Oli jo iso päivä jouluaamuna, eikä alkanut rovastia kuulua kotiin
kirkosta enempää kuin apulaistakaan. Keittiössä alettiin jo käydä
rauhattomiksi, kun ruoat jäähtyivät. Ruustinna alussa ihmetteli
tavatonta viipymistä, mutta kun se ei auttanut, sanoi jo aamuaskareensa
toimittaneelle karjakolle: "Stiina-Liisa, pane sukkelaan päällesi ja
juoksase kirkkoon katsomaan mikä niitä siellä viivyttää."
Hetkisen haihduttaa tuli Stiina-Liisa takaisin ja läähättäen selitti:
"rovasti siellä yhä saarnata paukuttaa, vaikka ääni on jo käheänä; ja
eukot itkee, eikä kyntteliä ole, kuin kynnen verran jälellä."
Itkipä siellä moni muukin, kun rovasti selitteli laveasti sitä
paatumuksen surkeutta, kuin eivät vanhatkaan syntiset anna itseänsä
pahuuden kahleista irroittaa, eikä edes itseänsä herättääkään. Hän
ei sanonut tarkoittavansa ainoastaan hengellistä unta, "vaan monihan
nukkuu ruumiillisestikin, vaikka heille parhaillaan rakkauden
evankeliumia julistetaan." Silloin viilenivät ihmisten silmät ympäri
kirkon ja — aivan oikein — keskellä kirkkoa huomasi moni kaksi vanhaa
miestä täydessä unessa.
"Synti ja häpeä", kuiskasi patrooni Paiholin rouvallensa — hän, jonka
sanottiin viinakaupalla rikastuneen — "synti ja häpeä kun ilkeävätkin
jouluaamuna tulla kirkkoon nukkumaan — — ja vielä niin rähjääntyneessä
univormussa molemmat!"
"Ovat varmaan koko yön juopotelleet ja sitte humalapäissään kirkkoon
tulleet", vastasi patronessa.
Synti ja häpeähän se todella olikin, mutta siinä istuivat ristikäytävän
vieressä molemmat ukot, vänrikki ja välskäri, tekemässä kirkon
pahennusta. Vänrikki oli tosin pannut päänsä penkkiin ja joskus vähän
liikahteli, mutta välskäri istui suorana, suu raollaan ja silloin
tällöin hieman kuorsahtelikin. Inholla ja ihmetellen katseli kirkkoväin
sitä näkyä ja nuoret sille vähän naurahtelivatkin.
Väsyihän se viimein rovasti puhumisesta, kun kynttilän savu täytti
sieramet ja suun, kurkun ja keuhkot; ja niin jouduttiin juhlavirteen.
Tuskin oli urkujen ensi sävel särähtänyt, kun jo kolahti vänrikin
puujalka permantoon ja hän kimmahti ylös seisaalleen, kuni lauennut
jousipyssyn jänne. Sysäys kumppanin kylkeen seurasi. "Mitali? Ei se
nyt enää kuole, Jumalan kiitos", huudahti välskäri, hieroen silmiään —
huudahti niin kovasti, että kuului moneen penkkiin ympäristöön.
"Sinä nukahdit", kuiskasi vänrikki ystävänsä korvaan.
"Nouse, jo ollaan juhlavirressä!"
Seurakunta oli yhä enemmän hämmästyksissään vanhusten käytöksestä.
Harva sen vuoksi otti osaa koko juhlavirteen, jonka lukkari ja rovasti
saivat yksin alottaa. Eivät kuitenkaan hekään saaneet sitä oikein
rauhassa laulaa, sillä, jonkun värsyn veisattua, alkoi kuulua sekaan
molempain vanhustenkin rämäkkä ja särkyneen torven törmätä muistuttava
ääni. Juurikuin ei mitään olisi tapahtunut vetelivät näet molemmat
veteraanit oikein, niinkuin näytti, sydämen pohjasta sanoja:
"Ah Herrani, mun Jeesuksen,
Tee asunnokses sydämen!
Äl' ylönanna tuskassa,
Vaan vahvista, ain' uskossa."
"Ah sinuss' jos ain' ilon ois',
Enk' unhottais sua koskaan pois!
