"Ehkä herra tulisi takaisin hiukan myöhemmin?"
"Ohoh, tottapa tuolla sisällä löytyy jokin paikka, jossa sopii
odottaa." Hän työnsi tytön syrjään ja astui sisälle. Tottapa hänellä
oli oikeus tulla sisälle ja käydä istumaan.
Tyttö johdatti häntä pitkän käytävän läpi.
Lautamies astui huoneeseen ja ällistyi.
Hän etsi paikkaa, mihin laskisi matkalaukkunsa, mutta hänen täytyi
avata ovi ja panna se ulkopuolelle käytävään. Hän otti nenäliinansa
esille, pyyhki otsaansa ja vaipui alas tuolille.
Taivaan Jumala! Asuivatko hänen tyttönsä täällä? Silkkisiä
huonekaluja ja pianiino ja palmuja ja paksuja mattoja, joihin vajosi
nilkkoja myöten. Oliko hän mahdollisesti tullut väärään? Ja semmoisia
tuolejakin! Paljon hienompia kuin Odensviholmassa. Ja tauluja ja
kirjoja ja kullalla kirjailtuja pöytäliinoja. Ja millainen kello
naksutti uunin reunalla! Se maksoi varmaankin monta sataa kruunua.
Kymmenen minuuttia yli puoli yhdeksän, eivätkä neidit olleet vielä
nousseet! Hän murti suutaan.
Mistä olivat he saaneet rahat kaikkeen tähän koreuteen? Ei voinut
olla mahdollista, että konditoria kannattaisi niin hyvin. Ainakaan
ei Eksjössä. Elli oli tosin erittäin järkevä tyttö, mutta sittenkin?
Seinäpeili tuolla marmorilevyineen, jota kullatut kotkat kannattivat,
maksoi hyvinkin tuhat kruunua ja sohva ja nojatuolit ja matot ja
liinat. Ei, se ei käynyt. Ei hänelle kannata ruveta uskottelemaan
minkäänlaisia juttuja. Hänen täytyi saada selville koko asia, oikein
perinpohjin. Hän ei antaisi itseänsä pettää. Miksi eivät he olleet
nousseet?
Lautamies nousi.
Menisiköhän sisälle ja yllättäisi heidät vuoteessa? Mihin johti tuo
ovi? Hän meni sen luokse ja kuunteli. Siellä oli hiljaista. Hän avasi
sen hiljaa, hyvin hiljaa ja kurkisti sisälle.
Se oli suuri kolmi-ikkunainen ruokasali. Hän näki vilahdukselta
suuren astiakaapin hopeakaluineen ja lasineen.
Hän sulki oven ja istahti jälleen odottamaan.
Kaikki kävi yhä selittämättömämmäksi.
Käytävään johtava ovi aukeni. Oliko se Elli? Hänen Ellinsä?
Samettisessa aamunutussa?
He syleilivät ja suutelivat toisiaan. Hän tunsi, että tyttärestä
tuoksahti hyvä hajuveden lemu, ja hän taputteli isää selkään,
niinkuin entisaikoinakin.
Lautamies sai joukon nuhteita, ettei ollut ilmoittanut, milloin aikoi
tulla. Oliko matka sujunut hyvin? Oliko hän väsynyt? Hän oli kai
matkustanut kolmannessa luokassa eikä ollut saanut nukkua. Tahtoiko
hän peseytyä? Klara ja Signe nukkuivat. He olivat väsyksissä ja
tarvitsivat niin hyvin lepoa. Kyllä hän voisi odottaa? Ajatellappa,
kuinka hauskaa, että isä on tullut! Nyt hulluttelisivat he oikein
lujasti yhdessä. Mitä hän halusi päivällä tehdä? Tahtoiko hän
ajelemaan ja kaupunkia katselemaan?
Hän ei muuta tahtonut kuin kupin kahvia ja voileivän.
Sen hän kyllä saisi. Eikö hän halunnut munaa myöskin ja pilsneriä tai
portteria.
Hän teki torjuvia kädenliikkeitä.
"Rakas lapsi, näin varhain aamusella."
Elli nauroi.
"Teilläpä on hienoa, teillä", sanoi isä.
"No niin, ne ovat vain vanhoja tavaroita. Mutta syksyllä aijomme
ostaa uudet. Meillä täytyy olla suurempi asunto. Signe ja Klara
tarvitsevat kumpikin oman huoneensa."
