Honkaset olivat arvattavasti iät kaiket asuneet korkean Korpivaaran
liepeillä, ihan pohjoisen napapiirin alla. Luonto oli heitä kasvattanut
siellä sukupolven toisensa perästä ja Suomen luonto on mahtava
siellä. Siinä on voimaa ja siinä on uhmaa. Se on samalla korkea ja
syvä, mutta välillä ovat alhaiset rämeet ja pohjattomat rimpisuot.
Vanhat, väkäleukaiset eukot, pieni piipun nysä hampaissa, siellä
illoin kertovat lapsille terävällä, särkyneellä äänellä muinaisista
sissisodista ja verisistä rajarettelöistä hirveitä juttuja; taikka
pöyristyttäviä tarinoita aaveista, haltijoista ja hetteiden hengistä.
Pitkät, pitkän pitkät vuosikymmenet, kukatiesi vuosisadatkin, oli
siellä eletty puutteissa ja kurjuudessa, koetellen taikojen tenholla
taivuttaa onnensa oikkuja mielensä mukaan ja huokaillen ihmisen
kohtalon kataluutta. Turhaa oli siellä uudistuksia ehdottaa elämässä,
sillä sittekin, kaikesta kurjuudesta huolimatta, käy ihmisten olennon
sisimmissä syvyyksissä vanha tyytyväisyyden pohjavirta oleviin
ajallisiin oloihinsa. Nälkää kärsien retkottivat useimmat Korpivaaran
voimakkaat miehet laiskoina pirttien penkillä päivästä yöhön ja yöstä
päivään, pettuleivän hengissä pitäminä. Tavallisesti uinailee silloin
sielukin toimettomana yhdessä ruumiin kanssa kitkerän, tervakselta ja
palturitupakalta tulevan savun seassa, tuumien ja tuomiten ajallisten
olojen parantamisen miltei synniksi sallimusta vastaan.
Semmoista oli yleiseen Korpivaaralaisten elämä siihen asti, kuin
kotoansa poikana aavoille merille karannut Kalle Honkanen tienoille
takaisin tuli. Se oli kasvanut kovin pitkäksi vierailla mailla ja oli
siinä miestä muutoinkin kerraksi. Hän se hehkuvilla sanoillaan sai
välinpitämättömyyden unesta hereille ensin oman sukunsa ja sitten koko
seudun. Ihmisissä syntyi omituinen tunteiden kuohu, kun oli autuuden
hurmausta maistella saatu.
Innosta kiiluvin silmin julisti näet Honkais-Kalle "nyt kohta" eli
ensi syksynä tulevan tuomiopäivän lauvantain. Ja silloin loppuvatkin
Korpivaarallakin kärsimykset! Sen tiedon oli hän matkoillansa
maailmassa saanut ja kiiruhtanut kotiin saattamaan siitä sanaa
omaisilleen, että ne ajoissa ymmärtäisivät katsoa eteensä ja olisivat
valmiit silloin, kuin kiskaistaan auki korkeuden kuorien ovet ja
paljastuvat kadotuksen kauhistavat kuljut.
Alussa katsoi usea kyläläisistä Kallen touhuvan turhia, mutta hänellä
oli kanssansa kirjoja ja kuvia, joissa silmin nähtävästi oli esitettynä
mitä tuleman piti. Se saattoi jo monen horjumaan, mutta useimmat
uskoivat vasta silloin, kuin hän piti suuren kokouksen Honkalan
avarassa tuvassa. Hikoillen kuumassa, ihmishengityksen ummehduttamassa
ja puolihämärässä huoneessa, jossa päre muurin rengossa, tuskiaan
ritisten, vaivoin palamaan pääsi, seisoi sinä iltana Honkais-Kalle
väkijoukon edessä, oikea käsi ojolla ja silmät säihkyvinä niin, että
niistä tuntui tulisäkeniä sinkoilevan joka soppeen. Suustansa hän
sumppusi sanoja kuin pärskyvä koski kuohujansa ja äänensä jylinällä
huumasi ensiksi kaikki naiset, paitsi äitiänsä.
