_Ja on kuin ilma uusi
taas hengähtäis yli maan._
Paavo Cajander.
Jo pääsi paistamahan Suomen päivä,
jo pilvet pääsi pitkin juoksemaan
ja väistyi Väinön maasta huolten häivä.
Ja aamu uusi aaltoo halki maan,
kuin virta, joka teljet tempas eestä
ja vyöryy voitokkaana voimassaan.
Ja leivot kaartaa taivon kantta seestä
ja kunnahilla huljuu huomenkoi
mi kimpoo kirkkahana lammen veestä
ja rantapuiden lehvät purppuroi
ja heittää heinän päille suuteloita
ja kanssa kaisla-neitten karkeloi.
Ja lehdot helkkää lempi-uuteloita
ja onni oksapuilla visertää
ja kuuset heijaa kulta-unelmoita.
Kas, kuinka tuoksuu kevätkerkän pää
ja päivän sattuessa kuusten alle,
kas, sammal silkin lailla välkähtää!
Ja lämpö läikkyy maalle nukkuvalle
ja kukat umpustansa kurkistaa
ja perhot leijaa. Näinpä taivahalle
nyt huomenhymniänsä hymyy maa
ja auer tanssii aamun poskipäillä
ja tereet terhenisnä tanhuaa.
Mut kuningas ei saavu yksinään,
vaan jalo juhlajoukko seurassansa,
kun vierii valtavaunut kruunupään,
niin lauluin, huiluin häntä seuraa kansa.
Ja yksin tullut Suomen päivä ei,
vaan ajan orhi eellä viestit vei
ja Suomen mieli kulki kupeellaan
ja ohjaksissa istui onni maan
ja valtikkata kantoi Suomen valta
ja ristirinnoin Suomen kieli kulki
ja kansan riemu kaikui kaikkialta--
ja Suomen laulu juhlasaaton sulki.
Ken ei nyt tahtois nähdä ruhtinastaan,
niin, nähdä sekä näyttää lapsilleen?
Ken ei nyt rientäis valtiaansa vastaan
ja yhtyis ylkäsaattoon iloiseen?
Ja arki-askareensa jätti kansa
ja kesken kyntäjältä sarka jäi
ja pöydän alle neule neieltäi
ja kaikki riensi juhlapuvuissansa
nyt kyläraitin päähän katsomaan,
kons' saapuu kansan taatto, Suomen suoja,
kons' saapuu valtaherra, valon tuoja,
se kauvan kaivattu, se toivo maan.
Ja tuomen lehväsiä kansa leikkaa
ja pistää tietä pitkin tuoksumaan
ja portin laitannassa poiat veikkaa
ja neiet nuoret kylvää kukkiaan.
Mut metsän rantaan pälyy joka pää
ja kaikki vuottavat he ruhtinastaan.
Jo kumu kuuluu, tomu pöllyää
ja tieltä kuultaa kullan välke vastaan...
ja polvet neitojen jo nyykähtää
ja vaari kohottaa jo lapsenlastaan.
Mut _Hän_ ei saavu vielä, viesti vaan,
uus aika, airut päivän ruhtinaan,
min orhi kulkee kuni aamurusko
ja karkaa rautakengin kautta maan,
min kypärässä heiluu uusi usko,
ja uusi toivo välkkyy kalvassaan.
»Hän saapuu, saapuu!»--ajan airut huus,
»hän saapuu, Suomen auvo, aamu uus!
Tiet maassa tehkää hälle avaroiksi
ja portit kaartakaatte korkeoiksi,
hän kulkekohon kukkasilla vaan
ja astukohon köynnöksien alla
ja olkoon kaikki kansa polvillaan,
kun kuninkaanne saapuu kunnialla!»
Hän tuossa on jo. Orhit hirnahtaa,
ja vaunut lentää lailla Ukon nuolen,
ja kauvas vaaruu alla vankka maa
ja metsä maahan painuu kahden puolen.
Ja kansa portin luona polvistuu
ja aamuansa vartoo avopäin;
ja kukkatuoksut tielle tunkeuu--
ne myöskin ruhtinastaan tervehtäin.
Jo veräjälle vaunut seisahtaa
ja pyssyt paukkaa, liput liehuaa,
ja kummun päältä kirkonkellot kaikuu
ja mahtavasti vastaan vaarat raikuu--
kun valtias se nousi vaunussaan
ja viittas lempeästi kädellänsä
ja loihe lausumaan:
»En maahan polvistaa ma tahdo teitä,
vaan tahdon korkealle kohottaa.
En vaadi teiltä muita seppeleitä,
kuin joita kasvaa hyveen kukkamaa.
En avaroita teiltä ano teitä,
mut sydämenne mulle avatkaa,
ja kaikin seuroineni majoitusta
ma siellä pyydän sekä siunausta.»
Hän päätti näin. Ja riemun huuto nous,
kuin tuulispäässä aalto ulapalla,
se kasvoi, karttui, paisui, kauvas sous
ja vaikes maininkina vaipumalla.
Mut kuningas se astui vaunustansa
ja läksi katsomahan kansoansa
ja lapset eellä kulki laulaen
ja vanhat seuras vaiti siunaten.
Näin kulki kuningas se kautta maan,
ei vieraellut luona valtojen,
ei poikennunna palatseihin vaan,
mut usein mökkiin muonarengin astui
ja yöpyi torpan majaan matalaan.
Ja kaikkialla kunne kulkikaan
ol' ovet auki selkoselällään
ja suli sydämet ja silmät kastui
ja rauha, riemu seuras jälkiään.
Ja kansan onni kaikui ouruten
ja siunausten siimesvöiden alla
ja kukkasilla nuorten toivojen
näin Suomen päivä kulki kunnialla.