
Kuningas neuvotteli Stefan Bánffyn kanssa.
»Eikö sinua haluttaisi mennä lähettilääksi Konstantinopoliin.»
»Sikäläiset olot ovat perin kireät», vastasi Banffy; »pelkään
menettäväni pääni».
»Älä pelkää, Stefan; minä hakkautan kymmenentuhatta päätä sinun pääsi
korvaukseksi.»
Bánffy hymyili.
»Kyllä, majesteetti, mutta näistä kymmenestätuhannesta ei yksikään sovi
niin hyvin Stefanin kaulaan kuin se, joka siinä nyt on.»
Kaikesta huolimatta hän otti toimen vastaan ja ratsasti viipymättä
Budaan ryhtyäkseen matkavalmistuksiin.
Kuningas saattoi häntä eteissaliin, jossa Szelistyen naiset ja
Korják odottivat pääsyä kuninkaan puheille. Mutta siellä oli lisäksi
joukko muitakin anojia, lisäksi valakkilaisen voivodin lähettiläs ja
Pressburgin kreivin kuriiri.
Matias otti ensin vakavat asiat käsiteltäväksi, mutta antoi sillä välin
määräyksen hakea paikalla paikalle Várpalotan pastorin ja ilmoittaa
hänen tulostaan.
Mutta hänen korkea-arvoisuutensa, herra Vinzenz Makucsek, ilmoitti
kyllä itsekin tulonsa, sillä koska hän oli suunnattoman lihava, puhkui
ja läähätti hän kuin säkkipilli, niin että se kuului kolmanteen
huoneeseen saakka. Silloin astuikin virantoimituksessa oleva
kamariherra sisään ja sanoi: »Pastori, budalamén majatalon isäntä ja
valakkilainen tyttö tulkoot kuninkaan puheille.»
He menivät kaikki yhtaikaa sisään. Kirkonpalvelija kumarsi maahan asti.
Muut lankesivat polvilleen.
»Pitäkää päänne pystyssä, kunnioitettava isä, sillä te olette verevä,
veri nousee teille päähän, ja voitte saada halvauksen; jättäkää kaikki
hovimenot sikseen.»
»Kuten käskette, majesteetti.»
»Te olette kelpo mies, Korják. Olen oppinut pitämään teistä
rehellisyytenne ja avomielisyytenne takia ja korotan teidät
aatelissäätyyn. Koska ette huolinut kultaisesta ruukusta, saatte
lisäksi vielä hopeisen miekan.»
Korják ei voinut enää hillitä itseään; hän oli niin liikutettu, että
alkoi itkeä kuin pikku lapsi.
Vuca säikähti; koska hän ei ymmärtänyt unkarinkieltä, ei hän voinut
käsittää, mitä niin kauheaa tuo »tanakka poika» oli sanonut hänen
Korjákilleen, että tämä alkoi nyyhkyttää. Muuten hänen päänsä oli jo
vähän sekaisin niiltä monista näytelmistä, joissa hän oli ollut mukana.
Hän ei tiennyt enää, mitä uskoa, mitä ei. Niin hän siis kuiskasi
Korjákille romaniaksi oman henkilökohtaisen vakaumuksensa:
»Nu pot crede, ca e rege.» (En voi uskoa, että tuo on kuningas.)
Nyt astui hovipoika Korjákin luo ja ojensi hänelle kultaisen ruukun,
miekan ja aateliskirjan.
»Korják Várpalota», jatkoi kuningas, »te olette nyt aatelismies;
palvelkaa kuningasta ja isänmaata tarpeen tullen miekallannekin.»
»Sydämeni jokainen lyönti kuuluu kuninkaalle!» änkytti herra Korják
Várpalota.
»No, no, jalosukuinen herra», sanoi Matias leikilliseen sävyyn,
puhutellen uutta aatelismiestä ensi kertaa asianmukaisesti, »säästäkää
muutamia lyöntejä nuorta rouvaanne varten; kuningas tyytyy kyllä
kymmenykseen. Ja sinä», jatkoi hän kääntyen Vucan puoleen, »saat myös,
mitä toivot, saat minun keittäjäni yhdeksi vuodeksi. Vihkimisen jälkeen
voutini valjastuttaa teille, ja keittäjä lähtee teidän kanssanne.» (Hän
viittasi kädellään.) »Voitte mennä.»
Iloa ja onnea täynnä he horjuivat ulos. Mutta kun ovi oli sulkeutunut
heidän jälkeensä, hyppeli pikku Vuca edellä kuin vallaton pikku karitsa.
Kuningas huusi vielä papille: »Odottakaa kappelissa, kunnianarvoisa
isä, sillä mahdollista on, että saatte vielä uutta tehtävää. Mutta
ensin pari sanaa.»
Pappi jäi seisomaan kynnykselle.
»Sallikaa minun tehdä eräs kysymys, joka juuri tuli mieleeni. Mitä
arvelette siitä, että avioliitot solmitaan taivaassa?»
»Useimmiten ne siellä solmitaan, teidän majesteettinne, sillä Jumala
istuttaa rakkauden sydämiin ja asuu taivaassa.»
»Houkutuslintuun te ette usko, vai kuinka?»
»Houkutuslintukin perustaa avioliittoja, mutta Jumala ilmaisee sillekin
aikeensa.»
»Entä jos kuningas määrää jonkun menemään avioliittoon?»
»Kuningas on Jumalan valitsema edustaja kansojen seassa. Kun hän tekee
jotakin, tapahtuu se Jumalan nimeen.»
»Niinpä kyllä, mutta, olettakaamme, että hyvä Jumala on istuttanut
rakkauden kahteen sydämeen ja että se versoo näissä, mutta sitten tulee
kuningas ja erottaa nuo sydämet; kuinka se voi olla Jumalan tahto?
Eihän hän voi tahtoa kahdella tavalla samassa asiassa.»
Silloin Vinzenz Makucsek tosiaankin oli neuvoton. Se oli totisesti
vaikea kysymys.
