IX

Kevättalvi oli vielä oikullisempi kuin syyspuoli.

Ihmiset ennustivat korkeaa tulvaa ja rajua jäänlähtöä, ja siihen

lisäksi kertoivat sanomalehdet myötäänsä Halleyn pyrstötähdestä.

Halleyn tähden syyksi pantiin tämä joutava talvenkulku ja epävakaiset

ilmat. Myöhään keväällä tuli semmoisia lumipyryjä ja rajuja tuulia,

etteivät vanhatkaan ihmiset moisia muistaneet. Mutta sitten kun äkkiä

alkoi suveta, niin vettä vihmoi yöt päivät. Ja merkillisintä oli, että

vaikka tuuli puhalteli pohjoisesta, suoraan tuntureilta, niin ei ollut

kylmä eikä pureva niinkuin ennen, ja vettä satoi sieltäkin. Sitä ei

kukaan muistanut ennen tapahtuneen, mutta Repo-ojan varrella arveltiin,

että lähestyvä Halleyn tähti sen vaikutti. Se se tullessaan lämmitti

tuulenkin ja lumen vedeksi sulatti. Saattoi olla jo hyvinkin likellä,

koska ylen suojailmoja riitti.

Muutamat vanhat ennustivat kevätkylmiä ja teräshankia, mutta niitä ei

kuulunut. Ilmat pysyivät lämpiminä, ja vettä satoi harva se päivä.

Kuin taikavoimalla lähestyi kevät, korkeat kinokset hupenivat

kyynärittäin vuorokaudessa, ja yhtäkkiä alkoivat purot liristä.

Repo-ojassa pauhasi vesi jo huimaa vauhtia, vaikka lumi vielä peitti

vainioitakin ja metsissä oli melkein liikkumaton talvi. Myllyt olivat

vielä panteessa, mutta yli jäisten panteiden pauhasi vesi kuin villinä,

ja Yrjänän myllystä virtasi yli vesikaton, niin että tuohia kiskoi

irti.

Ja yhä näytti lisääntyvän vesien valtava voima. Mikon pirtin editse

juoksi pitkin myllytietäkin, kun ei ojaan mahtunut. Apunlaakson piha

oli järvenä, ja Virnemäessä oli kova koski keskellä pihaa. Vesi huilasi

navettaan ja kellariin, ja näytti hätä tulevan jo ennenkuin

tähtipäivässä ollaankaan.

Mikko jyysti ja ohjaili veden kulkua pirttinsä editse, ettei päässyt

porstuaan eikä parren alle, kävi Apunlaaksossakin vedelle viemäriä

tekemässä.

"Tämä vasta kevättä on", sanoi Apunlaakson emäntä.

"Ei ole tämmöistä ollut, vaikka tässä olen kuusikymmentä vuotta

asunut", sanoi Mikko.

Suurta tulvaa oli ennustettukin, ja niin näytti tulevan. Etelämpänä,

jossa suuret joet jo olivat jäänsä laskeneet, oli ollut hätä kädessä

monessa kylässä, ja ihmiset olivat paenneet metsiin. Ja suuria

vahingoita oli tulva tehnyt.

"Kummat se tekee täälläkin, jos näin yhtä menoa kesään menee", sanoivat

ihmiset.

Mikko eli kuin tulisten hiilten päällä. Ei ollut yön eikä päivän

rauhaa.

Muut toimittelivat niinkuin ennenkin! Eivät murehtineet, vaikka tähti

saattoi tulla minä hetkenä hyvänsä...

Apunlaakson emännästä ei ollut ihmettäkään, joka oli uskovainen ihminen

ja valmis kuolemaan milloin hyvänsä. Mutta muut!

Ojalainenkin oli pannut perunat itämään ja puheli jo myllynkäytöstä ja

muista kevättöistä. Herrala ja Metsämaakin olivat jo myllyillään

käyneet -- aivan niinkuin ei mitään tapahtuisi tai tulisi tapahtumaan.

