Kevättalvi oli vielä oikullisempi kuin syyspuoli.
Ihmiset ennustivat korkeaa tulvaa ja rajua jäänlähtöä, ja siihen
lisäksi kertoivat sanomalehdet myötäänsä Halleyn pyrstötähdestä.
Halleyn tähden syyksi pantiin tämä joutava talvenkulku ja epävakaiset
ilmat. Myöhään keväällä tuli semmoisia lumipyryjä ja rajuja tuulia,
etteivät vanhatkaan ihmiset moisia muistaneet. Mutta sitten kun äkkiä
alkoi suveta, niin vettä vihmoi yöt päivät. Ja merkillisintä oli, että
vaikka tuuli puhalteli pohjoisesta, suoraan tuntureilta, niin ei ollut
kylmä eikä pureva niinkuin ennen, ja vettä satoi sieltäkin. Sitä ei
kukaan muistanut ennen tapahtuneen, mutta Repo-ojan varrella arveltiin,
että lähestyvä Halleyn tähti sen vaikutti. Se se tullessaan lämmitti
tuulenkin ja lumen vedeksi sulatti. Saattoi olla jo hyvinkin likellä,
koska ylen suojailmoja riitti.
Muutamat vanhat ennustivat kevätkylmiä ja teräshankia, mutta niitä ei
kuulunut. Ilmat pysyivät lämpiminä, ja vettä satoi harva se päivä.
Kuin taikavoimalla lähestyi kevät, korkeat kinokset hupenivat
kyynärittäin vuorokaudessa, ja yhtäkkiä alkoivat purot liristä.
Repo-ojassa pauhasi vesi jo huimaa vauhtia, vaikka lumi vielä peitti
vainioitakin ja metsissä oli melkein liikkumaton talvi. Myllyt olivat
vielä panteessa, mutta yli jäisten panteiden pauhasi vesi kuin villinä,
ja Yrjänän myllystä virtasi yli vesikaton, niin että tuohia kiskoi
irti.
Ja yhä näytti lisääntyvän vesien valtava voima. Mikon pirtin editse
juoksi pitkin myllytietäkin, kun ei ojaan mahtunut. Apunlaakson piha
oli järvenä, ja Virnemäessä oli kova koski keskellä pihaa. Vesi huilasi
navettaan ja kellariin, ja näytti hätä tulevan jo ennenkuin
tähtipäivässä ollaankaan.
Mikko jyysti ja ohjaili veden kulkua pirttinsä editse, ettei päässyt
porstuaan eikä parren alle, kävi Apunlaaksossakin vedelle viemäriä
tekemässä.
"Tämä vasta kevättä on", sanoi Apunlaakson emäntä.
"Ei ole tämmöistä ollut, vaikka tässä olen kuusikymmentä vuotta
asunut", sanoi Mikko.
Suurta tulvaa oli ennustettukin, ja niin näytti tulevan. Etelämpänä,
jossa suuret joet jo olivat jäänsä laskeneet, oli ollut hätä kädessä
monessa kylässä, ja ihmiset olivat paenneet metsiin. Ja suuria
vahingoita oli tulva tehnyt.
"Kummat se tekee täälläkin, jos näin yhtä menoa kesään menee", sanoivat
ihmiset.
Mikko eli kuin tulisten hiilten päällä. Ei ollut yön eikä päivän
rauhaa.
Muut toimittelivat niinkuin ennenkin! Eivät murehtineet, vaikka tähti
saattoi tulla minä hetkenä hyvänsä...
Apunlaakson emännästä ei ollut ihmettäkään, joka oli uskovainen ihminen
ja valmis kuolemaan milloin hyvänsä. Mutta muut!
Ojalainenkin oli pannut perunat itämään ja puheli jo myllynkäytöstä ja
muista kevättöistä. Herrala ja Metsämaakin olivat jo myllyillään
käyneet -- aivan niinkuin ei mitään tapahtuisi tai tulisi tapahtumaan.
-- "Söivät ja joivat siihen päivään asti, jona..." --, muisteli Mikko.
Hänet oli Jylyvaarassa näkemänsä ihme, se valkoinen kuolinliina luolan
edessä, niin säikäyttänyt, ettei hän ensi päivinä tiennyt, oliko
elävänä vai kuolleena.
Yhden yön hän rukoili polvillaan ja lupasi tästäpuolin ruokkia Ullankin
ja olla muutenkin kiltti -- jos nimittäin nyt säästyisi pirtti ynnä
muut Halleyn tähden hävitykseltä.
Mutta ei hän luottanut oikein rukouksiinsakaan. Mietti pelastustaan ja
yhä suurempaan hätään tuli, kuta likemmäksi tähden tulopäivä läheni.