»Kyllä sellaisia tapauksia sattuu, teidän majesteettinne. Silloin
kuningas unohtaa Jumalan olemassaolon.»
»No hyvä, mutta miksi Herran palvelijat kuitenkin tottelevat kuningasta
tällaisissa tapauksissa?»
Vinzenz Makucsek pärskyi ensin kuin sairas karhu; sitten hän sanoi: »Se
johtuu siitä, teidän majesteettinne, että Jumala on kaukana, hidas eikä
kostonhimoinen, mutta kuningas on lähellä, nopea ja kostonhimoinen.»
Kuningas nyökkäsi myöntävästi.
»Olette vastannut hyvin, herra tuomiorovasti.»
Virantoimituksessa oleva kamariherra tuli jälleen sisään, niinkuin hän
teki aina, kun kuninkaan puheille päässeet olivat poistuneet.
»Szelistyeläis-saksitar», käski hänen majesteettinsa.
Maria Schrammilla oli ollut huono yö. Hän ei varmaankaan ollut nukkunut
lainkaan, ollen nyt surullisen ja kalpean näköinen. Lisäksi hän värisi
kuin haavanlehti.
»Astu lähemmäksi», puhutteli kuningas häntä verrattoman ystävällisellä
tavallaan, »äläkä polvistu; en halua nähdä naista polvillaan. Kutsuin
sinut puheilleni, koska tahdon tehdä jotakin hyväksesi. Näetkö, eilen
tahdoit saada vallan liian paljon; tavallisesti ei käy hyvin niiden,
jotka haluavat kahmaista ylenpalttisesti.»
»Armoa, majesteetti, armoa!»
»Tahdon lieventää pienen pilan, jonka soin itselleni teidän
kustannuksenanne, osoittamalla nyt erikoista armoa ja hyvyyttä. Jos
sinulla siis on jonkunlainen toivomus, mainitse se minulle. Mutta älä
taas halua saada päähinettäni, sillä jumaliste, sinä saisit vain hatun.
Mutta jos tahdot valita aviopuolison, voisin siinä kenties olla sinulle
avuliaana. Puhu siis, katso minua silmiin.»
»En uskalla», änkytti nainen.
»Tahdotko mennä naimisiin?»
»Kuten teidän majesteettinne käskee.»
»Kenen kanssa tahdot mennä naimisiin?»
»Sen kanssa, jonka teidän majesteettinne määrää.» Kuningas mietti.
»Hm, sanoppas minulle, miellyttäkö sinua eilinen kuningas?»
Maria pysyi vaiti.
»No, tunnusta pois, hän oli koreampi kuningas kuin minä?»
Maria painoi kauniin päänsä vielä alemmaksi.
»Minä arvelen, että kun hänen hattunsa, nimittäin hänen narrinmyssynsä,
jo on joutunut päähäsi, joutukoon hän itsekin sinun tohvelisi alle.
Nimitän hänet siinä tapauksessa Várpalotan yliviinuriksi. No, mitä
siitä sanot, Maria Schramm?»
»Kuten teidän majesteettinne käskee», kuului vastaus vapisevalla
äänellä.
Sitten hänen majesteettinsa viittasi, ja eräs hovipoika toi pieluksella
Mujkón narrinmyssyn, mutta toinen hovipoika täytti sen ääriään myöden
Kremnitzin kultarahoilla, jotta se helisi entistä kuuluvammin.
Nyt oli vain vielä puhuteltava Mujkóa ja kysyttävä, oliko hän
suostuvainen. Kyllä hän suostui siekailematta, ja kun kuningas mainitsi
hänen uuden virkansa, ei hän ollut pysyä nahoissaan liikutuksesta
ja pyysi hänen majesteetiltaan vielä sitä armoa, että koska hän
halusi rikkoa välinsä menneisyytensä kanssa, hänet vapautettaisiin
tähänastisesta nimestä, joka aina toisi ihmisten mieliin narrin.
»Miksi sinä häpeät ammattiasi?» moitti kuningas. »Minähän olen sinut
narriksi nimittänyt. Ja se on itsessään suuri hulluus. Voinko minä
nimittää jonkun viisaaksi? Tai tekeekö se hänet viisaaksi? Toivoisin,
että voisin sen tehdä! Nimittäisin koko maani järkeväksi. Mutta
narriksi voin nimittää ja narrina pitää vain sellaista, joka ei ole
mikään narri. Siis tiedä, että surullista on syntyä narrina, mutta elää
ammattinarrina on peräti hupaisa juttu. Mutta ihmisen nimen laita on
päinvastoin. Nimistä on suurin merkitys sillä nimellä, joka ihmisellä
on syntyessään.»
Kaiken uhallakin Mujkó pysyi aikeessaan. Hän suuteli majesteetin viitan
lievettä ja rukoili itselleen toista nimeä.
»Haluan sitä tulevan vaimoni takia», lisäsi hän perusteluksi.
»No hyvä on, Mujkó, sinulle myönnetään sekin, mutta riennä nyt
kappeliin.»
Mujkón poistuessa leikki kuninkaan huulilla ilkikurinen myhäily. Hän
ajatteli: »Sinä olet ajanut minut monesti umpikujaan, veijari, mutta
viimeisen umpikujan valmistan minä sinulle», ja kutsuttuaan luoksensa
erään kirjuri-ylioppilaistaan käski valmistaa aateliskirjan Mujkólle.
Uuden aatelismiehen nimeksi tulisi Bolondóczy. [»Bolond» merkitsee
unkarinkielessä »hupsu»; uusi nimi oli siis samaa kuin »hupsu Dóczy».]
(Sitä voi Doczykin pitää itseään vastaan tähdättynä nuolena, jos kuulee
jutun.)
Kun vastikään nimitetty tuomiorovasti oli lopettanut Vucan ja Korjákin
vihkimismenot kirkossa, jossa oli läsnä suuri joukko hovivirkailijoita
ja ikävystyneitä ylimyksiä, seisoi jo Mujkó siellä rinnallaan Maria
Schramm odottamassa vuoroaan.