-- "Söivät ja joivat siihen päivään asti, jona..." --, muisteli Mikko.

Hänet oli Jylyvaarassa näkemänsä ihme, se valkoinen kuolinliina luolan

edessä, niin säikäyttänyt, ettei hän ensi päivinä tiennyt, oliko

elävänä vai kuolleena.

Yhden yön hän rukoili polvillaan ja lupasi tästäpuolin ruokkia Ullankin

ja olla muutenkin kiltti -- jos nimittäin nyt säästyisi pirtti ynnä

muut Halleyn tähden hävitykseltä.

Mutta ei hän luottanut oikein rukouksiinsakaan. Mietti pelastustaan ja

yhä suurempaan hätään tuli, kuta likemmäksi tähden tulopäivä läheni.

Eräänä päivänä hän kuitenkin selkeni pelostaan sen verran, että saattoi

perunanjäännökset panna itämään. Silloin oli vielä vähän toivoa, että

ehkä pelastus jostakin tulisi..,

Mutta hänen ottaessaan perunoita parren alta juolahti hänen mieleensä

onnellinen ajatus...

Hän kaivaa perunakuoppaa vähän laajemmaksi ja syvemmäksi, tekee

laudoista katon päälle ja sinne pakenee piiloon...

-- Antaapa sitten koettaa rytistää... ja jos hajunkin hännästään

jättää, niin määrä se on, mitä pirttiin pääsee, ja vielä vähemmän

pirtistä kellariin...

Sillä voipi käydä hyvinkin niin, että jos keskeltä Repovaaran lakea

nuuhkii ja vieriää menemään, niin ei paljaalle kalliolle mitään voi,

eikä tuoreeseen kevätmetsään syty kulovalkea kovin äkkiä... Niin on!

Apunlaakson emännän pyytää leipää leipomaan ja kerää piimää omansa ja

Einon pytyn täyteen, että saapi vaikka viikon olla kellarissa...

Hän pääsi taas rauhoittumaan eikä puhunut koko tähdestä mitään, jos

eivät muut ensiksi aloittaneet.

Mutta kevättulva nousi. Suurella ryskeellä läksivät talviset, paksut

jäät paikoiltaan, ja tulva kuljetti niitä talojen rantaan ja

vainioillekin. Suurelta järveltä näytti joen uoma, ja heinälatoja

ajelehti jäiden seassa.

Ojalaisen riihessä jo oli tulvavesi partten päällä, ja Ojalaisella oli

työ ja tuska pelastaessaan tulvan kynsistä halkojaan ja muuta

puutörkyä, joita tulva rantavainioilta vaaniskeli.

Joka talossa hätyytteli tulva, ja siitä karttui töitä niin paljon,

ettei kukaan muistanut Halleyn tähteä pariin viikkoon eikä siitä kukaan

enää puhunutkaan. Oli muuta nyt ajattelemista.

Mutta Mikko täältä korkean Repovaaran laidasta katseli kuin Mooses

vuorelta ihmisten hommia tulvan käsissä ja ajatteli, että nyt ne siellä

pelastavat ja puuhaavat eivätkä aavista, onnettomat, että suurempi hätä

on edessä. Ja se suuri päivä lähenemistään läheni. Mikko oli

almanakkaansa vetänyt nokisella tulitikun päällä suuren ristin

Erkinpäivän kohdalle, merkiksi... kuoleman merkiksi.

Iltaa ennen hän laittoi kellariin leipänsä ja molemmat piimäpytyt.

Leikkasi lehtitupakkaa molemmat kukkarot täyteen ja varusti

tulitikkuja.

