Arki-ilta joulun ja uudenvuoden välillä.
Vanhan, lapsettoman talonpoikaisen eläkepariskunnan, Sarkasten asunto,
matala, muotoihinsa muuttumattomasti eläytynyt laaja tupa: vanhat
seinäpaperit, joista kukat ovat kuluneet pois ja joihin on muodostunut
ruskeita kuvioita; repeämät ovat paikatut sanomapaperilla; mitään
repaleista ei ole näissä seinäpapereissa, eikä liioin muussa
sisustuksessa, joka vanhuutensa ja kuluneisuutensa ohella kuvaa myöskin
tarkkuutta ja järjestyksenrakkautta. Ikkunalaudoilla myrtinkukkia
pienissä puulaatikoissa. Peräseinän keskellä yksinkertainen ovi, joka
huopatilkityksensä vuoksi sulkeutuu kuulumattomasti; ovi on reunoista
vähän huurteessa. Ovesta oikealle (katsomosta käsin) toinen ikkunoista,
vanhanaikainen, matala, pieniruutuinen, lasit kokonaan huurteessa.
Ikkunan edessä vanhaksi kulunut, punaisenruskea pöytä ja sen
kummallakin puolella samanväriset tuolit. Oven ja pöydän välisellä
seinäosalla iso rysänkudos kaaritarpeineen. Ovesta vasemmalla,
peränurkassa uuni, jonka avoimella kiukaalla palaa hiiltyvä rovio,
heikosti valaisten tupaa. Vasemmalla sivuseinällä toinen ikkunoista,
ja sen luona kahdenistuttava keinutuoli. Oikealla sivuseinällä,
taaempana, vanha, matala laatikkokaappi, ja lähempänä kaksiosainen
puuvuode, jonka tyynyissä ja aluksissa ei ole valkeita liinavaatteita
ja peitteenä on yli vuoteen ylettyvä kellertävä lammasnahkaloimi.
SARKANEN istuu sivuttain pöydän ääressä laskien rahoja, jotka
kilahtelevat hänen käsissään. Voimatta hämärän takia enää nähdä hän
käyttää hyväkseen ikkunasta tulevaa viimeistä päivänvaloa erottaakseen
mitä kukin raha on.
34, sanoo 34, ja siihen neljä kymmenmarkkasta ja kolme viisimarkkasta
-- mutta onko tämä viisi vai kymmenen? Jaa-a, pimeät ovat nämä
jouluajan puhteet. Jospa panisit vähän lampuntuiketta lyhyen päivän
jatkoksi!
EETLA kehrää uunin luona. Hämärä haittaa hänenkin näköään, jonka vuoksi
hän kääntelee kuontaloa hiiloksen hohdetta kohden ja siirtelee
rukkiansa yhä lähemmäksi uunia.
Taivaan herra pimittää päivän tahtonsa mukaan, älköötkä ihmiset
koettako sitä valistaa. Kun pimenee, on maatapanon aika.
Haukottelee.
Öljy on kallista. Ei. Mennään maata Sarkanen.
SARKANEN. Mutta kuules, Eetla muoriseni, jospa panisimmekin vielä
toisen pystyvalkean palamaan? Kuules kuinka pakkanen paukkuu!
Roihauttaisimme huikean loimutulen kuivanrätiseviä kuusihalkoja tämän
pimeän eläketupamme valaisemiseksi! Mitä sanot?
EETLA. Kyllä tässä jo nukkua tarkenee.
Panee rukin syrjään, asettaa ovelle salpapuun.
Ja kuka käskee pakkasöinä makuulle riisuutua. Joutaa ihminen jonkun yön
vaatteet päälläkin nukkua. Heitä jo, eihän rahat laskemisesta lisäänny.
Laittautuu makuulle, haukottelee.
Ja ostovalossa ei niitä lasketa. Nietu, sanon minä. Se ei kannata.
SARKANEN vähän aikaa aprikoituaan. Jaa-a, mutta viisas, perin viisas
onkin minulla akka! "Ei kannata ostovalossa". Aih, aih, sitä viisautta!
Ivallisesti.
Mutta onpa sinulta itseltäsikin unohtunut hiilos peittämättä.
Peitetään, ettei huomenna tarvitse liikaa tikkua raapaista, njää?!
EETLA. Vai liikaa tikkua? Ahneus on synti, Sarkanen, ja sen synnin
luulen sinua vielä kipeästi painavan viimeisellä tuomiolla.
SARKANEN. Vai niinkö luulet? No, taitaa sitten pitää antaa laina
Kallullekin.
EETLA. Mitä sanot?
SARKANEN. Se Hanuri-Kallu vain tuli vastaan sahantiellä, niin se --
tuota noin -- pyysi...
EETLA virkistyen. Mitä? Onko se renttu sinulta pyytänyt? Mitä pyytänyt?
Et suinkaan sinä onneton vain... Mitä pyytänyt, kysyn minä?
SARKANEN. Sanon, että se Hanuri-Kallu, se Sahan-Kallu, meinaten, tuli
vastaan tuolla...