Ylimykset vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä eivätkä tauonneet
kuiskaamasta: »Tämän kaiken me olisimme voineet saada.»
»Niin, ellei kuningas olisi ollut niin itsepintainen.»
»Ellei hän olisi niin kateellinen.»
»Sanokaamme mieluummin naurettava; hän houkuttelee meidät tänne,
lupaa meille sitä ja tätä, ja nyt hän tuhlaa tällaiset kaunottaret
kaikennäköisille kulkureille.»
»Se on synti Jumalaa vastaan. Samaa kuin joku tahtoisi ravita härkiä
sahramilla.»
»Sitäpaitsi hän on itsekäs. Hän arvelee: minulla on jo, mitä tarvitsen,
sillä minun käteni on pisin; kuopikaa ja raapikaa te lyhytkätiset, niin
tekin saatte jotakin!»
»No saammepa nähdä, tuleeko kolmas.»
Toinenkin vihkiminen suoritettiin pian. Urut alkoivat uudelleen soida,
mutta pastori jäi vielä alttarin ääreen, ja kaikkein silmät olivat
suunnatut ovea kohti. Tulisiko Anna Gergely? Ja kenen kanssa hän
tulisi? Mutta Anna Gergelyä ei kuulunut. Kului kymmenen minuuttia,
kaksikymmentä minuuttia, mutta hän ei vain saapunut. Tänään ei siis
tulisikaan kolmatta vihkimistä. Ihmiset katsoivat taas toisiinsa ja
iskivät viekkaasti silmää. Hm, niin, mitäpä muuta meidän tarvitsee
tietää? Eikö tämä ole kyllin selvää?
Mutta Anna Gergely oli tänä aikana (kuten varmalta taholta tiedämme)
kuninkaan vastaanottosalissa.
Hänen majesteettinsa oli itsekin hämillään. Mutta mitä tässä hänen
majesteetistaan puhun? Hän ei nyt ollut kuningas, vaan hupsu poika.
Kun ovi avautui ja Annan kahisevien hameiden kera hiipi sisään raikas
tuulahdus, hypähti Matias kuin sähköistyneenä pystyyn ja juoksi häntä
vastaan. Anna aikoi langeta polvilleen, mutta kuningas esti sen
tarttuen hänen käteensä.
»Istu mieluummin tähän, kaunis pikku nainen; no, istuhan toki, kun
käsken, äläkä ole minulle nyreissäsi, vaikka olen kuningas. Tule
lähemmäksi, vielä lähemmäksi, älä pelkää, eihän kuningas pure. Ja jos
haluaisit olla kiltti, voisit vallan unohtaa, että minä olen kuningas.»
Samalla hän kietoi käsivartensa Annan solakalle vartalolle.
»Voi, hyvä Jumala», huudahti Anna koettaen vapautua; »mitä maailma
sanoisi, jos se nyt näkisi teidän majesteettinne?»
Salaa surumielisesti Matiakseen katsahtaen hän hypähti pystyyn ja
liukui kuin käärme hänen sylistään.
Kuninkaan kasvot kävivät hehkuvan punaisiksi; hänen sinisenharmaissa
silmissään loisti kuumeinen kiilto, ja niinkuin hieno kirjava
villalanka irtaantuu kerästä, vierivät palavat rukoilevat sanat hänen
huuliltaan.
»Näetkös, millainen sinä olet!» sanoi Matias nuhtelevasti. »Halpana
nuorukaisena olisin sinulle kelvannut, mutta nyt sinä rankaiset minua,
koska olen kuningas. Enpä totisesti mahda sille mitään. Kannan kruunua,
en voi sitä panna pois, mutta se on raskas. Iloitsen ruususta, koska se
on soma ja kevyt, mutta en saa sitä nostaa luokseni, sillä kumartuessa
putoisi kruunu päästäni. Sinä kai ymmärrät minua...»
»Suvaitseeko majesteetti laskea minut irti? Rukoilen sitä...»
Kuninkaan silmät tuijottivat häneen himoiten, ahmien koko hänen
olemustaan.
»Et siis voisi rakastaa minua? Vastaa minulle! Vastaa vapaasti ja
avomielisesti, ikäänkuin olisin maalaispoika, joka on kaivon luona
pysäyttänyt sinut tehdäkseen sinulle sellaisen kysymyksen.»
Nainen nosti päänsä ja vastasi: »Sepä siinä juuri on, se juuri... en
voi ottaa teidän majesteettianne siltä kannalta (ja hänenkin kasvonsa
kävivät kuumeisen hehkuviksi). »Sillä en voi rakastaa ihmistä, jota
minun täytyy pelätä, mutta sitä, jota rakastan, en pelkää.»
»Sinä siis pelkäät kuningasta?» huokasi Matias.
»Hän on minusta niin korkea, niin ylevä; veri hyytyy suonissani, kun
ajattelen, että puhun hänen kanssaan.»
Kuningas huomasi, että hänen täytyisi muuttaa menettelytapaa.
»No, hyvä on», sanoi hän näennäisen huolettomasti; »jos asian laita on
niin, täytyy kuninkaan alistua välttämättömään. En lapsenakaan voinut
pitää kädessäni vangittua lintua, sillä pienen pelästyneen sydämen
sykintä koski käteeni. En aio pitää sinuakaan vankina tai pakottaa
sinua mihinkään. Mutta kun jo olen huolehtinut tovereistasi, miksi en
siis tekisi jotakin sinunkin hyväksesi? Tule siis, istu jälleen tänne
viereeni ja neuvotelkaamme rauhallisesti ja ystävinä, kuinka voisin
pitää sinusta huolta.»
Hän ahdisti Annaa puheillaan niin kauan, että sai hänet jälleen
istuutumaan marmoripenkille viereensä.
»No, sanoppa minulle, menisitkö mielelläsi naimisiin?»
»Se on naisen kutsumus», vastasi toinen ujosti.
»Oletko löytänyt jonkun minun hovistani?»