Se häntä mietitytti, miten saada tuominen tikku ulkopuolelle

ovensäppiin, jotta näyttäisi siltä kuin hän ei olisi kotona. Keksi

viimein siihen keinon. Irroitti porstuan seinästä, joka oli laudoista

tehty, yhden laudan -- siitä aukosta menisi sitten sisälle, kun ensin

oli tuomisen tikun paikalleen pannut... Kaikki oli siis selvänä.

Erkinpäivän aamuna näkyivät ihmiset vielä puuhailevan tulvan parissa,

veneitä souteli pitkin rantoja, jokunen lauttakin jo oli menossa

alaspäin, eikä mitään oudompaa näkynyt maassa eikä taivaalla, kun Mikko

pirttinsä päästä alas kylään katseli.

Jos kävisi vielä Repovaaran laessa... ja katselisi pohjoiseen,

näkyisikö erinomaisempaa romotusta... Pitäisi se jonkunlainen romotus

näkyä...

Mikko sulki ovensa, tikun säppiin pisti ja lähti painumaan metsään

suoraan pirtiltään.

Ihme, ettei mikään vielä näyttänyt entistään kummemmalta. Linnut

lauloivat, Repo-oja pauhasi ja näytti kuin ikävöisi jo myllymiehiä.

Poikasia näkyi pikku puroissa laittelemassa sahamatteja, ja ylipäässä

kylää näkyi joku karhitsevan kauramaata...

Mutta Mikko nousi vaaran laelle ja kauan sieltä pohjoiselle

taivaanrannalle tähysteli...

Kun hän palasi, näki hän vaaran laidasta mökilleen ja huomasi, että

Herralan isäntä siinä pirtin edessä käveli kahakäteen ikäänkuin

vartoen. Mikko taitteli muutamia männynoksia ja mietti, että sanoo

Herralalle käyneensä uunihakoja tuosta vaaran laidasta noutamassa.

Pian hänet Herrala huomasikin, kun risujen katkeilemisen kuuli.

Myllyturkki oli yllään, vaikka oli lämmin paiste.

"Mikko se ei ole täällä tulvan jaloissa", sanoi Herrala. "Meillä siellä

on ollut kova koplakka, kun tulva on tahtonut viedä käsistä kaikki", --

tuumaili Herralan isäntä, kun Mikko tuli likemmäksi.

"Joo", sanoi Mikko ja käveli männynhakokimppu kainalossa pirtin päähän.

"Myllynjauhatuskin on jäänyt tuon tulvan takia. Et sinä taitaisi joutua

kiviä teroittamaan", puheli Herrala.

"Tässä taitavat tulla eri takomiset", vastasi Mikko.

Herrala katsoi Mikkoon pitkään. Kovinpa oli mies laihtunut ja näytti

sairaaltakin.

"Taidat kipeä olla", arveli Herrala.

Mutta Mikko ei vastannut mitään, pirttiin meni ja veti oven lujasti

kiinni.

Herrala lähti köpittämään myllylleen päin ja arveli, että joko oli

Mikko jostakin hänelle suuttunut taikka oli järkeen vika tullut.

Mutta kun Mikko oli päässyt taas pirttiinsä eikä enää osannut ajatella

paljon mitään, kiepsahti Ojalainen sisälle, naurusuin.

"Sinä se täällä elät kuin Mooses vuorella, vaan meillä on ollut eri

tappelu tulvaa vastaan. Mutta nyt on vesi kääntynyt menemään... Mitä

sitä on muuta kuulunut...?"

Ojalainen naureskeli ja katseli Mikkoon hieman veitikkamaisesti.

"Mitä kuulunee tänä päivänä", sanoi Mikko ja loi julman vihaisen

katseen Ojalaiseen.

"Nyt ei enää kuulu muuta kuin rauhaa, Mikko. Tulva on laskemassa, ja

pyrstötähteä ei ole kuulunut", sanoi Ojalainen ja pani piippuunsa.

"Ei ole lopussa vielä tämä päivä", sanoi Mikko arasti.

"Toissapäivänähän sen olisi pitänyt tulla, mutta eipä kuulunut eikä

näkynyt..."

