Kerran kesä-iltamalla
kanssa Allin armahain
istuttihin kunnahalla
kuherrellen kaksin vain.
Lähde läksi kummun alta
puhtahana pulputen,
mutta lähteen rantamalta
kasvoi kuusi kaunoinen.
Vienosti kun illan tuuli
lehviä sen tuuditti,
tuulen huminassa kuuli,
kuinka kuusi kuiskasi:
»Oi, sa suuri sulho siellä,
kuinka sua lemminkään!
Siksi laulan riemumiellä
yöt ja päivät yhtenään.
Vilppahalla veellä aina
juottelet sa juuren,
että lehvät voimakkaina
taivahalle nousisi.
Illoin tuulten uinuessa
nukun vienoon loiskinaas,
hiljaa aamun auetessa
laulus herättää mun taas.
Ja kun kanssa syksytuulten
taasen käyn mä painimaan,
silloin kuiskees vienon kuulten
tuosta voimaa uutta saan.»
Noin se kummun lähtehelle
kuusi kuiski lempien.
Kohta kuultiin kuusoselle
laulavan nyt lähtehen:
»Oi, sa lähde armahani,
kuinka sua lemminkään!
Siksi näin sun oksillani
varjoon peitän vehreään.
Mistä tuulissäässä mulla
turvaa muuten olla vois,
ellei suojakseni sulla
varjo-oksat vankat ois?
Illoin tarut kummat vasta
lehviltäsi mulle soi
tuolta kaukomaailmasta,
jot' en itse nähdä voi.
Mutta vaikka ainiaaksi
jäänkin maahan pieneksi,
sinä vartut voimakkaaksi--
siinä onkin onneni.»
Hiljaa tuuli illan henki,
hiljaa lauloi loiske veen,
ja he kuiskas kumpainenki
hyvää yötä toisilleen.