Eräänä päivänä hän kuitenkin selkeni pelostaan sen verran, että saattoi
perunanjäännökset panna itämään. Silloin oli vielä vähän toivoa, että
ehkä pelastus jostakin tulisi..,
Mutta hänen ottaessaan perunoita parren alta juolahti hänen mieleensä
onnellinen ajatus...
Hän kaivaa perunakuoppaa vähän laajemmaksi ja syvemmäksi, tekee
laudoista katon päälle ja sinne pakenee piiloon...
-- Antaapa sitten koettaa rytistää... ja jos hajunkin hännästään
jättää, niin määrä se on, mitä pirttiin pääsee, ja vielä vähemmän
pirtistä kellariin...
Sillä voipi käydä hyvinkin niin, että jos keskeltä Repovaaran lakea
nuuhkii ja vieriää menemään, niin ei paljaalle kalliolle mitään voi,
eikä tuoreeseen kevätmetsään syty kulovalkea kovin äkkiä... Niin on!
Apunlaakson emännän pyytää leipää leipomaan ja kerää piimää omansa ja
Einon pytyn täyteen, että saapi vaikka viikon olla kellarissa...
Hän pääsi taas rauhoittumaan eikä puhunut koko tähdestä mitään, jos
eivät muut ensiksi aloittaneet.
Mutta kevättulva nousi. Suurella ryskeellä läksivät talviset, paksut
jäät paikoiltaan, ja tulva kuljetti niitä talojen rantaan ja
vainioillekin. Suurelta järveltä näytti joen uoma, ja heinälatoja
ajelehti jäiden seassa.
Ojalaisen riihessä jo oli tulvavesi partten päällä, ja Ojalaisella oli
työ ja tuska pelastaessaan tulvan kynsistä halkojaan ja muuta
puutörkyä, joita tulva rantavainioilta vaaniskeli.
Joka talossa hätyytteli tulva, ja siitä karttui töitä niin paljon,
ettei kukaan muistanut Halleyn tähteä pariin viikkoon eikä siitä kukaan
enää puhunutkaan. Oli muuta nyt ajattelemista.
Mutta Mikko täältä korkean Repovaaran laidasta katseli kuin Mooses
vuorelta ihmisten hommia tulvan käsissä ja ajatteli, että nyt ne siellä
pelastavat ja puuhaavat eivätkä aavista, onnettomat, että suurempi hätä
on edessä. Ja se suuri päivä lähenemistään läheni. Mikko oli
almanakkaansa vetänyt nokisella tulitikun päällä suuren ristin
Erkinpäivän kohdalle, merkiksi... kuoleman merkiksi.
Iltaa ennen hän laittoi kellariin leipänsä ja molemmat piimäpytyt.
Leikkasi lehtitupakkaa molemmat kukkarot täyteen ja varusti
tulitikkuja.
Se häntä mietitytti, miten saada tuominen tikku ulkopuolelle
ovensäppiin, jotta näyttäisi siltä kuin hän ei olisi kotona. Keksi
viimein siihen keinon. Irroitti porstuan seinästä, joka oli laudoista
tehty, yhden laudan -- siitä aukosta menisi sitten sisälle, kun ensin
oli tuomisen tikun paikalleen pannut... Kaikki oli siis selvänä.
Erkinpäivän aamuna näkyivät ihmiset vielä puuhailevan tulvan parissa,
veneitä souteli pitkin rantoja, jokunen lauttakin jo oli menossa
alaspäin, eikä mitään oudompaa näkynyt maassa eikä taivaalla, kun Mikko
pirttinsä päästä alas kylään katseli.
Jos kävisi vielä Repovaaran laessa... ja katselisi pohjoiseen,
näkyisikö erinomaisempaa romotusta... Pitäisi se jonkunlainen romotus
näkyä...
Mikko sulki ovensa, tikun säppiin pisti ja lähti painumaan metsään
suoraan pirtiltään.
Ihme, ettei mikään vielä näyttänyt entistään kummemmalta. Linnut
lauloivat, Repo-oja pauhasi ja näytti kuin ikävöisi jo myllymiehiä.
Poikasia näkyi pikku puroissa laittelemassa sahamatteja, ja ylipäässä
kylää näkyi joku karhitsevan kauramaata...
Mutta Mikko nousi vaaran laelle ja kauan sieltä pohjoiselle
taivaanrannalle tähysteli...