"Tänäänhän Erkinpäivä on!" tokaisi Mikko kalpeana.

"Toissapäivänä Erkinpäivä oli", vakuutti Ojalainen.

Mutta vaikka Mikko tunsi rajatonta riemua, ei hän iloansa ilmaissut

eikä ollut vielä oikein varmakaan asiasta.

Hän tähtäsi Ojalaista silmiin, saadakseen selville, valehteliko tämä

vai puhuiko totta.

Mutta sen pirun ketunkasvoista ei saanut selvää.

"Sinä olet erehtynyt, Mikko. Toissapäivänä kahdeksastoista päivä

toukokuuta oli."

Ja taas Ojalainen nauraa virnisteli.

Mutta Mikossa nousi uusi epäilys, ja vihan vimmassa hän huusi:

"Painu helvettiin minun huoneestani... senkin... senkin..."

Ja Mikko kaappasi jo hiilihangon loukosta.

"Elä, veli kulta! Elä, veli kulta!" rukoili Ojalainen ja riensi minkä

ehti ulos, mutta Mikko kuuli hänen nauraa hohottavan, kun hän käveli

Apunlaaksoon päin.

Mutta Ojalaisen mentyä Mikko otti almanakan käteensä ja alkoi laskea.

Onneksi hän muisti, missä oli minäkin päivänä ollut, ja niin hän sai

kun saikin selville, että Erkinpäivä todella olikin ollut jo

toispäivänä.

Ensiksi hän tunsi kipeätä nälkää, ja sitten hänestä näytti, kun silmäsi

akkunasta ulos, että koko maailma oli kaunistunut.

Hän otti kellarista eväänsä, paistoi silakoita ja rupesi syömään.

Syötyään oikein kelpomiehen aterian hän läksi Apunlaaksoon.

Emäntä sattui olemaan kahvinkeitossa.

Heti tuli puheeksi Halleyn tähti.

"Muuta en uskokaan kuin että nuo sanomalehdet ovat koko jutun

valehdelleet", sanoi Apunlaakson emäntä. "Eihän Jumalan sana totta

olisi, jos ihmiset maailman lopun tietäisivät."

"Niin, ja pitäisi sitä raamatun mukaankin vielä olla aikaa vajava sata

vuotta", sanoi Mikko.

Nyt hän vasta uskoi ja ilostui niin, että alkoi omia aikojaan nauraa

räkättää.

Apunlaakson emäntä tarjosi kahvitkin, ja elämä tuntui kuin nuorena

ennen, jolloin ei mitään murhetta ollut.

Pitkin päivää Mikko käveli edestakaisin. Myllyillä kävi ja tarkasteli.

Repo-ojassakin olivat panne ja jäätiköt sulaneet ja vesi asettunut

juoksemaan entistä kivistä ja jyrkkää uomaansa myöten.

Myllyvesi oli nyt parhaillaan, kun alusvesi ei enää siipiin vastaisi...

Hauskalta tuntui olo. Myllymiehiä ei näkynyt, eikä Herralan myllykään

ollut käynnissä. Mutta alkaa taas kohta kuulua sauvakkojen kolina ja

alkaa Mikollakin jauhoja tulla... viimeiset leivät olivatkin

kulumassa...

-- Sammunut se saatanan tähti on pohjoisessa, kun tuntureita joutui

kiertämään, -- mietiskeli Mikko hyvillään, kun koko ympäristö oli

samanlaisena kuin ennenkin. -- Jo minä arvasin ja sanoin minä

muistaakseni opettajallekin, että jos vaan maihin laskee Lapissa, niin

sinne jääpi iäksi päiväksi eikä ole enää koskaan ihmisiä

pelottamassa... ryökäle... Hulluiksi tahtoi ihmiset tehdä...

Hän kävi Virnemäessäkin, puheli ja naureskeli ja opasti poikasia

sahamattien teossa.