Hän kuvasi kuulijoillensa kuinka he kaikki olivat eläiminä eläneet
ja penkoneet mustimmat pahuuden pohjat; kuinka he olivat ainoastaan
ajallisia ahertaneet; eläneet yksistään itsellensä; kiskoneet
toisiltansa korkoja; juopuneet viinasta ja kiinnittäneet sydämensä
katoovaan tavaraan ja kunniaan; korottaneet itsensä, kaikkia vastaan,
mutta nyt on viha täytetty. "Rimpekän uuhi ja Soljakan härkä",
joista oli kauan käräjiä käyty, kun olivat aikoinaan Korpivaaralla
muka kontion kaatamina kadonneet; ja Matolammen niityn heinät, jotka
kyläläiset, olivat vääryydellä naapurikylän asukkailta säännöllisesti
joka vuosi anastaneet, kuuluivat joka korsi kohta seisovan
korpivaaralaisia syyttämässä korkeimman tuomioistuimen edessä; eikä
silloin kuulunut riittävän yhtään kyläläisten yhteinen päätös, ett'ei
kukaan kyläläisistä niistä asioista mitään tiedä, vaan jokainen sanoisi
karhun repineen elukat ja syöneen heinät.
Ulinata alkoi silloin kuulua karsinapuolelta ja Kuuselan Anni jo
voivotteli sitäkin onnettomuutta, kun ei heidän Mattinsa ollut ennen
maailman loppua "saamistaan" perinyt. Toiset, emännät, tyttäret ja
eukot, tyrskivät muista syistä ja jopa mylleröivät miehisetkin miehet
tunteidensa kuohuvissa pyörteissä, joiden riehuen ryöppyävät harjat
kohdakkoin hukuttivat yhteen huumaukseen koko Korpivaaran kylän.
Nuorissa miehissä oli kyllä vielä joitakuita, jotka sanoivat rovastilta
rippikoulussa kuulleensa tuomion tunnin olevan sekä tuntemattoman että
tutkimattoman. Kalle Honkanen kuitenkin selitteli heille ennen kyllä
niin olleen, mutta nyt oli Ameriikassa eräs viisas mies saanut asian
selville. Hän vahvisti vielä opetuksensa oikein raamatusta, lukemalla
siitä monta paikkaa ja lopettamalla lukunsa jollakin lauseella, jossa
kiellettiin raamatun sanoja lukitsemasta.
"Rovasti ja muut papit ovat sen kuitenkin tehneet", huusi Kalle
lopuksi. "Ja miksi? Siksi, että saisivat yksin taivaassakin herrastella
ja kellastella, mutta musta kansa ja talonpoikainen rahvas joutuisi
ikuiseen itkuun, vaivaan ja työhön. Mutta nyt on aika läsnä ja minä
olen saanut sen tietää."
Niin selvää todistelua oli vaikea kumota, mutta yhä epäilivät useat
ja niiden seassa Kallen oma äitikin, joka esitti: "en usko, ennenkuin
näen".
Olisittepas nähneet minkä vaikutuksen se teki Kalleen. Hän itki, pyysi,
uhkasi ja rukoili, ett'ei toki hänen oma äitinsä alkaisi levittää
epäuskon myrkkyä kansan sekaan, joka aikoi ja tahtoi pelastetuksi tulla.
Äiti ei kuitenkaan taipunut poikansa tuumiin, vaan viikkomääriä
vastusti "sellaista hullutusta", kunnes viimein oikein jalansyten lähti
asiasta puhumaan kirkonkylään sekä rovastille että nimismiehelle.
Ei tiedetty mitä rovasti oli sanonut, mutta nimismies oli suoraan
tunnustanut ei voivansa vangita Kalle Honkasta niin kaukaan, "kuin hän
ei ollut mitään rikosta tehnyt"; eikä tyhmien narraaminen kuulunut
mikään rikos olevan lain mukaan.
"Eivät uskalla herrat; eivät uskalla herrat, kun tietävät kyllä Kallen
puheissa olevan perää", riemuittiin kylässä.
Kirkossa kyllä kerrottiin sen perästä pitkin kevättä pidetyn saarnoja
ja selityksiä viimeisestä tuomiosta ja erehdyttävästä opista, mutta
niistä saapui sanoma Korpivaaralle ainoastaan kulkupuheiden kautta,
sillä Kallen kumppanit eivät kirkossa käyneet. Jos sitte jollakin vielä
epäilyksiä oli, niin vaikenivat ne vähitellen, kun innokkaimmat uuden
opin ystävistä uhkasivat ajaa oppinsa "halolla uskottomain päähän".