Kun hän palasi, näki hän vaaran laidasta mökilleen ja huomasi, että
Herralan isäntä siinä pirtin edessä käveli kahakäteen ikäänkuin
vartoen. Mikko taitteli muutamia männynoksia ja mietti, että sanoo
Herralalle käyneensä uunihakoja tuosta vaaran laidasta noutamassa.
Pian hänet Herrala huomasikin, kun risujen katkeilemisen kuuli.
Myllyturkki oli yllään, vaikka oli lämmin paiste.
"Mikko se ei ole täällä tulvan jaloissa", sanoi Herrala. "Meillä siellä
on ollut kova koplakka, kun tulva on tahtonut viedä käsistä kaikki", --
tuumaili Herralan isäntä, kun Mikko tuli likemmäksi.
"Joo", sanoi Mikko ja käveli männynhakokimppu kainalossa pirtin päähän.
"Myllynjauhatuskin on jäänyt tuon tulvan takia. Et sinä taitaisi joutua
kiviä teroittamaan", puheli Herrala.
"Tässä taitavat tulla eri takomiset", vastasi Mikko.
Herrala katsoi Mikkoon pitkään. Kovinpa oli mies laihtunut ja näytti
sairaaltakin.
"Taidat kipeä olla", arveli Herrala.
Mutta Mikko ei vastannut mitään, pirttiin meni ja veti oven lujasti
kiinni.
Herrala lähti köpittämään myllylleen päin ja arveli, että joko oli
Mikko jostakin hänelle suuttunut taikka oli järkeen vika tullut.
Mutta kun Mikko oli päässyt taas pirttiinsä eikä enää osannut ajatella
paljon mitään, kiepsahti Ojalainen sisälle, naurusuin.
"Sinä se täällä elät kuin Mooses vuorella, vaan meillä on ollut eri
tappelu tulvaa vastaan. Mutta nyt on vesi kääntynyt menemään... Mitä
sitä on muuta kuulunut...?"
Ojalainen naureskeli ja katseli Mikkoon hieman veitikkamaisesti.
"Mitä kuulunee tänä päivänä", sanoi Mikko ja loi julman vihaisen
katseen Ojalaiseen.
"Nyt ei enää kuulu muuta kuin rauhaa, Mikko. Tulva on laskemassa, ja
pyrstötähteä ei ole kuulunut", sanoi Ojalainen ja pani piippuunsa.
"Ei ole lopussa vielä tämä päivä", sanoi Mikko arasti.
"Toissapäivänähän sen olisi pitänyt tulla, mutta eipä kuulunut eikä
näkynyt..."
"Tänäänhän Erkinpäivä on!" tokaisi Mikko kalpeana.
"Toissapäivänä Erkinpäivä oli", vakuutti Ojalainen.
Mutta vaikka Mikko tunsi rajatonta riemua, ei hän iloansa ilmaissut
eikä ollut vielä oikein varmakaan asiasta.
Hän tähtäsi Ojalaista silmiin, saadakseen selville, valehteliko tämä
vai puhuiko totta.
Mutta sen pirun ketunkasvoista ei saanut selvää.
"Sinä olet erehtynyt, Mikko. Toissapäivänä kahdeksastoista päivä
toukokuuta oli."
Ja taas Ojalainen nauraa virnisteli.
Mutta Mikossa nousi uusi epäilys, ja vihan vimmassa hän huusi:
"Painu helvettiin minun huoneestani... senkin... senkin..."
Ja Mikko kaappasi jo hiilihangon loukosta.
"Elä, veli kulta! Elä, veli kulta!" rukoili Ojalainen ja riensi minkä
ehti ulos, mutta Mikko kuuli hänen nauraa hohottavan, kun hän käveli
Apunlaaksoon päin.
Mutta Ojalaisen mentyä Mikko otti almanakan käteensä ja alkoi laskea.
Onneksi hän muisti, missä oli minäkin päivänä ollut, ja niin hän sai
kun saikin selville, että Erkinpäivä todella olikin ollut jo
toispäivänä.
Ensiksi hän tunsi kipeätä nälkää, ja sitten hänestä näytti, kun silmäsi
akkunasta ulos, että koko maailma oli kaunistunut.
Hän otti kellarista eväänsä, paistoi silakoita ja rupesi syömään.
Syötyään oikein kelpomiehen aterian hän läksi Apunlaaksoon.
Emäntä sattui olemaan kahvinkeitossa.
Heti tuli puheeksi Halleyn tähti.
"Muuta en uskokaan kuin että nuo sanomalehdet ovat koko jutun
valehdelleet", sanoi Apunlaakson emäntä. "Eihän Jumalan sana totta
olisi, jos ihmiset maailman lopun tietäisivät."