* * * * *

Vasta illalla myöhään hän meni mökilleen. Oli käynyt opettajaakin

puhuttelemassa ja oli nyt varma asiasta.

Mutta kun pääsi Virnemäkeen, havaitsi hän, että hänen pirttinsä

savupiipusta nousi musta sauhu.

"Kuka perr...?"

Mutta sitten muisti, että olisiko Ulla ja Eino... Ja muisti senkin,

että oli rukouksessaan luvannut minkä mitäkin Ullallekin, jos Jumala

tämän kerran hengen pelastaisi...

Jos ei lupausta pitäisi, saattaisi muuten rangaista... Nyt ensiksi

ainakin täytyi ruokk... Mutta ehkäpä Ullalla olikin evästä itsellään...

Ja mitäpä nyt heti paikalla kertomaan mitä rukouksissaan, kun oli

hengen hätä, oli mennyt lupaamaan.

Ulla oli kahvin keitossa, ja pöydällä näkyi olevan vehnäsiäkin ja iso

sokerikappale.

Eino istuskeli pöydän päässä sikaari suussa.

Ei sanaakaan puhuttu, mutta kun Ulla vilkaisi Mikkoon ja näki, ettei

tämä ollut pahalla kiirillä, niin sanoi, Einoon kääntyen:

"No, tarjoa isällesikin sikaari... sillä välin kun tässä saan kahvin

valmiiksi..."

Eino tarjosi. Hyvillään näytti Mikko olevan, kun sytytti.

"Poika ansaitsi hyvän palkan enonsa luona", puheli Ulla. "Uudet

vaatteetkin on säkissä porstuassa..."

Mikko pyörähteli tyytyväisenä.

"Siellä on -- siinä minun vakkasessani -- Mikollekin tuliaiset. Eino,

nouda sisälle", toimitteli Ulla, kiehuttaen kahvia.

Mikko ei osannut ihmeissään mitään puhua.

Eino veti vakasta uudet harmajat sukat ja ihka uudet vasikannahkaiset

kintaat ja Mikolle ojensi...

Mikko tunnusteli ja jo viimein sanoi:

"No, terveinä siellä ihmiset Järvikylässäkin olivat...?"

Äänessä oli kiitollisuutta ja ihmettelyä.

"Eipä kuulunut miltään suunnalta, että olisi kulkutautiakaan ollut

liikkeellä", selitteli Ulla.

Ja kun hän oli kahvin keittänyt, niin pöydän päähän piti Mikon istua ja

vehnäsen kanssa topata, topata kolme kuppia yhteen menoon...

"Einoa oikein tahtoi enonsa koko kesäksi, vaan minä sanoin, että kun

tulee myllynjauhatuksen aikakin, niin isänsä apuna tarvitsee..."

"Oikein oli, ettet jäänyt... kylvöt tekemättä ja kaikki", puhui Mikko,

suu täynnä nisua.

Ja niin sovinnossa juttelivat ja hyvillä nimillä toisiaan mainitsivat.

Eikä halkaistua sanaa puhunut yksikään Halleyn pyrstötähdestä.

Eikä ole koskaan ollut onnellisempaa ja tyytyväisempää perhettä kuin

olivat Ollin-Mikko, Aapon-Ulla ja Ullan-Eino tänä hauskana, tyynenä ja

valoisana toukokuun iltana pienessä mökissään Repovaaran laidassa.

X

Taas on hauskaa Repo-ojan myllyillä.

Etevänä, toimellisena ja tärkeänä myllärinä keikkuu Mikko myllyltä

myllylle, ylpeästi on lakinlippa niskan takana ja naama jauhoissa. Vesi

pauhaa, sauvakat takovat tahtia, myllymiehiä tulee ja menee, ja Mikolta

neuvoja kysytään.

Aivan niinkuin entisinäkin keväiminä!

