Näin oli synty Väinämöisen,
rotu rohkean runojan:
Meren laajan suuri sulho
kaihosi Kavetta naia,
halki aikojen halasi
immeksensä Ilmatarta.
Valjasti valiot varsat,
veden varsat, vaahtoharjat,
kokosi kosiokullat,
huolitteli huomenlahjat,
ajoi neittä kihlomahan,
ilman impeä kosihin.
Kauvas kaikui ruoskan roiske,
kuului kuorskuna hepojen,
kauvas kuulti kullan välke,
loitos helmyet helisi,
ajaessa Ahtolaisen
ilman impeä kosihin.
Tuop' on impi, ilman tyttö,
Kave luonnotar korea,
istui ilman vempelellä,
taivon kaarella kajotti
pilvilinnan liepehellä,
utu-uudinten takana.
Lausuipa ulapan urho:
»Istu impi korjahani!»--
Impi noin sanoiksi virkki:
»Miksi neittä korjahasi?»
Veden valta vastaeli:
»Meren laajan morsioksi,
aaltojen ajelijaksi,
Ahdin linnan liikkujaksi,
suojien sulostajaksi,
kultieni kantajaksi,
helmien helistäjäksi.»
Lausui laajan ilman impi:
»Suotta kultasi kuluvi,
helmesi helähtelevi!
Impenä ikäni kaiken
aina aionkin elellä,
enkä suostu sulhosihin,
mielly miesten leikkilöihin.»
Veen valio, ulapan urho,
tuosta suuttui ja syäntyi,
nosti aallot ärjymähän,
hirmumyrskyt mylvimähän
väkivalloin vieäksensä
ilman impyen ihanan.
Vuorina meret kohosi,
tuntureina tuulten alla,
veet samosi syövereistä,
pohja kuivana kihisi,
paaet paukkui, louhet loukkui,
vaahto pilviä valeli.
Mutta Ilmatar ihana
istui ilman vempelellä
suojassa ikisulonsa,
impisalpojen salassa,
kuhun ei tunnu tuulten voima,
ei ulotu urhon raivo.
Vihdoinpa vihainen sulho
leppyi vallan lempeäksi,
vuoret laski, laaksot nosti,
meren tanteren tasasi
kirkasna kimaltamahan,
lämminnä läpäjämähän.
Syvältä sydämestänsä
kultansa kuvan hän nouti,
toip' on lempensä totisen
pinnallensa päilymähän,
kaunisna kajastamahan.
Kave luonnotar korea
pilkisti lomasta pilven:
Katso! Kalvosta ulapan
paistoi kaunis taivon kaari,
kaarelta korea impi,
kuuhut neien kulmaluilta,
päivyt impyen povelta.
Neitosen sydän sykähti,
kimmahti kivinen rinta,
leimahti povessa liekki,
suonissa säkenet suihki--
vaan ei vielä ilman impi
suostu sulhonsa sylihin.
Tuostapa ulapan urho
epätoivohon topertui,
suri yössä yksinänsä,
hämyssä häveten itki,
itki ilmoille surunsa,
kaihonsa utuna kantoi.
Mutta katso! Kaihopilvet,
kyynelten utuiset uhrit,
korkeammalle kohosi
kuin vihan vihuriaallot,
tai hymy hyvän sydämen;
nousi taitse taivon kaaren,
otavaisen olkapäitse,
sylihinsä immen sulki,
kaulasi Kapehen nuoren,
kuiski kummia sanoja,
ulpujen utuista kieltä,
kertoi kaihoja kevähän,
umppujen unelmamieltä,
lemmen nuoren nautinnoita,
luonnon luomisen lumoa.
Silloin Ilmatar ihana
tunsi tuntehen povessa,
tuskan niin ilonihanan,
riemun niin surunsuloisen,
kuin on kuutamo keväinen
ilman tumman tuoksutessa--
ja hän astuikse alemma,
vaipui valtahan utujen.
*
Vieri impi veen emona,
meren laajan morsiona,
vuotta seitsemän satoa,
yhdeksän yrön ikeä,
allansa aliset aallot,
yllänsä ylinen taivas--
Siellä syntyi Väinämöinen
lemmestä meren ja ilman.