Lautamies rykäsi. Eräs kysymys pyrki esille, mutta hän ei uskaltanut.
Hän hiukan aristeli Elliä. Tyttö oli niin muuttunut. Hiukset
törröttivät kuin hatunreunus pään ympärillä ja silmiin oli ilmestynyt
väsynyt ilme, jota ei ennen niissä ollut.
Elli taputti häntä polvelle, hänen siinä ääneti istuessaan, ja
silloin näki hän, että tytöllä oli kaksi kiiltokivistä sormusta.
Silloin ei hän enään voinut hillitä itseänsä.
"Entä konditoria? Mihin aikaan alotatte siellä?"
"Konditoria?" Elli nauroi. "Minä olen vapaa tänään ja siskojen ei
tarvitse mennä sinne ennenkuin kello kaksitoista."
Lautamies katseli häntä. Elli nyökkäsi iloisesti.
Sitten yskähti isä jälleen.
Hän ei ymmärtänyt niin mitään. Hän oli vallan pyörällä päästään.
Kun hän oli saanut kahvia, paneusi hän nukkumaan.
Hän heräsi nauruun. Hänen ympärillään seisoivat hänen kaikki kolme
tytärtänsä.
Ja siinä sateli syleilyjä ja suuteloita kahdelta nuoremmalta.
Lautamies tunsi vieläkin olevansa aivan ymmällä.
Tyttönsä olivat puetut silkkipuseroihin ja laahustimiin.
He menivät ruokasaliin ja söivät suurusta. Tytönletukka tarjoili
ja Elli istui rouvana. Isäukko sai pienen ryypyn ja se selvitti
ajatuksia.
Tällaiseksi ei hän koskaan ollut heidän tapaamistansa kuvitellut.
Istua Tukholman hienoimmassa osassa tyttäriensä luona ja syödä
leimatuilla hopeahaarukoilla. Syödä hummeria ja kaviaaria ja pihviä
ja juoda portteria korkeista kristallilaseista. Kas, se oli toista,
kuin syödä hapanta leipää ja silliä ja saada puolisen tuoppia vasta
kellarista tuotua kaljaa.
Aina kun hänen piti kysyä jotakin, puhuttiin hän heti kumoon.
Tyttäret juttelivat toistensa suihin pelkästä ilosta ja valitsivat
herkkupaloja ja panivat hänen lautaselleen.
Hänellä ei ollut sydäntä kysyä, mistä rahat tulivat. Sehän oli
heidän asiansa. Hän sai ryypyn lisää ja kävi vieläkin herkemmäksi
ja hellämielisemmäksi, kun hänellä oli sellaisia tyttöjä. Mihinkään
huonoon he eivät voisi ryhtyä, sen hän kyllä tiesi, menisipä
valallekin siitä, jos niin tarvittaisiin. Oli oikein hupaista
katsella, kuinka he liikuttivat käsiään ja käsivarsiaan, pehmeästi ja
joustavasti. Hohhoo! Se johtui varmaankin leivoksien ja krokaanien
pitelemisestä. Niitä oli kyllä varoen käsiteltävä. Hohhoo!
"Mitä naurat, isä?"
"Hohhoo! Ajattelen teitä, kun olitte pieniä, lapseni. Ette te silloin
liikutelleet käsiänne tuolla tavoin. Kun kirnusitte ja lypsitte ja
haravoitte. Hohhoo!"
"Sen kyllä pian oppii, kun vaan on ymmärrystä", vastasi Elli.
"Ja sitä teillä on, sen tiedän. Sitä meillä smoolantilaisilla on
kaikilla. Oikein hyvä ymmärrys."
He nauroivat kaikin.
"Nyt pitää meidän lähteä", sanoi Signe.
"Konditoriaan?" uskalsi lautamies.
"Niinpä niin."
"Hohhoo! Kuinka te mahdatte ansaita rahoja siellä?"'
"Siitä voit olla varma."
Lautamies sai tytöiltä jäähyväissuutelon ja jäi Ellin kanssa yksin.
Tytönletukka toi kahvia ja konjakkia. Ja Elli otti esille sikaareja
ruokakaapista.
"Nytpä isä saat oikein hienon sikaarin."
"Onko teillä niitäkin?"