»Teidän majesteettinnehan tietää kenet...» ja hänen haaveileva
katseensa hiveli kuningasta.
»Ja paitsi häntä?»
»En ketään, en ketään.»
»Voi sinua ilkeää nirsoa pikku naista!» huudahti Matias. »No, tee
sinäkin jotakin kuninkaan mieliksi. Riisu orton päästäsi, jotta saan
vielä kerran nähdä ihanat kutrisi.»
»Ah, älkää hullutelko!» vastasi nainen hymyillen, hetkeksi unohtaen
puhuvansa kuninkaalle, mikä todistaa, että kuningas vihdoinkin oli
osunut oikeaan.
Sitten kuningas yhdellä nykäisyllä veti ortonin hänen päästään.
Syvälle tähän kastanjanruskeaan hiuskruunuun vaipui todellakin suuren
kuninkaan katse, ja hän teki seuraavat kysymykset vain koneellisesti.
»Kenties sinulla on mielitietty kotipuolessasi?»
»Minulla on eikä ole», vastasi nuori nainen siihen kerskailevaan,
viekoittelevaan tapaan, joka kotona maissia katkottaessa on kauneimman
ja siveimmän naisen etuoikeus.
Hiuskruunu palautti hänen rohkeutensa. Kaksi kruunua vieretysten —
välimatka oli tavattomasti pienentynyt.
»Sinulla on joku eikä ole? Kuinka sen ymmärrän? Avaa sydämesi
kuninkaallesi.»
Sitten nuori nainen kertoi kuninkaalle, että Bereczkessä asui
teurastajakisälli, joka oli halukas naimaan hänet ja jonka tarjousta
hänkään ei hylkinyt. Mutta nyt oli asiassa se paha puoli, ettei hänellä
ollut myötäjäisiä ja teurastajakisälli halusi naida vain sellaisen
naisen, jonka kapioista hän saisi varat avatakseen oman lihakaupan.
Nuoren naisen syventyessä yksityiskohtaisesti kertomaan, mitä
teurastajakisälli, Paul Gábor nimeltä, oli käskenyt Johan Máluásin
vaimon sanoa hänelle ja mitä hän oli vastannut siihen, pujahti
kuninkaan käsi hänen selkänsä taakse hiuspalmikkojen sekaan. Hän
irroitti ne; sitten hän avasi palmikot, ja hänen sormensa hyväilivät
silkkisiä suortuvia. Ja hän kuunteli edelleen niitä vaikeuksia, jotka
olivat esteenä teurastajakisällin naimisiinmenolle, ja mitä tämä mies
oli suunnitellut.
Nuoren naisen kieli kävi niin lipevästä (olihan aihe kerrassaan
mielenkiintoinen), ettei hän ollenkaan olisi huomannut kuninkaan
ilkikurista ajanvietettä, ellei olisi nähnyt sitä kaikki paljastavasta
venetsialaisesta kuvastimesta.
»Voi kauheaa, minä hälytän kohta, teidän majesteettinne!» huudahti hän
pelästyneenä.
»No, no, älä tee tuhmuuksia, sinähän näet, että me puhelemme sinun
tulevaisuudestasi. Mitä siis sanoitkaan? Sinulla ei ole myötäjäisiä?
Eikö niin, jotakin sentapaista sinä mainitsit olevan esteenä?»
»Kyllä teidän majesteettinne.»
»No hyvä, minä tahdon antaa sinulle myötäjäiset», lohdutti
häntä kuningas; »sinä saat niin paljon peltoa Sepsin viljavalta
ylätasangolta, jota sanotte 'kauniiksi pelloksi', niin paljon kuin voit
ympäröidä tavattoman pitkinä hiuksillasi, kun panet kunkin yksityisen
hiuksen toisen jatkoksi.»
Annan silmät säikkyivät, tämä lupaus ihan huumasi hänet, ja hänen
verensä sykki kiihkeämmin. (Siebenbürgiläisveri on mullalla
sekoitettua.)
»Ja se kaikki on sitten minun omaisuuttani?»
»Tietysti, kun kuningas sen sinulle antaa.»
Hän vaipui haaveihin; hänen mielikuvituksensa näkyi harhailevan
jossakin Sepsin tienoilla, missä vuoristo uneksii olevansa alatasanko,
koska kangastus leikkii sen kiireellä, jälkimäinen taas pitää sitä
»Nemere»-merenä, koska se raisussa oikussaan menee sinnekin leikkiä
jatkamaan. Näillä kokeneilla salaperäisillä luonnonvoimillakin on omat
pettymyksensä.
»Siitähän tulee kovin paljon peltoa!» riemuitsi Anna Gergely.
»Mitä se minulle merkitsee, vaikka se olisi neljäkymmentä kylää», sanoi
kuningas.
»Jumala siunatkoon teidän majesteettianne, mutta silloinhan minun
pitäisi...» ja kaunis nainen valahti äkkiä kalpeaksi, ja hänen povensa
aaltoili, »leikkauttaa poikki koko tukkani juuria myöten!»
Kuningas kohautti olkapäitään.
»Tietysti, sillä kuinka me muuten saisimme tietää, paljonko peltoa
sinulle tulee.»
»Voi minua, sehän on kauheaa! Minunko pitäisi luopua hiuksistani?
Kuinka teidän majesteettinne voi keksiä moisen julmuuden? Armoa
tukalleni!»
Kuningas nauroi ja kietoi hiuspaljouden kaulansa ympärille.
»No, sanonpa sinulle jotakin, kaunis nainen», virkkoi kuningas
hyväilevästä »Yksi ainoa tapa on päästä siitä, jos näet suostut
ehdotukseeni. Minä nyhdän sinulta pisimmän hiuskarvan, loput laskemme
sitten, ja niin monta kuin niitä on, niin monta kertaa otamme
irroitetun hiuskarvan pituuden. Suostutko siihen?»
»Mutta, armollisin herrani», sanoi nuori nainen viekkaasti hymyillen,
»kuka on se onneton, joka joutuu laskemaan kaikki hiukseni yksitellen?»
