Kun viima vinkuu, tuuli käy
ja lunta tulla tuiskii,
maan yllä ilta hämärtäy
ja puista peikot kuiskii,
kun jäljet hukkuu hankehen
ja väsymys mun valtaa,
niin näin mä silloin laulelen
pois tunnon tuskan alta:
"Oon erämies
ja luoja ties
ma koska päätän retken
ja tokko saan
ma koskonkaan
elää sen suuren hetken,
kun hirveni
on omani,
on suuri saalis mulla,
min vuoksi ma
sain taistella
ja tänne asti tulla.
Mut surren en,
en huoaten
ma taita taipaletta
ja säästäen
vain soittelen
ma kaihon kanteletta.
Oon erämies
ja luoja ties,
se tahdon myös ma olla
ja työni tän
vain pyhitän
kuin mies ma taistelolla!"
Näin virttä vierrän, sävelin
ma sydänsurut suistan
ja toivonlapsen laulelmin
yön peikot pois ma puistan.