"Me itse poltamme vain paperosseja, mutta jos joku tuttu tulee,
niin -- --"
Elli keskeytti.
Lautamies ei huomannut mitään. Hän maisteli paraillaan konjakkia ja
havaitsi sen suloiseksi. Hän käänsi pulloa.
"No, kiitoksia paljon, Salignacia, niinkuin itse maaherralla!" Hän
katsoi Elliin.
"Jospa tietäisit, kuinka minusta on hauskaa, kun teillä on näin hyvä
olla, pikku tyttöseni." Hän taputti Elliä polvelle.
Tyttö hymyili ja kohotti kulmakarvojaan halveksivin ilmein.
"Me saamme ahertaa myöskin. Emme koskaan pääse vuoteeseen, ennenkuin
myöhään yöllä. Ja kun tulemme kotiin, olemme niin väsyneitä
toisinaan, että tuskin jaksamme riisuutua."
"Onko se niin myöhään auki?"
"Siellä on enin tehtävää iltaisin."
"Hm!" Lautamiehen ei tehnyt mieli jatkaa. Tänään ei hän tahtonut
sanoa mitään. Rauhan ja ilon ja tyytyväisyyden piti vallita koko
päivä, mutta huomenna --! Selvää oli, että jotakin piili Ellin
sanojen takana. Minkälaisia konditorioja ne olivat, joita pidettiin
auki myöhään yöhön asti?
"Signe ja Klara eivät tule kotiin päivällisellekään."
"Vai niin." Lautamies pureskeli sikaariaan.
"Niin että me kaksi saamme tehdä mitä haluamme, isä. Vaikka lähteä
ajelemaan kaupungille."
"Voidaan kait kävelläkin?"
"Eilen sateli. On likaista Djurgårdenissa päin ja se pitää sinun
nähdä."
Lautamies ja Elli ajoivat avonaisessa ajurinvaunussa. Elli istui
taaksepäin nojaten ja keikkui niin, että hatunkukkaset heiluivat
tahdissa.
Lautamies poltti toista sikaariaan ja huomasi maailman olevan
aurinkoisen ja leppeän. He ajoivat leveitä katuja pitkin, joita
reunustivat moninkertaiset puurivit ja niiden lomissa näkyi sohvia,
joissa ihmisiä istui paistattelemassa. Hän oli mielestään kuin
kuningas, ajellessaan siinä hienon tyttärensä rinnalla ja jäykän
ajajan istuessa tuossa edessä ajurinistuimella, kiiltävä silinteri
päässään ja kiiltonappisessa takissa, ja piiska mitä komeinta lajia.
Läiskis!
Hevoset keikistelivät ja vaunut vierivät ääneti eteenpäin keveillä
kummipyörillä.
Ja Elli näytteli ja jutteli:
Tuossa oli linna ja lippu, joka merkitsi, että kuningas oli kotona,
ja tuossa eduskuntatalo, joka oli rakennettu paaluille, ja tuossa
Isokirkko ja Katariinankirkko ja saksalainen, joka paloi muutama
vuosi sitten. Ja tuossa oli Skeppsholma, jossa laivasto asusti
pitkän pitkissä riveissä ja Kastelholma, jossa kuninkaallisten
nimi- ja syntymäpäivisin ammuttiin. Ja tässä oli näyttely 97 ja
tuolla oli Skansen ja biolooginen museo, jossa oli eläimiä ja eräs,
jonka nimi oli Hazelius, mutta joka on kuollut nyt. Ja tuossa oli
yleinen kujatie, josta saattoi veneillä päästä Slussille, missä
aurinko kirkkaimmin helotti. Ja tuolla takana oli Söder. Siellä asui
köyhää kansaa. Ja siellä aijottiin rakentaa ajotie ihan vuorenseinän
läpitse.
Tässä oli Hasselbacken hienon maailman ihmisiä varten ja kaartin
soittokunta ja tuossa oli hän monta kertaa syönyt päivällistä
-- illallisista ei hän puhunut -- ja tuossa oli sirkus ja
Djurgårdenin kenttä, jossa Kasperi esiintyi kesäisin ja siellä
oli hyvin vaarallista kulkea sunnuntai-iltaisin päihtyneitten ja
tappeluhaluisten kaartilaisten vuoksi. Signe oli kerran no, mitäpä
siitä.