Suo siihen apus armosta,
Niin kiitän aina riemulla!"
"Nyt Jumalalle kunnia,
Kun antoi ainoon Poikansa!
Siit' enkelitkin riemuiten
Veisatkoon taivaan Herrallen!"
Niinkuin saastaisia eläimiä väistivät sinä aamuna, kirkosta tultaessa,
kaikki ihmiset molempia ukkoja. Ei heidän nyt, niinkuin monasti
muulloin, tarvinnut pelätä sotkeutuvansa kirkkomiesten jalkoihin; ei,
koska hevosmiehetkin kaartoivat heitä.
"Jumalattomina heitä aina olen pitänyt, mutta niin perin paatuneiksi
en toki olisi ikinä uskonut", kuiskasi Myhkymäen herastuomarin emäntä
miehelleen, kun oli onnellisesti sivuutettu molemmat rinnakkain
kompuroivat sotilaat.
"Kyllä niistä voi uskoa jos mitä", arveli itse herastuomari, jota
koronkiskojaksi mainittiin. "Minä en ole niitä enää milloinkaan oikein
ihmisinä pitänyt aina siitä asti, kun toimittivat Kähärälän Mikon
linnaan."
"Mitenkäs ne sen linnaan? En muista sitä minulle kertoneesikaan."
"Enkö tuota jo liene jutellut."
"En minä muista. Mitenkäs ne sen linnaan saivat, Kähärälän Mikon?"
"No, kun sillä Mikolla on suuri perhe ja niukka särvin, niin oli tullut
ottaneeksi, tässä tuoneissa syksynä, niiden sian ja panneeksi suolaan.
Olivat sattuneet naapurit näkemään Mikon hommat, ja sillä keinoin
saivat nämät tunnottomat asian toteen oikeudessa. Koettivat vielä
syyttää Mikkoa kaikista lammastensakin katoamisista, mutta Mikko intti
heidän omain koirainsa ja toistenkin herrain koirain 'luultavasti'
syöneen nekin lampaat suuhunsa samoin, kuin olivat syöneet monta
villavuonaa Mikoltakin. Ja sanoihan se Mikko sen siankin rehellisesti
ostaneensa herrain taloudenhoitajalta, siltä äkäiseltä ja silmäpuoli
Karoliinalta, mutta se kuvatus väitti kaikki valheeksi. Minä melkein
uskon Mikon puheissa olleen perää, mutta kun ei ollut vierasmiehiä,
niin laki teki lain töitä ja Mikolta kerittiin sekä tukka että kunnia.
"Ja jospa Mikko olisi sen sian vaikka varastanutkin, niin jo olisi
siinä heltynyt huononkin kristityn sydän kuullessaan Mikon rukouksia
ja armon anomuksia, mutta mitäs näiden petojen! Oikein nimismieskin,
lautakunnasta puhumattakaan, pyyhki silmäänsä nurkkia, kun Mikko
rukoili ukkojen armahtamaan itseänsä, jos ei hänen itsensä eikä
vaimonsa takia, niin kumminkin kolmen viattoman lapsen vuoksi. 'Ja
meneehän tuo torppakin rappiolle, jos minä linnaan joudun — ja vielä
viattomasti', sanoi Mikko."
"Juuri lastesi vuoksi sinun sinne täytyykin", ärähti vänrikki
vastaukseksi Mikon armonanomuksiin.
"Jotta et heitäkin johtaisi samoille kadotuksen poluille", säesti
välskäri perässä.
Sillä välin kuin kirkkoväki kotimatkallaan keskusteli kaikenlaista
tapahtuneesta kirkon pahennuksesta, lähestyivät sotavanhuksetkin
kotiansa. Ohi kulkiessaan pistäytyi välskäri, joka oli olevinaan vähän
reippaampi eikä niin pahasti ontunut, Kähärälän torpassa, mutta ei
viipynyt kaukaa siellä. Vänrikki katseli sen aikaa pitkin lumista
mutkittelevaa tietä, joka vallattomana vikuroiden ja mutkitellen hiivi
viistoon mäkirinnettä myöten, milloin kiipesi vaarojen laelle, kiikkui
hetkisen siellä, soljahti siitä huurteisten puiden sylihin, ollen
piilosilla päivän kanssa, mutta tuokioisen tuonnempana paiskautui jo
lakealle lammin jäälle, viittojen välihin. Sieltä siirtyi se sitte ohi
ukkojen asunnon helmoihin sinisalojen, taipaleille tuonnemmille, aina
yhä edemmä — edemmä maille tuntemattomille ilman päätä ja määrää.