EETLA. No kyllä sen jo olen kuullut. Sano lupasitko?
SARKANEN... meinaten, tuolla sahan tiellä tuli vastaan...
EETLA. Voi kiukku ja kadotus, etkö sitä jo saa suustasi!
SARKANEN. Torppaa se poika meinaa, sitä Ihalaisen torppaa...
EETLA. Ja sinulta siihen rahaa vaatii, riiviö!
SARKANEN. No jos olisi -- tuota noin -- jos olisi antaa tuhat markkaa,
ajattelen, tuota noin -- ettei tulisi sitä ahneudensyntiäkään liikaa
tehneeksi, josta juuri varoitit...
EETLA. Ja miksi olet sinä rikas, Sarkanen? Etkö juuri siksi, ettet ole
vielä eläissäsi viinantilkkaa maistanut? Ja nyt antaisit rahasi
rentulle ja juopolle! Mitä pitää minun vanhain korvaini kuuleman! Tuhat
markkaa rentulle ja juopolle!
SARKANEN. Ehkä heittäisi se rähjä juomisenkin, kun sen vallesmanin
piikatytön omakseen saisi, jota on niin kauan katsellut.
EETLA uteliaasti ja hellemmin. Sitäkö vallesmannin Hilmaa se?
Taas kiukkuisesti.
Ei ja ei ja ei ja ei!
Kulkusten kilinää.
SARKANEN. No, no, ei anneta, ei anneta. -- Ei, kylmä tässä turkitta
tulee.
Ottaa turkin, laittautuu makuulle.
Kuules kuinka siellä suuressa maailmassa kulkuset iloisesti heläjää ja
aisakellot soivat! Ne oli Tallperin kulkuset.
EETLA. Kröönkvistin kulkusiksi minä ne ottaisin. Vallesmannille ajavat
pitoihin. Viikonpäivät on siellä leivottu ja valmistettu. Niin sitä
eletään tähän maailman aikaan! Vaikka ollaan velkaa...
SARKANEN. Meille tämmöisillehän ne velkaa vain ovatkin.
Paneutuu vuoteeseen..
Molemmat makaavat liikkumattomina selällään kuin muumiot,
kädet vatsan päällä..
EETLA. Vai torppa sillä vallesmannin piikatytöllä olla pitäisi. Tehkööt
työtä ja säästäkööt, penni penniltä kokoon vain, niin ovat tässä
muutkin tehdä saaneet.
Taas kulkusten kilinä.
Meidänkö pitäisi kaiken maailman köyhät talollisiksi auttaa!
SARKANEN. Tuossahan ne vasta Kröönkvistin kulkuset menivät. -- Ei
Kröönkvistinkään ole meille kuin kahdeksan vaivaista tuhatta velkaa, ja
Tallperin kuusi, ja vallesmannin vain kymmenen.
Kulkuset.
Ja siinä menee Nuurperin aisakello, ja tuo toinen on kauppiaan.
EETLA. Eipä se ole kuin Laksmannin. Eikös nekin ole velkaa?
SARKANEN. Ei, mutta tuopa heliämpi. Kuules kun mennä huristaa se
kauppiaan ruuna. Edelle menee muista. Se on juuri niinkuin se meidän
vanha Valko, muistatko sitä valakkaa?
EETLA tulee uniseksi puheen kääntyessä hevosiin, haukottelee.
Mitä niistä menneistä...
SARKANEN. Meinaten sitä, jonka minä Hämeenlinnan markkinoilta toin. Ori
se silloin vielä olikin, valkeanharmaa, ja harja kuin kosken kämärä, ja
silmät paloivat ja tuli löi punaisista sieraimista. Eikös mennyt se
hevonen, sanoppa, eikö mennyt?
EETLA unissaan. Menikö sekin? Vai meni sekin... Kaikki ne naimisiin
meneekin.
SARKANEN. Naimisiin! Valakka!
EETLA. Ne ovat ihan hulluja tähän maailman aikaan sen naimisensa
kanssa. Aina vain naimaan ja naimaan... Ohoh!
Nukkuu.
Kaukainen hanurinsoitto alkaa kuulua ja
seuraavan kuluessa vähitellen lähestyy.
SARKANEN. Se aviovuode, katsos, se viettelee niin nuorta kuin
vanhempaakin. Ja tunnusta itsekin, oletko elänyt aikaa sen ihanampaa
kuin hääpäivämme? Hä? -- Oli sitä tanssittu! Voi, eiväthän ne tämän
ajan nuoret! Muistatko? Muistatko, Eetlaseni? Kun me permannolla
pyöräyttelimme, niin kaikki pysähtyivät, herrasväetkin suu auki meitä
katselivat. Ja ihmekö?
Naurahtelee.
Olithan sinä pitäjäsi kuuluisin tanssija, ja minä kuuluisin omassani.
Sanoivat sen tanssi-innon meidät alunpitäen yhteen vieneenkin.
Muistelee melodiaa.