Ja tuossa oli vanha Tivoli. Tiesikö hän, mitä varieté oli? Eikö? No,
siellä tanssi ja lauloi hyvin heikosti puettuja naisia ja --
"Onko se auki nyt?" kysyi lautamies.
"Ei, ennenkuin illalla." Elli nauroi ja uhkaili häntä sormella.
Rosberg punastui.
Hohhoo! Mitä Elli tarkoittaa. Hänpä ei ollutkaan tyhmä tyttönen, hän!
Kun he tulivat kotiin ajoretkeltä, oli lautamies vallan lopussa. Koko
hänen päänsä oli täynnä vaikutelmia, jotka kiersivät toistensa ympäri
kuin muurahaiset. Hänen täytyi saada konjakkia ja sitten nukkumaan.
Illalla meni hän Ellin kanssa oopperaan. Ja se oli julman kaunista.
Sitten söivät Elli ja hän kultaisessa huoneessa. Ja se maksoi
paljon rahaa, monta seteliä, jotka Elli pisti hänelle pöydän alta.
Sitten menivät he toiseen kultaiseen huoneeseen ja joivat kahvia ja
punssia. Sitten hän ei muistanut muuta, kuin että muutamia herroja
oli lyöttäytynyt heidän seuraansa ja olivat kutsuneet häntä sedäksi
ja syleilleet häntä ja että hän varmaankin oli juonut paljon, paljon
-- -- vaunut, pyörät, jotka rämisivät, tähtikirkkaan taivaan, Ellin
hatun, jonkun, joka piteli häntä käsipuolesta, lämpimän huoneen,
jonkun, joka riisui häneltä kengät ja sitten loppui kaikki -- vaikeni.
Päivät kuluivat lautamieheltä pienessä onnellisuuden ja Salignacin
humalassa. Joka aamu kävi hän äkäiseksi, nähdessään koreudet
ympärillään, mutta ei vaan saanut mitään sanotuksi. Tytöt olivat niin
kilttejä ja herttaisia hänelle. He vuorottelivat pitämään hänelle
seuraa, kun he olivat vapaita konditoriasta, ja näyttelivät hänelle
kaikki kaupungin nähtävyydet.
Mutta eräänä iltapäivänä ei heillä ollut aikaa.
Lautamies istui salin ikkunan ääressä tyttäriensä asunnossa ja ikävöi
ulos. Hän ei tiennyt minne menisi. Hän näki kuosikkaita naisia
kulkevan kadunkulman ohi ja tuumiskeli lähteä seikkailulle. Hän
maisteli konjakkia.
Alkoi hämärtää. Eräs mies kulki ristiin rastiin kadulla ja sytytteli
lyhtyjä.
Lautamies asteli alas kaupungille.
Se tuntui suurelta ja pelottavan eksyttävältä lyhtyvaloineen ja
ihmisineen ja ajoneuvoineen. Hän alkoi pelätä yksinäisyyttään ja
kysäsi eräältä herralta konditoriaa.
"Ei se ole mikään konditoria, se on kahvila", selitti tämä.
Rosberg lähti neuvottuun suuntaan. Ihastuttavat naiset, kokonaiset
kukkaistarhat hatuissaan, heittivät häneen katseita, niin että hän
sai sydämentykyntää ja ankaraa kiirettä ennättääkseen nähdä kaikkea,
mitä he näyttelivät sekä ylhäältä että alhaalta.
Hän pysähtyi kahvilan ulkopuolelle.
Hohhoo!
Vai sellaisessa kahvilassa tyttäret olivatkin!
Hän katsoi nimeä. Se oli sama.
Tuolla sisällä siis ansaitsivat tytöt rahansa. Herrakahvilassa!
Hän meni puistoon ja katsoi sisälle ikkunanruuduista.
Tupakansauhu kaareili paksuna siellä. Huone oli täynnä herroja,
pelkkiä herroja, nuoria enimmäkseen. Seinissä oli peilejä ja ne
monistivat loppumattomiin herrat ja kattokruunut ja pöydät ja
punssilasit ja jäähdytysastiat.
Hän etsi tyttäriään.
Tuossa istui Signe oviverhon luona ja näytti harmistuneelta. Klara
tuli kantaen tarjotinta täynnä pulloja ja laseja -- että hän jaksoi
mutta missä oli Elli.
Hohhoo!