Työtä ei kylässä paljo kukaan tehnyt ja siitä oli tietysti nälkä
seurauksena, aluksi köyhimmille, sitte vantterammillekin eläjille.
Kalle keksi kuitenkin siihenkin neuvon.
"Kalle, nyt tulee nälkä kylään ja kuolema jo ennen tuomiota", sanoi
eräänä päivänä itse Kuuselan Matti Honkaselle. "Mitä sinä arvelet,
kuollako lemmessä, vai koettaako olla hengissä loppuun asti? Mitä
arvelet parhaaksi?"
"Oi sitä epäuskoa, oi sitä epäuskoa!" huudahti Kalle. "Minä sanon,
ettei kylässä kuole koko vuotena ketään oikeata ihmistä, kun vain
olette äänelleni kuuliaiset. Minä hankin syötävätä koko kylälle;
kuuletteko, koko kylälle!"
Ja Kalle piti sanansa. Hän hankki kylään kirjoitusmiehen. Ja monta
päivää kirjoitettiin sitte Honkalan kylkeiskammarissa kauppakirjoja,
joilla useimmat isäntämiehet myivät omistamansa perintötalon numero sen
ja sen Korpivaaran kylässä talollisen pojalle Kalle Honkalalle siitä ja
siitä täydellisesti tänä päivänä suoritetusta kauppasummasta.
Niillä kauppakirjoilla se lähti sitte Kalle kaupungista asti
Korpivaaralaisille elinettä hankkimaan. Kyllä olikin miehen tasku
pullollaan papereista, kun sinne oli sullottu lähes kahdenkymmenen
talon kauppakirjat. Viisi, kuusi isäntämiestä ja pari perintötorpparia
oli Kallen äidin neuvosta jättäneet talonsa kuitenkin vielä
toistaiseksi myymättä samoin kuin äiti itsekin.
"Miksi se äiti ei sitte suostu kauppakirjan tekoon?" kysäsi Kalle. "Vai
onko pettuleipä niin mieleistä herkkua?"
"Siksi, että perithän sinä talon tavaroineen minun — kuoltuani
kauppakirjoittakin. Eipähän tässä veljet eikä sisaret osalla perinnössä
liene."
"Niin sitte", arveli Kalle, "mutta mitäs minä sitte enää talolla teen".
"Teeppä sitte, mitä tahdot."
"Mutta sitä ennenhän tulee loppu."
"Jos tulee, niin tulkoon", tuumaili äiti. "Mutta minusta se olisi
ihmisten pettämistä narrata heiltä tavaroita tiloja ja taloja vastaan,
joilla tuomion perästä tuskin lienee mitään arvoa. Jos nimittäin tuomio
tulee. Ja jos ei tule, niin kävisi liian kalliiksi uhrata talonsa
puolen talven leivästä."
"Sitä minäkin; sitä minäkin. Emäntä on oikeassa; oikeassa on
Anna-Mari", alkoi kuulua ääniä miesjoukosta.
Kalle sekoitti kuitenkin semmoiset äänet sanomalla: "mitäpäs petosta
siinä olisi, sillä mitä he tavaroillaan kuitenkaan tekisivät kaiken
loputtua. Kauppakirjoitta eivät kuitenkaan leiväksiä anna ne
epäuskoiset mammonan orjat."
"Mutta jos porvarit ottavat talot omikseen ensi mikkelinä?"
"Eivätkä ota.". väitti Kalle rohkeasti. Sitä ennen ovat jo asiat
selvillä,?
"Niin ovat, niin ovat", melusi suurin osa miehistä, mutta emäntä ja
jotkut muut eivät sittekään kauppakirjaa tehneet.
Kalle kiiruhti kaupunkiin ja tuskin oli viikkokautta kulunut, kun jo
saapuivat ensimmäiset ruokavarakuormat Korpivaaran kylään.