"Jumalan kiitos että ihmisen matkauralla on toki pää ja määrä!" huokasi
vänrikki kumppaninsa mökistä tielle palatessa.
"Noh!"
"Nukkuu", sanoi välskäri.
"Onkohan noilla maitoa edes?"
"Mistäpä niillä tähän aikaan vuotta."
"Kun saisi sen Karoliinan — — mutta eihän se sinne lähde, varsinkaan
juhlapäivänä", puheli vänrikki paremmin itsekseen, kuin kumppanilleen.
"Minä en kuitenkaan siitä paljoa välitä."
"Sinä vaan ilman aikojaan hankit sen syyspoikivan", myhäili välskäri,
veitikka silmän nurkassa; "ja maksoit siitä kahden lehmän hinnan."
"Niin, mutta niillähän näytti olevan niin kova rahan tarvis."
"Ja sinä sen vuoksi maksat enempi kun toiset, joille lehmä jo oli
luvattu."
"Luvattu muttei myyty", kivahti vänrikki.
"Eipä, ei — — — ja omistasihan sen maksoit, mutta toisekseen pidä sinä
maito-osasi nyt, minä kuitenkin juon jouluna vain kaljaa!...
"Ja tulet siitä kipeäksi taas, niinkuin tavallisesti! Ei hyvä veli,
et sinä saa kaljalla vatsaasi turmella... ja riittäneehän tuolle nyt
aluksi puoletkin... ei kai se voi johonkuhun viikkoon paljoa syödä,
sairas mies, mutta entäs lapset?"
"Ai, niitä en minä muistanutkaan, höpelö."
Pientä kinaa keskenään pitäen saapuivat soturit viimein sievään
kotiinsa Lehtilammin rannalle. Aamulliset huurut ja hattarat olivat
sillävälin poistuneet auringon edestä, joka nyt kirkkahin sätehin
kultaili lukemattomia lumikiteitä tienvierissä ja tanterilla.
Lehtilammin rakennus keijui ahteen paltaalla etäältä katsoen
ikäänkuin saarena valkoisessa valomeressä. Ja sen saaren rantamilla
laineina liikkui pyrähteleviä tiais- ja varpuisparvia niiden ohra- ja
kauralyhteiden välillä, joita oli auliilla kädellä pistelty portin
pieliin, pihamaalle pystytettyihin seipäisiin ja pariin paikkaan
puutarhaankin.
"Johan herrat viimeinkin tulevat!" huutaa isäntiä vastaanottamaan
portaille kiireesti tullut Karoliina, vilkuttaen vihaisesti tulijoille
ainoata silmäänsä. "Missä te olette koko yön olleet?"
"Kokoko yön", kysyy vänrikki nolona.
"Eihän me juuri missään", sanoo välskäri.
"Eikö missään", mutisee Karoliina äkäisesti. "Juoksentelevat kuin pahat
poikanulikat tai joulutontut kaikki juhlayöt, harmaapartaiset miehet!
Ja minä täällä yksin — — syötä ja juota kaikki väet, anna lahjukset,
pidä rukoukset ja tee jos mitä. Sydän kurkussa odotan puoleen yöhön ja
iltaan, kun arvelen eksyneenne susien saaliiksi — — — kun vielä olette
vaivaisetkin molemmat raukat, jotta ei ole toisesta toisen auttajata."
"No rauhoituhan, Karoliina", lohduttaa vänrikki. "Eihän me kun oltiin
vähän vieraisilla, mutta kun tuli valvotuksi liian myöhään, niin
mentiin kirkkoon yksin tein."