Hän laski seitsemän sotilashenkilöä -- lienevät luutnantteja --
pöydässä. He kilistelivät ja joivat ja tupakoivat. Mitä Ellillä oli
heidän kanssaan tekemistä? Miksi seisoi hän naureskellen ja jutellen
heidän kanssaan? Jumala armahtakoon! Yksi tarttui häntä vyötäisiin.
Tyynny Rosberg, tyynny! Ellihän nauraa vaan ja lyö häntä olalle
ruokaliinalla. Se ei merkitse mitään. Se kuuluu virkaan. Hänen täytyy
olla ystävällinen ja kohtelias, muuten eivät luutnantit mene sinne
enään, ja sitten et sinä enään voisi saada Salignacia. Ja nyt viittaa
Elli Signeä. Pitääkö nyt hänenkin tulla siihen? Hän ei ole harmissaan
enään. Hän nauraa, hänkin. Luutnantit nauravat. Sinä yksin, Rosberg,
seisot pelottavan vakavana ikkunan takana.
Hohoo! Jospa he vain tietäisivät! Vain tietäisivät, että heidän
isänsä näkee heidät. Että hän seisoo täällä ulkona eikä uskalla mennä
sisälle ottamaan noita penikoita niskakarvoista kiinni ja paiskaamaan
ne ulos. Katso, nyt tarttuu hän tyttöön taas!
Sepä on kärkässorminen herra. Missä olen hänet nähnyt? Eikö hän
ollutkin mukana silloin kerran ja syleili minua ja kutsui sedäksi?
Mitä hän nyt sitten tahtoo? Entä tuo vanha ukonrahjus, joka näyttää
porsliiniäijältä? Koira mukana, herra nähköön, se saa sokeria ja
istuu tuolilla vieressä. Napsuttele kohtalaisesti!
Hän taputti häntä sormille -- minun Klaraani? Ja sitten tarttui hän
tyttöä leuvan alta ja hän niiasi -- no, kyllä kiitos! Tämähän on
paljon hauskempaa kuin teatterissa.
Vai niin, vai on tämä konditoria! Ja sentähden täytyy pukeutua
silkkipuseroihin ja laahushameisiin eikä pääse nukkumaan ennenkuin
myöhään yöllä. Mutta he liikkuvat kuin kuningattaret. Elli on suora
selästään kuin honka ja Signe ja Klara myöskin. Smoolantilaisia!
Tyttäreni!
Mitä sanoisi heidän äitinsä, jos hän eläisi? Mutta hän on poissa,
herran kiitos, ja pääsee näkemästä pahennusta. Lautamies Rosbergin
tyttäret herraskahvilassa! Ja sinä, Rosberg, luulit heidän tarjoavan
leivoksia ja limunaatia. Hohhoo, maailma on nurinkurinen!
Lautamies seisoi kauvan ja katseli sisälle. Hän pyöritteli rohkeita
tuumia mennä ilmestymään taivaan rangaistuksena keskelle synnin
pesää, mutta kun hän näki tyttöjen suorat silkkiin puetut selät ja
heidän pörröisen tukkansa, niin ei hän uskaltanut. He kuuluivat
toiseen luokkaan, niin hänestä tuntui, eikä hän kyennyt löytämään
ylimenoa heidän luoksensa, joka olisi sopinut. Ja entä sitten! Hänet
voitaisiin aivan yksinkertaisesti paiskata tai kantaa ulos, aivan
tyttärien silmien alta. Ja kuinka sitten kunnioittamisen kävisi?
Hän läksi hitain askelin kahvilasta pois. Sellaiseksi ei hän koskaan
ollut asiaa kuvitellut. Olisivatpa edes kertoneet senverran, että hän
olisi voinut aavistaa jotain sellaista. No niin, olipa hän ollut aika
aasi, kun ei ollut voinut ymmärtää, että jotakin tässä hullusti oli.
Aivan odottamatta alkoi eräitä muistoja johtua mieleen.
Tytönletukka oli eräänä aamuna ripustanut piiloon jotakin
ihmeellistä, kun lautamiehen piti mennä ulos kävelemään, tyttärien
vielä nukkuessa. Hohoo! Siinä oli ollut jotain kiiltävää. Se oli
tietystikin ollut sotilastakki.
Lautamies hymähteli. Luutnantti vai kapteeni?
Hänen tyttärensä!