»Niin tärkeää asiaa kuningas ei voi uskoa kenellekään, vaan se jää
minun tehtäväkseni.»
Nuori nainen väänsi vastaukseksi kasvonsa näyttämään tyhmiltä kuin
nuoren aasin naama. Varmaankin hän tiesi, että moinen liioiteltu
ihmettely puki häntä hyvin.
»Teidän majesteettinne ryhtyisi siihen tehtävään? Ah, kuinka
hyväsydäminen ihminen onkaan majesteetti!» Jälkimäisen lauseen hän
jo sanoi ilkamoivalla äänellä, hieman ivallisesti. »Ah, mitä kaikkea
teidän majesteettinne keksiikään! Entä kestääkö se kauan?»
»Kyllä, sydänkäpyseni, noin tuuhea tukka vaatii paljon aikaa. Ainakin
vuoden se kestää. Mutta ehkä kauemminkin, kuten itse haluat. Onko hyvä
näin, sano?»
Ihana nainen irroitti hitaasti, mykkänä, ja tuumivana, tukkansa
kuninkaan kaulalta; sitten hän ravisti sen päätänsä heilauttamalla
kaikille suunnille, niin että se peitti hänet edestä ja takaa tiheään
tulvaansa, ja näin hiusten seasta kuin niistäkin pimeästä teltasta
puhuen hän sanoi:
»Teidän pitää aloittaa heti. Ja ottakaamme pisin mitaksi. Tämä ehkä. Se
on arviolta puolentoista kyynärän pituinen. Voi, voi, se tekee kipeää!
Pian näpsäytän teitä, sormille...»
Hänen suunsa vääntyi itkuun, mutta kun hius oli nyhtäisty irti,
hymyili hän kuninkaalle suloisesti, viekoittelevasti, ja kun Matias
uteliaana toteamaan, kuinka pitkä nyhtäisty suortuva oli, mittasi sitä
levitetyillä käsivarsillaan, riensi hänkin vaistomaisesti katsomaan
nyhtäistyä hiuskarvaa ja ummistaen silmänsä salli kuninkaan käsivarsien
kietoutua solakan vartalonsa ympärille.
* * * * *
Jokseenkin likellä Várpalotan linnaa, syvällä Bakonyn metsässä eräällä
sen kauneimmista kohdista, huomaa matkustaja rauniot. Ja rauniot ovat
harvinaisia tässä vanhassa metsien kuninkaassa. Eivät rosvot eivätkä
santarmit rakenna. Mutta täällä oleskeli pitkät ajat vain rosvoja ja
santarmeja, toinen ajoi toista takaa. Matiaksen aikana oli tämä metsä
vielä aarniometsää. Läpipääsemättömän tiheät köynnöskasvit kiersivät
jättiläispuiden runkoja ja niiden väliä, niin että alkueläimetkin
liikkuivat työläästi tiheikössä. Mistäpä täällä olisi löytänyt
ihmisasunnon? Ihmisjälkiäkin näki ylen harvoin. Siellä täällä oli
nurmella musta kohta osoittamassa paikkaa, missä kerran oli palanut
leirituli. Rosvot olivat siinä käristäneet karitsoja tai nuoria lehmiä,
toisin sanoen punnitsematonta lihaa; punnittua lihaa ei Bakonyn
metsässä syönyt kukaan.
Sattui kyllä toisinaan, että hurskas erakko rakensi majansa sinne.
Siihen aikaan oli erakkoelämä vielä tuottavaa hommaa, kun kylistä
kannettiin runsaat almut. Tai joku pystytti kappelin paikalle,
missä jokin hänen omaisistaan oli surmattu. Nämä olivat tuon metsän
rakennuksia. Mutta mainituista raunioista voi päättää siinä joskus
olleen herrastalon, ja vaistomaisesti tulee kysyneeksi itseltään,
kenellä lienee ollut noin hupsu oikku asettua tänne asumaan.
Metsänvartijat — sillä nykyään suojellaan metsää ihmisiltä, aikaisemmin
ihmisiä metsältä — kertovat raunioista seuraavaa: »Tämä oli kuningas
Matiaksen metsästysmaja; tänne hän poikkesi, kun hän oli karhunajossa
myöhästynyt ja yö oli hänet yllättänyt.»
Várpalotan vanhat naiset, jotka näkevät menneisyyteen selvemmin ja
perusteellisemmin, väittävät: Täällä kuningas Matias laski yksitellen
hiussuortuvat kauniin unkarittaren päästä. Hän aloitti joka vuosi
uudelleen, sillä alinomaa, joko hän tahtoi tai ei (tai kenties hän
sittenkin tahtoi), sattui laskuvirhe.
Joka sunnuntai vieraili kauniin naisen luona rouva Bolondóczy,
joka siihen aikaan niinikään oli kuulu kaunotar. (Hänen kuvaansa
säilytettiin pitkät ajat Várpalotan linnassa, kunnes Waldsteinin
kreivit viime vuosisadalla viskasivat sen romuhuoneeseen.)
Molemmat naiset istuutuivat silloin pylväitten kannattamalle
parvekkeelle, missä he kuuntelivat metsän huminaa ja punoivat siihen
surunsa ja ilonsa. Heidän kohtaloissaan oli paljon, mikä oli omiaan
yhdistämään heidät toisiinsa. He olivat yhdessä saapuneet tänne
Siebenbürgenistä, ja sama kuninkaallinen oikku oli saattanut heidät
heidän nykyiseen asemaansa.
He puhelivat kuninkaasta, hänen suunnitelmistaan ja herroista, jotka
kävivät hänen luonaan, toinen toistaan mahtavammista. Rouva Bolondóczy
osasi lisäksi aina kertoa moninaisia uutisia, sillä herra Bolondóczy
oli hovin ja suurten herrain erinomaisessa suosiossa, ja hän kuuli ja
tarkkaili, mitä mainittavaa maailmassa tapahtui.