Paria isäntää jo rupesi kaduttamaan, kun eivät hekin olleet maatansa
myyneet, vaan täytyi nyt raataa ja raastaa ja petäjäistä peiputella
siihen sijaan, kuin maansa myyjät pitivät makean leivän päiviä
lakkaamatta, Ja tavaroita niitä tuli, — tuli tulemastakin päästyä. Yksi
vain jäi yhä tulematta, ja se oli Kalle Honkanen itse.
Soljakan Simo oli käynyt käräjissä ja kylässä hevostaan syöttäessä
kertonut Kalle Honkasen olleen siellä myös ja ottaneen haudot
kahdeksaantoista Korpivaaran taloon. Hän oli vielä surkutellut sitä,
kun kyläläiset olivat "kontunsa kenkänneet semmoiselle maankulkijalle,
joka tuskin edes lieneekään se, joksi itseänsä sanoo."
"Mistä se Simo sen päättää”, oli Kuuselan Matti silloin kysynyt vähän
vihaisesti.
"Enpähän muusta; mutta eihän tuo ollut vanhan Kalle vainajan, enempää
kuin Anna-Marinkaan näköinen, vaikka poikana oli ihan kuin äidistään
leikattu, paitsi isän pitkää, suoraa nenää. Eikä se näyttänyt ennestään
tuntevan ketään".
"Sitähän minäkin aluksi vähän vierastin", puuttui Kuuselan vanha
setämies puheeseen, "mutta uskoin sen sitte Kalleksi, kun se sanoi
nähneensä maailmalla, niin paljon ihmisiä, jotta entiset olivat
unohtuneet ja sitä paitsi toiset kasvaneet, toiset vanhenneet, niinkuin
muiden muassa minäkin. Ja se on totta se. Ja toisekseen, toistapahan
sen oma äiti lienee pojakseen tuntenut."
"Niin, ja kenenkäs nimiin se käräjissä huudot otti", uteli Matti?
"Tietysti Kalle Honkasen nimiin, niinkuin kauppakirjatkin olivat
kirjoitetut", selitti Simo.
"Siinäpä se", päätti Matti. "Ei suinkaan se toisten nimiin rupeaisi
kauppoja tekemään, jos kerran on tosi mielessä; eikä se mies
valhettele."
Ikävällä odotettiin sitte Korpivaarassa Kallea kotiin viikkoja ja
viimein kuukausia, mutta mies oli kadonnut, kuin tina tuhkaan. Alkoi
jo useampia harmittaa ja hävettää ja maansa myymättömät rupesivat
jo naapureitansa pilkkailemaankin takana päin. Kuuselan Matti piti
kuitenkin yhä uskollisesti Kallen puolta, vakuuttaen Kallen kyllä kohta
palajavan, "kun asioiltaan ennättää".
"Mutta jos se ei tule", huokasi Anni, "niin tuntuu minusta, että ei
tule loppuakaan, ja mihin me sitte joudutaan? Mieron tielle maattomat
raukat; hyh, hyh, hyh, huu — u — uu!"
Epäilykset kasvoivat kasvamistaan niin, että kesällä monessa talossa
ruvettiin heinälle aivan, kuin ennenkin, vaikka muutamat yhä nauroivat
koko työn touhulle. Mutta sitte tapahtui jotakin, joka leimautti
"maailman lopun uskon" taas täyteen liekkiin. Muutamana iltana näet
kuulivat kyläläiset, istuskellessaan ennen maata menoa aittojansa
luhtien portailla, metsästäpäin kummallista kilinää ja helinää. Se kävi
yhä selvemmäksi, kunnes jo polkua pitkin näkyi kulkevan kummallinen
kulkija.
Kuuselan Matti kertoi siitä, että se oli pitempi pitkänkin miestä ja
valkeampi valkeintakin vitilunta. Kasvotkin sillä oli vitivalkeat.
Sen minä selvästi näin. Kun se kulki meidän aittojen taitse Honkalaan
päin, niin kimaltelivat sen ympärillä kirkkaat taivaan tähdet ja kuului
soitto semmoinen, kuin olisivat soineet kaikki taivaan ilotiu'ut tai
kimisseet kaukaiset kanteleet. Ihmisen sillä olivat silmät ja suu. Ja
ääni oli kuin tuulen humina. Ei se minulle muuta sanonut kuin: "loppu
tulee, mikkelinä tulee; älä epäile!"