Ja eräänä toisena yönä oli hän kuullut, kuinka jotkut tirskuivat ja
juttelivat ruokasalissa.
Lautamies pysähtyi äkkiä.
Hän näki ihmiset ja puodit ja lyhdyt, kuuli ajoneuvojen räminän ja
raitiovaunujen kolinat ja sitten hän sylkäsi.
Pastori siellä kotona oli siis kuitenkin oikeassa. Synti ja vaara
väijyi kaikkialla kaupungissa.
Oh, hän kyllä lukisi heille lakia, vaikka sitten pitäisi istua
valveilla koko yö ja odotella heitä. Ja sitten matkustaisi hän
tilalleen takaisin, syömään hapanta leipää ja silliä.
Lautamies istui salissa ja odotti. Katu oli pimeä ja autio, jokunen
lyhty vain paloi siellä ja täällä. Toisinaan meni joku ohitse ja
lauloi ja hihkasi. Askeleet kuuluivat selvästi.
Hän kuuli portin paukahtavan kiinni. Etehisen ovi avattiin. Kuului
kuiskeita etehisestä.
Hän odotti hiljaa kuin huuhkain salin pimeässä.
Joku läheni ja tarttui salin oveen. Tulitukkua raapaistiin.
Se oli Elli.
"Mitä täällä teet?" Hän sytytti lampun, veti hansikkaat käsistään ja
istuutui. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat.
"Odotatko meitä?"
Lautamies viivytti vastausta. Hänen rohkeutensa alkoi kadota, kun
hän näki miten kuollakseen väsyneenä tyttö pöytään nojausi. Synti
ja vaarat eivät nyt näyttäneetkään hänestä niin todennäköisiltä
kuin ennen, kun hän istui yksin pimeässä ja opetteli nuhdesaarnaa
pahantapaisia lapsia varten. Hän alkoi ymmärtää, että Salignac-juoma
ostettiin kalliimmasti, kun mitä oli luullut. Ellin silmät olivat
tupakan sauhusta punaiset ja huulet kalpeat. Ja hänen vasen kätensä,
joka piteli päätä hänen siinä istuessaan ja katsellessaan isäänsä,
vapisi väsymyksestä.
"Olen nähnyt konditorian", sanoi lautamies työläästi.
Tyttö kumartui hänen puoleensa. Katse kävi hetkiseksi terävän
tutkivaksi, sitten vetäysi suu puoliksi tuskaiseen hymyyn. Hän
meni ruokakaapille, avasi laatikon ja otti esille kokoonkäärityn
sanomalehden. Hän avasi sen ja pani sen levälleen pöydälle.
"Tule tänne", sanoi hän.
Lautamies nousi.
Tyttö osotti erästä kirjoitusta. Lautamies luki ääneen: "Eniten
taksoitetut Tukholmassa" ja katsoi sitten kysyvästi häneen.
Silloin seurasi hän sormellaan rivejä, kunnes pysähtyi jotenkin
keskelle sivua.
-- "Lue!" keskeytti hän.
Lautamies kumartui lähemmäksi. "Elli Rosberg, neiti, 16,500 -- Signe
Rosberg, neiti, 7,000 -- Klara Rosberg, neiti, 8,950 --."
Lautamies tirkisteli sanomalehteä ja sitten tyttöä ja taas jälleen
sanomalehteä.
"Onko se totta?" änkytti hän ja vaipui viereiseen tuoliin.
Elli ei vastannut, kohautti vain silmäkulmiaan äärettömän ylimielisin
elein ja taputti häntä päähän.
"Tuota sinä et ymmärrä, Isäseni."
Kun lautamies viikkoa myöhemmin matkusti tunnelissa, menossa
kotipuoleen jälleen, ei hän enään sulkenutkaan silmiään pelosta.
Pimeys ei tuntunut enään vaaralliselta. Se oli ohimenevää se,
niinkuin kaikki muukin.
Synti ei ollut aina syntiä ja lika ei aina likaa, filosofeeraili hän,
ja sitten näki hän tunnelin pimeydessä itsestään loistavia numeroita
ja lukuja 16,500 -- 7,000 -- 8,950.
Hän ajatteli suurta, pitkää seteliä, jonka Elli oli pistänyt hänen
lompakkoonsa, ja hän halusi päästä pimeydestä pois voidakseen oikein
sitä katsella.