Tietysti keskustelu kääntyi myöskin kolmanteen kaunottareen,
jalosukuiseen rouva Korjákiin. Herrat puhuivat paljon hänestä. He
poikkesivat itsekin »Oravaiseen» (eli Kultaiseen ruukkuun», joksi
majatalon nimi hiljan oli muutettu). »Kultainen ruukku» on perin
suosittu paikka. Kolmisilmäinen Wolfgang on ainiaaksi häipynyt
hämärään; »Mustassa puhvelissa» on vain silloin ääntä, kun pari yökköä
on illalla lentänyt hevosten juottopaikalle ja kovasti rääkyen lepattaa
hirsien ympärille.
Entä Korjákit? Heillä ei ole hätää! He rikastuvat. Heidän omaisuutensa
lisääntyy niin, etteivät he enää tiedä, mitä tekisivät rahalla. Mutta
miksipä eivät rikastuisi? Keittäähän kuninkaan kokki »Kultaisessa
ruukussa».
Tiedetäänhän, millainen budalainen porvari on siinä suhteessa. Hän on
perso kaikelle, mikä tulee »hovista»; savukin on hajuvettä hänelle, kun
se tupruaa kuninkaallisen linnan savupiipuista. »Mitä? Kuninkaan kokki
keittää 'Kultaisessa ruukussa'. No, sitä ruokaa meidän pitää kerran
maistaa.» Vieraat tungeskelivat kuin ampiaiset hunajan ympärillä,
ja paikoista oikein tapeltiin. Korjákin täytyi lisätä kylkirakennus
»Kultaiseen ruukkuun». Mikä ihana ajatus olikaan ovelalla pikku Vucalla
ollut, kun hän pyysi kuninkaan keittäjän lainaksi!
Tosin Pogra, keittäjä palasi vuoden kuluttua Várpalotaan, minkä
Korjákit tietysti salasivat, mutta Vuca oli siihen mennessä oppinut
hänen taitonsa niin täydellisesti, että vieraat hänen keittäessään
ylistivät Pograa vielä enemmän kuin ennen. »Se penteleen mies keittää
yhä vain paremmin», sanoivat he.
Hyvä Jumala, kuinka merkillisesti kohtalo usein johtaa ihmisten
vaiheita! Sallimuksen tuhlaillessa onnea ja menestystä
»mallikokoelmalle», jonka herra Rostó oli työläästi haalinut kokoon,
täytyi kelpo kerääjän sietää perin epämiellyttäviä kohtauksia.
Kun hän saapui kotiin mukanaan Stefan Szilyn joukkojen saattamat
kolmesataa »kerjäläistä» ja kun Nagyszebenin kreivi oli katsellut noita
jänteviä miehiä, puristi hän Rostón kättä.
»Olettepa kelpo mies, Rostó-serkku! Tämän tehtävän olette suorittanut
kerrassaan mainiosti!»
»Ah, armollinen herra, musta kastike [Tällä unkarilainen tarkoittaa
pientä harmia, — Suom.] tulee vielä perässä. Herra luutnantilla on
kirjekin teidän armollenne.»
Nagyszebenin kreivi otti kirjeen, tarkasti sinetin ja nosti sen edessä
hattuaan, koska se oli kuninkaan sinetti.
Sitten hän mursi auki kirjeen ja luki sen. Samassa hänen kasvonsa
kävivät kalmankalpeiksi, ja tuskan hiki helmeili hänen otsallaan.
Sitten hän viittasi Rostón mukaansa, ja he menivät molemmat hänen
työhuoneeseensa, missä hän epätoivon vimmalla kävi tuon viheliäisen
ukon kimppuun, joka nimitti itseään Mikael Rostóksi ja jolle hän oli
suvainnut antaa luottamuksensa.
»Ja kuule nyt, sinä vanha hölmö, joka kirottuine neuvoinesi ja
lörpötyksinesi olet syössyt minut mestauslavan juurelle! Sinä et
pääse niinkään vähällä tästä asiasta. Jos minun pääni kierähtää,
saa sinun pääsi näyttää sille tietä, sillä minullakin on jus gladii
(miekkaoikeus). Koirat nuolevat veresi, ellet saa muutosta aikaan.
Ja se on mahdollista vain, jos sekä sinä että minä käymme koko
Siebenbürgenin ristiin rastiin ja missä vain näemme kauniin naisihmisen
vaihdamme sen tavaralla ja rahauhrilla sekä erilaisilla juonilla
szelistyeläisnaiseen, siirtäen kaunottaren tänne ja meikäläiset vice
versa sinne, jotta kun kuningas tulee metsästämään, hän täällä tapaa
vain kauniita ja somia, mistä sitten voimme saada suuren palkinnon
korvaukseksi.» [Historiallista; Thomas Kászonin kronikasta.]
Ja niin tapahtuikin. Ihan kuollakseen pelästynyt Dóczy antoi
böömiläisille kunnolliset vaatteet ja pani ne määräyksen mukaisesti
asumaan Szelistyeen. Hän antoi heille runsaasti maata ja sääsi
Stefan Szilyn pyynnöstä ihmisystävällisiä poikkeuslakeja, joiden
nojalla he voivat menestyä ja viihtyä. Mutta heidän tuli naida vain
kauniita naisia ja tyttöjä. Hän sanoi heille, että syksyksi hän itse
(Nagyszebenin kreivi) toimittaisi jokaiselle heistä niin kauniin vaimon
kuin miessilmä ikinä voi toivoa.
Pelko on suuri herra, ja pahempi kuin salamanisku on uhkaava pilvi. —
Ylös, Rostó, — sanoi vanha prefekti itselleen ja ryhtyi virkamiehineen
ja uskottuineen tyystin tutkimaan koko Siebenbürgeniä haaliakseen
kokoon kauniita naisia ja tyttöjä, tietysti maaorjia (kuten metsästä
haetaan maukkaita fasaaneja) ja houkutellakseen ne Szelistyeen,
muutamat kauniin sanoin, toiset muita keinoja käyttäen, avaten
milloin kalleuksilla täytetyn arkun, milloin muita ovelan ihmisjärjen
työntölaatikoita.