"Valvotuksi myöhään!" huudahtaa Karoliina. "Sen kyllä uskon — — ja
sitte menettekin kirkkoon kuorsaamaan, kuorsaamaan kumpikin 'koko
kirkkoväen kummaksi', niinkuin renki Aatto kertoi. — — Rovastin oli
pitänyt saarnata paahtaa pari tuntia, saadakseen teitä hereille mutta
meidän herrat vaan vetelivät unta kaikessa rauhassa — — keskellä
kirkkoa, niin, että, on synti sanoakin. ‒ ‒ Missä ihmeessä te olitte
sitte koko yön?"
"Johan tuota sanottiin, että oltiin vieraissa ‒ ‒ ‒ kylässä,
joulukestissä", selittelee välskäri, mutta on nähtävästi häpeissään
siitä, kun Karoliina on heitä noin julkisesti torunut kaikkien
ulostulleiden palvelijain kuullen.
Ei ole rauhallisena vänrikinkään omatunto, sillä hänen täytyy myöntää
nukkuneensa Herran huoneessa — — ja vielä joulupäivänä. "Hyi häpeä!
‒ ‒ ‒ Harmittaa ja suututtaa — — — ja kun olisi edes hän yksin — — —
mutta kun välskärikin, joka kuitenkin on niin kelpo mies. Voi hyvä isä
— — — miksi sallit niin tapahtua! Ja jos sallitkin minulle, mutta kun
välskärillekin — — joka kuitenkin on aivan toista kuin minä raukka,
niinkuin sinä korkeudessa hyvin tiedät."
Ei maistunut ruoka sinä päivänä kummallekaan vanhuksista. Markka,
luvattiin, Karoliinalta salaa, renki Aatolle siitä, kun hän — niin
joulupäivä kun olikin — otti viedäkseen herrain juhlaruoat ja hinkin
maitoa Kähärälän torppaan Kaisa-Liisalle. Ei kuitenkaan markoilla eikä
millään saatu tekemättömäksi tuota kirkossa tapahtunutta tuhmuutta.
Koko päivän kävelivät sitte isännät edestakaisin rauhattomina,
äänettöminä. Illallisen perästä vetääntyivät vanhukset heti paikalla
makuuhuoneeseensa ja välskäri sytytti sikarin. Heti hän heitti
kuitenkin sen tuhka-astiaan, riisuutui ja peittihen vuoteelleen. Kuu
paistoi niin rauhallisesti huoneeseen, eikä kuulunut koko talossa
liikkeen hisahdustakaan.
Vänrikkikin oli jo vuoteellaan ja kuunteli. Kaikki oli hiljaa. Vieno
tuulen henkäys toisinaan humisi ulkona puutarhassa koivujen latvoissa
ja tähdet tuikkivat niin tyynesti taivaan laessa. Niin ajatteli
vänrikki: "Puut ja koko luonto veisaavat öin ja päivin; tuulet
hymisevät kesin ja talvin kiitostansa ja ylistävät luojansa laupeutta.
Niin! — — Taivaassa kun pyhäin parvet partaillansa, kaiuttavat
kiitosvirttä Vapahtajalle syntisten sovituksesta, niin minä viheliäinen
— nukun; nukun Herrani huoneessa!" Hän huokasi ja hiljaa puhkesi
lausumaan: "Oi, ystävä sinä, vuoteellasi siellä! Miksi sahasit poikki
jalkani Orchaniessa, vaikka lääkärit olivat minut jo hyljänneet? Olisit
antanut minun sinne mädätä, kuolla, sillä silloin minä olin Jumalan
lapsi."
"Sitäpä minäkin tässä juuri mietin", kuului nyyhkytysten tyrehdyttämä
ääni toiselta vuoteelta, "sitäpä minäkin tässä juuri mietin, että miksi
sinä autoit minut ylös Iskerin synkistä aalloista ja ajoit bashibosukit
pakoon?"
"No, mutta sinähän olisit hukkunut, kun ne jaloistasi kiinni pitivät"
lausui vänrikki viattomasti.
"Hukkunut — — kyllä, mutta ainoastaan ruumiillisesti, enkä olisi
koskaan kuorsaillut keskellä riemuitsevaista seurakuntaa, niinkuin nyt,
että hävettää ihan sydänjuuria myöten."
"Nukkuvathan ne usein muutkin, jotta se häpeä..."
"Minä ihmisistä viis", keskeytti välskäri, "mutta... mutta... ethän
sinä toki liene torkahtanut?"