Semmoisen kuiskauksen olivat kuulleet muutkin kuuselaiset, mutta eivät
tienneet, mistä se tuli. Sillä "enkelin suu oli ihan varmaan kiini, kun
se minuun katsoi", selitti Kuuselan setämies.
Honkalaan oli "enkeli" mennytkin ja ottanut emännän päänpohjista kaapin
avaimet, vaikka emäntä itse vuoteella nukkui. Sitte se oli siirtyilyt
kaapin eteen ja alkanut sitä avata. Sydän kurkussa ja kauhistuneena
oli Anna-Mari katsellut ilmestyksen elkiä siihen asti, kuin se sai
kaapin auki ja oli ojentanut kätensä hyllylle rahakopsaa kohti. Silloin
oli Anna-Mari hypännyt vuoteelta, kuin vimmastunut kissa ilmestyksen
kimppuun ja huutanut: "miehet, miehet! Rosvo, rosvo!"
Kun talon ovesta sisään töytäsivät, niin oli Anna-Mari hampain
riippunut "ilmestyksen" oikeassa kädessä, mutta samassa oli se kummitus
runtannut emännän luotaan nurkkaan ja "yhtenä humauksena" ryöpsähtänyt
läpi akkunan ulos.
Emäntä oli tajutonna sitte kauan aikaa ja puri hampaittensa välissä
jotakin, joka oli hyvin miehen verisen peukalon näköinen sitte,
kun puukon hamaralla hampaat aula saatiin ja esine niiden välistä
permannolle putosi. Koirakin oli haukkua räventänyt sillä aikaa
ruispellon pientareita, mutta ei siellä mitään näkynyt, vaikka
renki-Reeti pellosta aamuyöhön kirves kädessä kummitusta etsi.
Viikkokausia häilyi Honkalan emäntä sen yön perästä elämän ja kuoleman
välillä. Useat arvelivatkin hänen kohta kuolevan, mutta Kuuselan Matti
ja pari muuta miestä väittivät, ettei: "koko kylässä ketään oikeata
ihmistä kuole ennen maailman loppua. — — Kalle itse sen meille sanoi,
eikä se mies valehtele."
"Kyllä se kuolee", väittivät toiset. "Mitenkäs se siitä enää virkoaisi,
kun on jo niin heikkona?"
"Eikä kuole. Se on vain annettu meille merkiksi ja Anna-Marille
varoitukseksi se sairaus. Hänhän ei uskonut vaan epäili, mutta kyllä
kai nyt uskoo."
Ja taisipa Anna-Mari toisinansa uskoakin. Hän ei olisi uskonut, jos
rahat olisivat kadonneet, mutta nyt ne olivat tallella, joka ropo,
pitkässä kissannahkaisessa kukkarossa kopsassa kaapin hyllyllä. Siitä
se lähti epätietoisuus ja levottomuus. Tautivuoteella pitkinä, ikävinä,
yksinäisinä hetkinä tuli vielä mieleen monia ja niin kummallisia
mietteitä. Tuleeko tuomio, vai eikö tule? Oliko hän epäuskossansa
kironnut oman, ainoan poikansa, vai eikö ollut? Oliko se mies ollut
Kalle, vaiko muu, joku muukalainen petturi? Oliko tuo ilmestys ollut
lihaa ja luuta, vai oliko se todellakin henki; ja mistä oli se miehen
peukalo hänen hampaihinsa tullut?
Kysymyksiä risteili sairaan aivoissa loppumatta, lakkaamatta, mutta
vastausta ei niihin mistään tullut. Kaikki oli mykkää, kieletöntä. Joku
tuntematon voima tuntui alati hiivivän hänen ympärillään ja ottavan
hänet haltuunsa, valloittavan ilman väkivallatta, niinkuin halla
kesäisen kasvillisuuden hedelmät. Hän juurikuin kuuli sen askelien
sipsutuksen ja se läheni häntä lähenemistään pääsemättä kuitenkaan
koskaan perille. Tuntui kuni kuuluisivat sen vienot kuiskaukset
korviin; kuni sen hienot henkäykset koskettelisivat kasvoja — niin
hienot, mutta kumminkin niin jälyt ja kolkot, kuin kuoleman kylmä
viima. Olo tuntui onealta ja oli kuin hyytyisi suonissa veri.