Kaikki suoritettiin kuumeisen kiireesti, koko kesä touhuttiin, ja se
onnistui.
Kun metsästyskausi alkoi, oli Szelistyessä suoritettu laaja perkaus- ja
istutustyö loppuun. Karut naiset oli siroitettu kaikkiin ilmansuuntiin,
ja joukko ylen kauniita oli haalittu Szelistyeen kaikilta tienoilta,
niin ettei sitä »helluntaimallia», jonka kuningas oli pidättänyt
Várpalotaan, olisi voitu verratakaan näihin yhteen kohtaan kasattuihin
keijukaisiin. Milloinkaan sitä ennen ei ollut noin lauha tuuli
puhaltanut böömiläisille kuin nyt näille. Jokainen rampa böömiläinen
sai ylen ihanan naisen, jonka veroista kuningas Podjebradkaan kotonaan
»kultaisessa Prahassa» ei koskaan ollut syleillyt.
Hinkalot kävivät kyllä tyhjiksi, ja pelloilta hävisi yksi ja toinen
härkäpari, mutta lopuksi voi Nagyszebenin kreivi sentään helpotuksesta
huokaisten sanoa: »Nyt saa kuningas tulla.» Fogarasin keväiset
kauriitkin olivat sillä välin varttuneet; niistä oli tullut kauniita
solakoita kaurisneitoja. Mutta kuningasta ei kuulunut.
Hän oli ehkä unohtanut koko asian — tai ei päässyt muilta tehtäviltään.
(Olihan hänellä kyllin paljon työtä.) Eipä sillä väliä. Hän tulee
joskus toiste katsomaan paratiisiaan! Sillä varsin pian oli halki koko
Siebenbürgenin levinnyt tieto kauniiden naisten kylästä, ja Szelistyetä
sanottiin »kuninkaan paratiisiksi.»
Mutta kuningas ei tullut seuraavanakaan vuonna. Dóczy kutsui häntä
kyllä katsomaan Szelistyen kauniita naisia. »Tulen kyllä joskus»,
kuului vastaus. Alati vain »joskus». Dóczy odotti, odotti yhä, ja missä
ikänä sukelsi esiin kaunis nainen ja Dóczy sai siitä tiedon, hankki
hän kaunokaisen itselleen, sillä nyt hän jo piti kunnia-asiana päästä
esittämään kuninkaalle yhä kauniimpia naisia. Hän houkutteli naisen
uutiskyläänsä; olkoon tämäkin orvokki lisäämässä kuninkaan paratiisin
ihanuutta.
Herra Rostó itse muutti vanhoilla päivillään Szelistyeen. Hänestä tuli
»_custos pulchritudinis_» (kauneuden vaatija), joka tilanomistajan
nimessä huolehti naisten pukimista ja niinikään heidän ihonsa hienouden
ja raikkauden pysyväisyydestä. Hän kiehutti keittiössään moniaita
taikalääkkeitä yrteistä ja ruohoista ja tarkkasi, etteivät böömiläiset
antaneet naistensa toimitella raskaita töitä. Kun naiset eivät
suojelleet kasvojaan auringon paahteelta, moitti hän heitä: »Luuletko
siis, sinä hanhi, että nuo kasvot ovat sinun omaisuuttasi?»
Se oli virka, johon kuului verrattain laaja toimiala. Sitäpaitsi se oli
todellakin harvinainen, sillä ei ennen eikä jälkeen kukaan ole hoitanut
sentapaista tointa. Ainakin tällä yhdellä ovat virkapaikat Unkarissa
vähentyneet.
Hän huolehti, etteivät naiset menneet ulkoilmaan perin kylminä
talvipäivinä, jotta eivät saisi nenäänsä punaiseksi, etteivät he
käyttäneet liian tilavia kenkiä, jotteivät heidän jalkansa tulisi
leveiksi. Ja kun syntyi tyttölapsi, rupesi hän sen kummiksi ja alkoi jo
lapsen maatessa kätkyessä vaalia sen kauneutta.
Mutta mitä tämä kaikki hyödytti, kun ei kuningas kumminkaan tullut...
Kerran olivat turkkilaiset esteenä, toisen kerran hän taas soti
Fredrikiä vastaan. Myöhemmin hän meni naimisiin — siitä huolimatta hän
olisi voinut tulla. Pian hän taas joutui riitaan Podjebradin kanssa —
eikä tullut, kerta kaikkiaan ei.
Aika kului, vuosi toisensa jälkeen häipyi, kuninkaallisesta
nuorukaisesta oli varttunut vakava mies; hän oli kenties jo vallan
unohtanut ruusutarhansa, kun se jo itsestään versoi; sillä mitä
ihanimmat ruusut ja nuput kasvoivat siellä. Rintalapsista, jotka herra
Rostó kerran oli kantanut kasteelle, oli kehittynyt ihmeen ihania
neitoja ja komeita kauniita nuorukaisia.
Nämä menivät keskenään naimisiin, ja uudesta keväästä puhkesi uusia
nuppuja, kauneudesta syntyi uutta kauneutta...
Ja huhu kulki yhä etäämmälle Matosista Tiszaan asti ja toiselta
puolen Oltiin saakka ja vieläkin kauemmaksi; se kertoi, että
Szehstye-nimisessä kylässä pelloilla ja niityillä käyttelivät sirppiä
ja haravaa niin ihmeellisen kauniit naiset, että vain kuninkaat
uskaltavat uneksia sellaisista. Paimenpillien kaihoisat huhuilut
tarinoivat tästä ihmeestä, ja suurten herrain petolliset ajatukset
kiertelivät tätä asiaa kuin haukka uhriaan.
Maailma kuuluu sille, joka pitää silmänsä auki. Jokainen oikea
nuorukainen halusi noutaa itselleen vaimon Szelistyestä. Mutta parooni
taas halusi saada sieltä lemmityn.