"Niin, ja pitäisi sitä raamatun mukaankin vielä olla aikaa vajava sata
vuotta", sanoi Mikko.
Nyt hän vasta uskoi ja ilostui niin, että alkoi omia aikojaan nauraa
räkättää.
Apunlaakson emäntä tarjosi kahvitkin, ja elämä tuntui kuin nuorena
ennen, jolloin ei mitään murhetta ollut.
Pitkin päivää Mikko käveli edestakaisin. Myllyillä kävi ja tarkasteli.
Repo-ojassakin olivat panne ja jäätiköt sulaneet ja vesi asettunut
juoksemaan entistä kivistä ja jyrkkää uomaansa myöten.
Myllyvesi oli nyt parhaillaan, kun alusvesi ei enää siipiin vastaisi...
Hauskalta tuntui olo. Myllymiehiä ei näkynyt, eikä Herralan myllykään
ollut käynnissä. Mutta alkaa taas kohta kuulua sauvakkojen kolina ja
alkaa Mikollakin jauhoja tulla... viimeiset leivät olivatkin
kulumassa...
-- Sammunut se saatanan tähti on pohjoisessa, kun tuntureita joutui
kiertämään, -- mietiskeli Mikko hyvillään, kun koko ympäristö oli
samanlaisena kuin ennenkin. -- Jo minä arvasin ja sanoin minä
muistaakseni opettajallekin, että jos vaan maihin laskee Lapissa, niin
sinne jääpi iäksi päiväksi eikä ole enää koskaan ihmisiä
pelottamassa... ryökäle... Hulluiksi tahtoi ihmiset tehdä...
Hän kävi Virnemäessäkin, puheli ja naureskeli ja opasti poikasia
sahamattien teossa.
* * * * *
Vasta illalla myöhään hän meni mökilleen. Oli käynyt opettajaakin
puhuttelemassa ja oli nyt varma asiasta.
Mutta kun pääsi Virnemäkeen, havaitsi hän, että hänen pirttinsä
savupiipusta nousi musta sauhu.
"Kuka perr...?"
Mutta sitten muisti, että olisiko Ulla ja Eino... Ja muisti senkin,
että oli rukouksessaan luvannut minkä mitäkin Ullallekin, jos Jumala
tämän kerran hengen pelastaisi...
Jos ei lupausta pitäisi, saattaisi muuten rangaista... Nyt ensiksi
ainakin täytyi ruokk... Mutta ehkäpä Ullalla olikin evästä itsellään...
Ja mitäpä nyt heti paikalla kertomaan mitä rukouksissaan, kun oli
hengen hätä, oli mennyt lupaamaan.
Ulla oli kahvin keitossa, ja pöydällä näkyi olevan vehnäsiäkin ja iso
sokerikappale.
Eino istuskeli pöydän päässä sikaari suussa.
Ei sanaakaan puhuttu, mutta kun Ulla vilkaisi Mikkoon ja näki, ettei
tämä ollut pahalla kiirillä, niin sanoi, Einoon kääntyen:
"No, tarjoa isällesikin sikaari... sillä välin kun tässä saan kahvin
valmiiksi..."
Eino tarjosi. Hyvillään näytti Mikko olevan, kun sytytti.
"Poika ansaitsi hyvän palkan enonsa luona", puheli Ulla. "Uudet
vaatteetkin on säkissä porstuassa..."
Mikko pyörähteli tyytyväisenä.
"Siellä on -- siinä minun vakkasessani -- Mikollekin tuliaiset. Eino,
nouda sisälle", toimitteli Ulla, kiehuttaen kahvia.
Mikko ei osannut ihmeissään mitään puhua.
Eino veti vakasta uudet harmajat sukat ja ihka uudet vasikannahkaiset
kintaat ja Mikolle ojensi...
Mikko tunnusteli ja jo viimein sanoi:
"No, terveinä siellä ihmiset Järvikylässäkin olivat...?"
Äänessä oli kiitollisuutta ja ihmettelyä.
"Eipä kuulunut miltään suunnalta, että olisi kulkutautiakaan ollut
liikkeellä", selitteli Ulla.
Ja kun hän oli kahvin keittänyt, niin pöydän päähän piti Mikon istua ja
vehnäsen kanssa topata, topata kolme kuppia yhteen menoon...
"Einoa oikein tahtoi enonsa koko kesäksi, vaan minä sanoin, että kun
tulee myllynjauhatuksen aikakin, niin isänsä apuna tarvitsee..."
"Oikein oli, ettet jäänyt... kylvöt tekemättä ja kaikki", puhui Mikko,
suu täynnä nisua.
Ja niin sovinnossa juttelivat ja hyvillä nimillä toisiaan mainitsivat.