Kummallisia kuiskeita kuljeksi sinne tänne ilmassa ja ympärillä.
Niitä tuli ylhäältä, tuolta vaarojen rinteiltä; tuli ikivanhoista
aarniometsistä, kuusten naavaisilta oksilta ja upeasti taivaalle
täyttävien honkien latvoista. Ja niitä kimpoili alhaalta päilyvien
lähteiden laiteilta.
Riutuneena, kiusaantuneena täytyi sairaan kohottaa katseensa
tähyilemään sinertävässä korkeudessa kiiluvaa taivaan sineä, jonka
syvyyksistä siellä täällä pistää esiin valkeita pilvisaaria, outoja
niemekkeitä harmahtavine vuoriharjuineen ja huippuineen. Ja sitte
painuu tulipunainen päivän terä näkymättömiin, jonkun etäisen selänteen
taakse. Tuntuu, kuin vaimenisi vesien solina, talttuisi myös kaukaisten
honkien humina. Viileys vetäikse alangoilta ylemmäksi. Ensiksi
kohoaa sieltä hienoa, harmahtavaa terhentä, tiivistyen tuokiossa
savenkarvaiseksi sumuksi.
Vilun värisyttämänä toivoo Anna-Mari jo renki-Reetin tulevan tekemään
tiliä päivän töistä ja kaukaa kajahtavat karjan kellot. — — Reetin
viimeinkin huoneeseen tultua, kuuntelee emäntä tarkkaavasti kertomusta
Luhdanpohjan niitännästä ja seitsemästä "suovan" teosta, mutta samalla
hän on seisovinaan Korpivaaran korkeimmalla laella katselemassa
tuomiopäivän tuloa. Sieltä täällä pilkahtaa tervanpolttajain tulia
näkyviin kumisevilla kangasmailta. Sitte ne katoovat nekin, eikä näy
enää muuta, kuin aaveenmoinen sumumeri joka suunnalla. Vihantina
saaren nyppylöinä siitä vaarojen huiput pilkistelevät ylös kuulakkaan
avaruuteen — toiset ylemmäksi, toiset alemmaksi, lähemmäksi altuetta.
Tuntuu ilma kostealta ja tuomio viipyy viipymistään. On niin ikävän
yksinäistä — — ei kuulu edes Kallea kotiin. Täytyy kytristäytyä
yösydämeksi tuuhean kuusen oksien suojaan, eikä sitte enää näy mitään.
Yhtäkkiä virittää kelkkeä-ääninen lahorastas heleän aamusävelensä
jossakin tuolla pellon takana. Hetkisen kuluttua helähtää pieltä täältä
muitakin yksityisiä säveliä ja jo piiraman perästä on koko seutu täynnä
siritystä, liritystä, lintujen liverrystä ja laulua ja erilaisia ääniä.
Sairas tuntee itsensä pirteämmäksi kuin pitkiin aikoihin. Hän hiivii
akkunan poskeen ja istahdettuaan arkulle, katselee ihmeissään
tuhansia ja taas tuhansia pienoisia kastepisaroita, joita loistavissa
värivivahduksissa säteilee kaikkialla kukkien kuvuissa, puiden
lehdillä ja neulasilla, rehevässä ruohostossa pellon pientarella;
yksinpä suo-aukon harvoilla saraheinän korsillakin ja vaivaiskoivujen
pikkiriikkisillä lehdykkeillä. Elämää, liikettä, iloa ja surinaa
näkyy ja kuuluu joka paikassa. Kultaisia kuituja ja taidokkaasti
harkitulta, aamuauringon valossa kimaltelevia kuvioita ovat hämähäkit
ripustelleet heilumaan sekä kasvavien puiden välille että paikoitelleet
tantereenkin pintaa peittämään. Niinikään väriensä loistolla keskenään
kilpailevia suvenkorento- ja muita hymiseviä hyttyisparvia liipoittelee
edestakaisin ruskealle vivahtavan suomaan sinne tänne siroteltujen
lampareiden ja lätäköiden laitamilla.