"Torkahtanut? Voi veikkonen! Minähän sitä vasta oikein nukuinkin,
nukuin oikein ryntäilläni, melkein koko saarna-ajan. Sinähän tuota toki
istuit ihmisiksi, jos lienet lopulta vähän torkahtanutkin?"
"Kun olisin istunut ihmisiksi, niin tottapa minä saarnastakin jotain
tietäisin, mutta siitä en tiedä niin mitäkään. Minä näin koko ajan unia
Kähärälän Mikosta. Olin näet toisesta kädestä taluttavinani Mikkoa
Vapahtajan eteen ja sinä häntä tu'it toiselta puolen. Sinä selitit
siinä matkalla ellikolle, että kun hän nyt on saanut uuden elämän, niin
tulee hänen uudessa elämässä vaeltaakin. Kun me juuri saimme hänet
sysätyksi Herramme syliin, sanoi joku: 'nyt se kuolee', mutta minä
sanoin: 'ei se nyt enää kuole, Jumalan kiitos, ja heräsin siihen'."
"Samanlaisia syntisiä siis", sanoi vänrikki huoaten. "Ja kun minä
sinusta niin ylpeilin mielessäni ja olin itsekin olevinani, kun sain
olla ystävänä semmoisen miehen, joka silmin nähtävästi ryösti, Jumalan
avulla, saaliin itse kuolemalta. Mutta ylpeys kävi lankeemuksen edellä
taaskin."
"Minäkö sen ryöstin", puhkesi välskäri puhumaan vähän suuttuneen
äänellä. "Kuka se ensin sanoi: lähdetään katsomaan Kähärälän Mikkoa.
Kuuluu olevan kovassa kuumeessa ja kuoleman kielissä niin, että
kunnanlääkäri oli sanonut: ei näe huomista aamua; kuka kantoi kylmää
vettä; kuka auttoi Mikon ammeeseen; kuka se rukoili koko yön niin
hartaasti, että sen täytyi taivaaseen kuulua; kuka se — kysyn minä —
oli Mooseksena, kun me, Mikon vaimo ja minä, olimme vain Aaronina ja
Hur'ina?"
"Minä voisin myös kysyä", tuumaili vänrikki vastaukseksi, "kuka se
sanoi: kunnanlääkäri on oikeassa, kyllä se kuolisi ennen aamua, jos
se olisi elänyt sokerikakuilla ja siirapilla, mutta se ellikkopa on
syönytkin rukiista leipää; kuka se vastasi, kun vaimo väitti: 'Kyllä se
kuolee, kun jo kuoleman kylmät kintaat on kädessä', ett'ei kuolema ole
kaikkivaltias; kuka se sanoi: 'koetetaan kamppailla kuoleman kanssa,
sillä ei Herra tahdo syntisen kuolemaa'; kuka se sanoi: 'tottele', kun
minä vaimon pyynnöstä kieltäydyin nostamasta tunnotonta sairasta toista
ja kolmatta kertaa jääkylmään veteen; kuka se ei heittänyt sairasta,
vaikka vaimo rukoili ja minä pyysin, oman onnensa nojaan? Kuka se
sanoi: 'rukoile, ettei tänä yönä tulisi tähän taloon kuolema, vaan
Herra'; kuka se sanoi: 'muista, että hänelläkin on lunastettu sielu,
joka hukkuu, jos ei armon aikaa jatku...”
"Ei kiistellä nyt niistä" keskeytti välskäri ystävätänsä, "mutta
ajatellaanpas nyt omaa kohtaamme. Mitä meidän on tehtävä,
parantaaksemme tekemämme pahennuksen?"
Sinne tänne kauan tuumailtuansa, tulivat vanhukset viimein siihen
päätökseen, että heidän on ihan ensimmäisenä oikeana arkena mentävä
rovastin puheille ja rehellisinä miehinä tarjouduttava kirkkoneuvoston
rangaistaviksi ja vaikka jalkapuuhun pantaviksi.