Linnut laulavat Repovaaran laidassa, ja kylvön aika on käsissä. Kiire

on kaikilla ja jauhojen tarve joka talossa.

Eino takoo ja teroittaa kiviä, ja niin on hoppu, ettei tahdo syömään

joutaa, ja nukkumisesta ei ole puhettakaan.

Mutta Mikko on kuin nuoret miehet vikkelä vielä, ärähtää ensin, kun

neuvoja ja apua tullaan pyytämään, mutta lupaa tulla korjaamaan.

Ojalaisen kanssa ovat välit olleet kireät, eikä Mikko ole ollut

helpolla lepytettävä, sillä Mikolle on joku kuiskannut, että Ojalainen

oli talvella tainnut siellä Jylyvaaran luolan suulla käydä...

Mutta Ojalainen on luvannut parasta peltoaan perunamaaksi ensi kesäksi,

antanut melkein terveet kengät, uuden piipun ja kukkaron, ja kun sitten

vielä kerran myllyssä käydessään korttelin hyvää tislattua antoi

aamuryypyiksi -- niin sovinnon on Mikko tehnyt...

Ja nyt hoitaa Ojalaisen myllyäkin niinkuin on hoitanut jo monta

kymmentä vuotta.

Tulee rovastikin taas Mikon puheille ja pitkän aikaa tarinoipi.

"No, Einosta taitaa kehittyä mylläri", arvelee.

"No, aika tarkka on jo. Jos minun luontoinen tulee, niin saapi sille

uskoa myllynjauhatuksen ja avaimetkin... Ei toisen omaan koske..."

"Sepä on hauskaa", sanoo rovasti. "Kun Mikon kerran kuolema kutsuu,

niin silloin on Einon vuoro..."

"Niinpä tietenkin. Mutta vielä minä olen mies parhaissa voimissani,

vaikka olen kuudenkymmenen..."

Ja Mikko pyörähtelee kuin nuoret poikaset.

Hymähtää rovasti ja nyökäyttää päätänsä.

Mutta ihme nähdään myös nyt Repo-ojan varrella. Nähdään, että Ulla,

toimeliaana kävellen, viuhtoo mennä myllylle, jossa Mikko ja Eino

viljan ja jauhon pölyssä hääräävät. Ja on Ullalla kuuma kahvipannu

toisessa kädessä ja toisessa kahvikupit ja sokerit.

Myllymiehille on Ulla kahvia viemässä!

Sitä ei koskaan ole ennen elettyinä keväiminä tapahtunut.

Kummissaan katselee sitä Apunlaakson emäntä ja kummissansa Virnemäen

Kaija, keskelle pihaa töksähtäen seisomaan.

Mutta Herralan myllyn päivänpaisteisille portaille istahtaa Ulla

kahvivehkeineen, ja pian saapuvat siihen Mikko ja Eino, kumpikin

päivänpaisteeseen istuen. Ja tarjoaa Ulla väkevää, tervanruskeaa kahvia

kupin Mikolle ensin, sitten Einolle ja niin vuorotellen, kunnes

korkearintainen, jalkaniekka kahvipannu on tyhjäksi juotu...

Ja ihmeissään sitä ihmiset katsovat ja toisiltaan kysyvät, mistä on

syttynyt suuri rakkaus toraiseen perheeseen ja mistä ihana sovinto

saanut.

Mutta jotkut epäilevät, ettei se mahda pitkällistä olla tälläkään

kertaa, toiset taas, että kyllä kestää.

Ja myllyt käyvät, sauvakat hyppivät tahdissa, vesi pauhaa ja vaahtoaa,

ja ylpeänä myllärinä pyörähtelee Mikko Repo-ojan varrella, samoin kuin

on koko ikänsä pyörähdellyt.

Ollin-Mikko, Aapon-Ulla ja Ullan-Eino: Kertomus kylän takalistolta · 第 10 / 10 题