Eikä halkaistua sanaa puhunut yksikään Halleyn pyrstötähdestä.
Eikä ole koskaan ollut onnellisempaa ja tyytyväisempää perhettä kuin
olivat Ollin-Mikko, Aapon-Ulla ja Ullan-Eino tänä hauskana, tyynenä ja
valoisana toukokuun iltana pienessä mökissään Repovaaran laidassa.
X
Taas on hauskaa Repo-ojan myllyillä.
Etevänä, toimellisena ja tärkeänä myllärinä keikkuu Mikko myllyltä
myllylle, ylpeästi on lakinlippa niskan takana ja naama jauhoissa. Vesi
pauhaa, sauvakat takovat tahtia, myllymiehiä tulee ja menee, ja Mikolta
neuvoja kysytään.
Aivan niinkuin entisinäkin keväiminä!
Linnut laulavat Repovaaran laidassa, ja kylvön aika on käsissä. Kiire
on kaikilla ja jauhojen tarve joka talossa.
Eino takoo ja teroittaa kiviä, ja niin on hoppu, ettei tahdo syömään
joutaa, ja nukkumisesta ei ole puhettakaan.
Mutta Mikko on kuin nuoret miehet vikkelä vielä, ärähtää ensin, kun
neuvoja ja apua tullaan pyytämään, mutta lupaa tulla korjaamaan.
Ojalaisen kanssa ovat välit olleet kireät, eikä Mikko ole ollut
helpolla lepytettävä, sillä Mikolle on joku kuiskannut, että Ojalainen
oli talvella tainnut siellä Jylyvaaran luolan suulla käydä...
Mutta Ojalainen on luvannut parasta peltoaan perunamaaksi ensi kesäksi,
antanut melkein terveet kengät, uuden piipun ja kukkaron, ja kun sitten
vielä kerran myllyssä käydessään korttelin hyvää tislattua antoi
aamuryypyiksi -- niin sovinnon on Mikko tehnyt...
Ja nyt hoitaa Ojalaisen myllyäkin niinkuin on hoitanut jo monta
kymmentä vuotta.
Tulee rovastikin taas Mikon puheille ja pitkän aikaa tarinoipi.
"No, Einosta taitaa kehittyä mylläri", arvelee.
"No, aika tarkka on jo. Jos minun luontoinen tulee, niin saapi sille
uskoa myllynjauhatuksen ja avaimetkin... Ei toisen omaan koske..."
"Sepä on hauskaa", sanoo rovasti. "Kun Mikon kerran kuolema kutsuu,
niin silloin on Einon vuoro..."
"Niinpä tietenkin. Mutta vielä minä olen mies parhaissa voimissani,
vaikka olen kuudenkymmenen..."
Ja Mikko pyörähtelee kuin nuoret poikaset.
Hymähtää rovasti ja nyökäyttää päätänsä.
Mutta ihme nähdään myös nyt Repo-ojan varrella. Nähdään, että Ulla,
toimeliaana kävellen, viuhtoo mennä myllylle, jossa Mikko ja Eino
viljan ja jauhon pölyssä hääräävät. Ja on Ullalla kuuma kahvipannu
toisessa kädessä ja toisessa kahvikupit ja sokerit.
Myllymiehille on Ulla kahvia viemässä!
Sitä ei koskaan ole ennen elettyinä keväiminä tapahtunut.
Kummissaan katselee sitä Apunlaakson emäntä ja kummissansa Virnemäen
Kaija, keskelle pihaa töksähtäen seisomaan.
Mutta Herralan myllyn päivänpaisteisille portaille istahtaa Ulla
kahvivehkeineen, ja pian saapuvat siihen Mikko ja Eino, kumpikin
päivänpaisteeseen istuen. Ja tarjoaa Ulla väkevää, tervanruskeaa kahvia
kupin Mikolle ensin, sitten Einolle ja niin vuorotellen, kunnes
korkearintainen, jalkaniekka kahvipannu on tyhjäksi juotu...
Ja ihmeissään sitä ihmiset katsovat ja toisiltaan kysyvät, mistä on
syttynyt suuri rakkaus toraiseen perheeseen ja mistä ihana sovinto
saanut.
Mutta jotkut epäilevät, ettei se mahda pitkällistä olla tälläkään
kertaa, toiset taas, että kyllä kestää.
Ja myllyt käyvät, sauvakat hyppivät tahdissa, vesi pauhaa ja vaahtoaa,
ja ylpeänä myllärinä pyörähtelee Mikko Repo-ojan varrella, samoin kuin
on koko ikänsä pyörähdellyt.