Juhlapäivät kuluivat kulumistaan, mutta ikäviltä ne tuntuivat
Lehtilammin isännistä kumpaisestakin. Juhlatunnelma oli kokonaan poissa
ja he odottamalla odottivat arkipäivää. Eivät näet juhlapäivinä eikä
pieninä pyhinäkään tahtoneet mennä rovastia mitenkään häiritsemään.
Ensi arkena, vanhusten juuri valmistautuessa pappilaan lähtemään,
ajaakin sitten pappilan renki pihaan. Sillä oli asiana pyytää sotilaita
Kähärälän torppaan, jossa rovasti kuuluu olevan heitä odottamassa,
kun oli kutsuttu Mikkoa ripittämään. Ja Mikko kuului haluavan ennen
ehtoollista puhua vanhusten kanssa.
Kähärälän torppaan tultua olivat rovasti ja Mikon vaimo jo eteisessä
sotilaita vastassa. Rovasti puristi lämpimästi kumpaisenkin kättä,
mutta emäntä, itkettynein silmin, teki ilmeisen rienan. Hän näet
heittäytyi ensin vänrikin kaulaan semmoisella voimalla, että puujalka
päästi pitkän pörinän pelkästä ilosta, kun sen omistajaa niin hellästi
hyväiltiin. Ja sitte sai välskäri samalla mitalla, itse rovastin läsnä
ollessa.
"Kiitos teille, te Herran siunatut", huusi tuo ihmeellinen vaimo.
"Te teitte sinä yönä enemmän, kuin pelastitte vain Mikon hengen; te
rukoilitte minulle ja ollikolle takaisin sielun, jota meillä ei enää
ollut moneen vuoteen, eli sitte kuin varkaiksi ruvettiin, ja silloin
vasta minulle selvisi teiltä, Jumalan enkelit, meille aina — Mikon
linnassa ollessa — ilmestyneen ne setelit ja särvinaineet, joita
niin ihmeellisesti torppaamme tuli aina juuri silloin, kuin niitä
tarvittiin. Ja minä kun vihasin teitä kumpaistakin; voi kuitenkin miten
minä teitä vihasin."
"Kyllähän me ollaan koko enkeleitä", naljaili välskäri, vaikka oli
vähän hölmistyneenä, kun siirryttiin eteisestä pirttiin. Kääntyen
rovastiin, lisäsi hän: "kirkossa kuorsaavia enkeleitä!"
Rovasti hymähti, mutta kyynelet kiilsivät hänellä silmissä, kun hän
sanoi: "veljeni, voitteko antaa minulle anteeksi, kun tuomitsin
teitä? Oi jospa olisin silloin tiennyt mitä olitte tehneet näille
vähäisimmille vapahtajamme veljistä! Ehkä olisi silloin saarnasta
lähtenyt siunausta, eikä pelkkää pahennusta ja kiukkua."
"Mekö anteeksi?" sanoi vänrikki ihmeissään. "Mehän olimme juuri
lähdössä teille anteeksi pyytämään, kun renkinne pihaamme ajoi. Ja
siksi nyt ollaan täällä!"
Sill'aikaa oli välskäri mennyt ellikon vuoteen viereen ja puristi
ystävällisesti sairaan kättä. Ennenkuin hän aavistikaan, painoi
Mikko tuolle ryppyiselle kädelle palavan suudelman ja supisi: "hän
on voittanut. Rohkeus on väkevämpi pahaa. Antakaa anteeksi minulle
synteini vääryys!"
Hetkisen perästä polvistui Mikon vuoteen vieressä kolme tervettäkin,
ja rovasti olisi suonut, että olisi ottanut mukaan apulaisensakin,
niin olisi voinut hänkin osallistua ehtoolliseen yhdessä noiden
toisten kanssa — noiden suurien lasten kanssa. "Et tinä utko, Matti",
kuiskutteli Mikon nuorempi poika keskellä toimitusta rovastin rengin
korvaan, "et tinä utko, miten hattulta te näytti, kun ne nuo ukot,
tilloin yöllä, aina toivat kaivolta niitä vetitaavia tupaan tiinuun.
Puujalka murtti ja nartki lumetta ja tuo toinen ukko niin tomatti
liikata nilkutti tiinä linnalla ja ne olivat niin toimettaan molemmat,
kun 'tappelivat kuoleman kantta', niinkuin äiti tanoi."