Szelistye _in floribus_. Kaikki tulivat sinne. Läheltä ja kaukaa
saapui miehiä naidakseen sieltä; niitä tuli koko Unkarista, Moldausta,
Valakiasta. Aina oli Szelistye täynnä kosijoita. Monet tulivat sinne,
vaikka olivat jo naimisissa, ja vanhat vain saadakseen nähdä sen
ennenkuin kuolivat.
Aluksi Nagyszebenin kreivi pelkäsi, että hänen kaunottarensa
ryöstettäisiin joka ilmansuunnalle ja että kaikki olisi silloin
lopussa. Hän alkoikin säätää ankaria lakeja »viennin» esteeksi, mutta
kokemus näyttää päinvastaista — _mundus se expediet_.
Asia järjestyi käytännöllisessä Siebenbürgenissä itsestään. Jos
kellä oli kaunis tytär kehittymässä voittoisaksi kaunottareksi, voi
hän kuulla selkänsä takana kuiskattavan: »Tuo herättäisi huomiota
Szelistyessäkin!»
Toisen kerran taas sanoivat ihmiset: »Mikä vahinko, ettei kukaan täällä
huomaa tyttöä! Szelistyessä hän voisi löytää onnensa!»
Ah, Szelistyessä! Niin, tietysti! Szelistyessä, näyteikkunassa.
Kaunottarien aarreaitassa, jonne koko maailma tulee, lisäksi aikoen
»valita».
Siitä kehittyi tapa, että kauniit lesket, mikäli voivat, muuttivat
suruvuoden loputtua Szelistyeen ja suloiset, kasteenraikkaat nuoret
tytöt lähetettiin niinikään Szelistyeen, missä heidät pantiin
täysihoitoon sukulaisten tai tuttavien luo. ..
Kuinka he olisivat vähenneet! Niin kauan kuin maailma seisoo, eivät
kauniit naiset Szelistyestä vähene.
Mutta kuningas ei tullut sittenkään. Hän ei enää tiennyt Szelistyen
kylää olevankaan... Hän vanheni, hänellä oli muita asioita päässään.
Hänelle koitui paljon ikävyyksiä ulkoisista vihollisista, mutta hän
kukisti ne; enemmän surua tuottivat hänelle kuitenkin harvainvallan
herrat, mutta näitä hän ei voinut edes kukistaa.
Ja he menivät vallan liian pitkälle. En aio puhua Szelistyestä (vaikka
sielläkin elettiin tarpeeksi hurjasti). Szelistye on vähäpätöinen
paikka; sen voisi vielä antaa anteeksi. Mutta koko maailma huokaili
harvainvallan ikeen alla.
Juuri siihen aikaan kerrottiin Ranskan kuninkaan Henrik III:n
antaneen Boillantin kreiveille erikoisoikeuden ankarana talvikautena
tapahtuvilla metsästysretkillä surmauttaa kolme neljä ajometsästäjää
(maaorjiansa), jotta he voisivat lämmittää paleltuneita jäseniään
niiden veressä. He tekivätkin niin, nuo jalot kreivit — kyllin usein
— ah, hyvä Jumala, kuinka kaukana utuisessa tulevaisuudessa ovatkaan
vielä Robespierre, Marat, Danton...
Harvainvalta tuotti meilläkin kuninkaalle paljon vaivaa; se kiristi
häneltä oikeuksia ja erikoisetuja, sorti ja kiusasi kansaa.
Mutta erään keihäsmiesten vartioiman herraskartanon pihalla leikki ja
juoksi jo siihen aikaan pellavatukkainen, pulloposkinen poikanen, joka
sitten miehistyttyään ilmestyi linnojen ja kartanoiden eteen meluavan,
sirpein ja viikattein aseistetun verenhimoisen talonpoikaisjoukon
etunenässä:
Toistaiseksi harvainvalta askarrutti vain kuningasta.
Kun maassa oli rauha, olivat he hänen vihollisiaan, mutta koska hänen
hallituskautenaan tuskin milloinkaan vallitsi rauha, ei hän voinut olla
heidän tukeaan vailla.
Sodassa, rauhassa, alati vihollisten parissa, kuningas unohti
Szelistyen kokonaan; kenties hän ei koskaan ajatellutkaan sitä.
Vain yhden ainoan kerran sukelsi tuo nimi esiin suurten
maailmantapahtumien yhteydessä.
Kun hänen majesteettinsa piti hovia Wienissä, esitti
valtakunnanpalatini hänelle alustavan sopimuksen, joka sisälsi
sulttaanin rauhanehdot.
Monien pykälien joukosta Matias keksi seuraavankin: »Hänen
majesteettinsa sulttaani luopuu kaikista hallussaan olevista linnoista
ja linnoituksista sekä niihin kuuluvista alueista ja haluaa saada
korvaukseksi vain omistusoikeuden yhteen ainoaan Siebenbürgenin kylään,
Szelistyeen...»
»Mitä se merkitsee?» kysyi kuningas hämmästyneenä. »Mitä hän sillä
kylällä tekee?»
Palatini hymyili.
»No niin, armollisin herrani, kyllä vuohi hyvin tietää, missä on
suolaa. Sen ovat sulttaanin asiamiehet vainunneet. Szelistyessä asuvat
maailman kauneimmat naiset ja tytöt; sieltä voisi sulttaani aina
täydentää haaremiaan, alati uudistaa sen.»
Kuningas pudisti päätänsä, ollen loukkaantuvinaan. »Ja sen olette
minulta tähän saakka katalasti salannut?»
»Riittäähän, kun nyt sanon sen teidän majesteetillenne», tuumi palatini.
Ja istuessaan suuressa nojatuolissaan, jota leijonanpää koristi,
kuningas osoitti, tuhlaamatta monia turhia sanoja, yksinkertaisia vain
polvia myöten kääreihin kiedottuja jalkojaan.
»Tällä yhdellä oli ratkaisuvalta.»
Ja se yksi, jolla oli ratkaisuvalta, oli — luuvalo.