»Soi simapilli,
kutsuos immet
kuusikon helmasta
karkelohon!
Kuutamo kaunis
alkava yöhyt--
kaikki ne käskevi
karkelohon.
Liehuos liina,
huiskios huntu,
verho sa ihanan
impeyden!
Impinä täällä
vain elon kaiken
leijaamme lehvillä
kuusosien.
Ei sinipiiat
lemmestä huoli,
aarre se vainen on
ihmisien.
Aarreko? ei vaan
kalvava tuska,
riemun ja onnen mi
ontoksi syö.
Montapa kertaa
luoksemme tullut
illalla leikkihin
ihminen on,
leikkinyt täällä,
suukkoja saanut,
kylpenyt kanssamme
virroissa myös.
Illan hän leikki,
toisen jo itki,
ett'emme lempeä
tuntea voi--
aamulla läksi
kaihoa kantain,
päivät mi nukkuu ja
valvovi yöt.
Tuostapa paljon
impiä metsän
ihmiset syyttävät--
meidänkö syy?
Suukkoihin miks' ei
ihminen tyydy,
ilman ei lempeä
leikkiä voi?
Mutta kun joskus
illalla yksin
istumme lehdossa
vierellä vuon,
lainehet virran
vienosti laulaa
rantaman ulpuja
tuudittain,
silloinpa meilläi
pohjasta rinnan
nousevi huokaus
kaipauksen...
Onneksi silloin
tietänyt ei oo
luoksemme hiipiä
poikanen maan!»