--Mun rintani on niin raskas ja synkeä niin mun syön--
oi äiti, en yksin tohdi ma jäädä kanssa yön.
»On päivä jo laskenut ammoin ja hiipinyt hiljaisuus,
oi nukkuos poikani nuori, taas huomenna työ on uus.»
--Älä lähde äitini vielä, sa kuuletko ääntä yön?
Se kutsuu, se käskee, se uhkaa--niin synkkä on lapses syön.
»Oi nukkuos poikani nuori, se on laulua lahden vain,
se untas tuutia tahtoo kuin, muistatko, muinoin ain.»
--Älä lähde äitini vielä, sa näätkö silmiä yön?
Ne etsii, ne väijyy, ne vaanii--niin synkkä on lapses syön.
»Oi nukkuos poikani nuori, ne on tähtiä taivahan,
ne luonas valvoa tahtoo kuin entis-aikahan.»
--Älä lähde äitini armas, kas tuossa on koura jo yön!
Se poikas temmata tahtoo--niin synkkä on lapses syön.
»Oi nukkuos poikani nuori, se hongan on oksa vaan,
mi ulkoa kurkistaapi taas leikkikumppaniaan.»
--Niin kaikk' oli ennen ehkä, kun puhdas oli mun syön--
oi äiti, äiti, äiti, miks heitit mun helmahan yön?
ON MUNKIN RINNASSANI HONGAT
HUOJUNEET--
On munkin rinnassani hongat huojuneet
ja soinut soitto siell' on latvain lautuvain,
on munkin aatteheni nuorna nuojuneet
ja kerkät kertoneet on munkin tunnettain.
On munkin lehvilläni lempi istunut
ja onni laulanut on munkin oksillain,
on munkin latvassani käkönen kukkunut
ja vanamot viihtyneet on minunkin varjossain.
Ois munkin rinnassani voima noussut näin
ja tullut tukkimetsä, vankka, vakainen.
Mut kirpos kipunainen yöllä metsähäin
ja sotasoihduks nous--ma itse iskin sen.
Nyt maa on mustana ja kangas karstana
ja onni, lempi nyt ne lentää ohi sen.
Mut sieltä täältä toki louhten lomista
nään jälleen nousevan ma nuorten virpien.
Ei nouse rinnassani enää, tiedän sen,
nyt humisten honkapuu, ei kuusi kukkapäin,
mut jospa joskus edes ehtooks vanhuuden
vois lemuta lehtimetsä minunkin mielessäin.