Virkistyneenä, vahvistuneena otti emäntä sinä aamuna ensi kerran
ruokaa. Jos ei olisi ollut kiusaamassa tuo levottomuus tuomion tulosta,
niin olisi hän kohta tuntenut itsensä ihan terveeksikin. Mutta se
levottomuus oli olemassa ja kuuselaiset sitä kyllä pitivät vireillä.
Melkein entistä enemmän he siitä nyt puhuivat, ikäänkuin olisivat
itsekin jo alkaneet uskoansa epäillä.
Ja sitte tuli syksy. Toiset puivat puitavansa; moni jätti viljat
vainioille vettymään ja vetelehtimään. Mikkelin lauantaina kylvettiin
jo aikaisin aamulla joka talossa ja pukeuduttiin pyhäpukuun. Ei kukaan
puhunut toiselleen paljo mitään, mutta huokauksia kuului kaikkialla,
eikä aamiaissuurus maistunut edes niillekään, jotka eivät vieläkään
sanoneet uskovansa koko maailman lopun hommaa. Ja kalpeina kävelivät
nekin, vaikka koettivat tyynimielisiltä näyttäytyä.
Tuossa puolenpäivän rinnassa valmistui kuuselaisten joukko vihdoin
lähtemään Korpivaaran kukkulalle ja muu kylän väki, joka oli heitä jo
odottanut kotveroisen seurasi perässä. Samalla alkoi kokoontua uhkaavan
näköisiä, synkkiä pilviä itäiselle taivaalle. Lapset asetettiin edelle,
mutta vakavina, vapisevina, huokaillen ja horjuvin polvin seurasivat
pienokaisia muut kyläläiset. "Kuinkahan minulle käy; kuinkahan minulle
käy?" kiljaisi yhtäkkiä Kuuselan Anni; kääntyi takaisin ja juoksi
suorastaan piiloon Pajulan riihen ruumenkorsuun. Setämies olisi
lähtenyt Annia palauttamaan, mutta Matti kirosi ja huusi: "muista Lotin
emäntää, setä!"
Pari, kolme miestä oli ottanut eväskontin matkaansa, mutta heitä
Kuuselan Matti kovasti torui, selittäen, että ei saa raskauttaa
ruumistansa ruoalla eikä juomalla. Kylään tuskin lienee jäänyt kymmentä
henkeä, mutta Iso-Honkalan emäntää ja renki-Reetiä ei kulkijain
joukossa näkynyt, vaikka heitä kuinka olisi katseltu.
"Eivätköhän nuo vieläkään usko?" kysäsi joku joukosta. "Eivätköön nuo
usko — paatuneet?"
"En tiedä", vastasi talon paimenpoika, "mutta Reeti sanoi ensin
tekevänsä valmiiksi ojalapion varren, koska maanantaina on käytävä
mudan luontiin."
Tuuli oli sillä välin yltynyt oikeaksi myrskyksi ja ilkamoiden
kuljetteli synkkiä pilviparvia samean näköisellä taivaalla.
Saavuttaessa Korpivaaran tasaiselle kiireelle oli jo koko luonto kuin
kiukustuneena. Illan pitkään myrskyn raivo kuitenkin tuntui vain yhä
kasvavan. Siinä oli silloin sekä rajua voimaa että huimapäistä uhkaa;
syvää umpimielisyyttä, salaperäisyyttä ja suurta, hurjaa epätoivon
tuskaa. Ihmisten sydän oli kauhusta pakahtua, erittäinkin kun pimeys
pelkoa lisäsi. Salon metsien ryske, silloin myrskyn kova kohina,
naisten parku, lasten voihkina ja vanhain valittavat huokailut yhtyivät
soitoksi semmoiseksi, joka kutisti urheintakin sydäntä sekä säälistä
että kauhusta. Ahtolan vahtosuortuvaiset lapset raivoten sihisivät
alhaalla metsälammikoiden laineilla ja järvien aallot vimmoissaan
pohjapungistaan ja aavoilta seliltä puskuilivat rantoja vastaan.
Tohisten pyörivät tuulet kumpujen ja kukkuloiden välillä, vinkuivat
kallioiden rotkoissa, yhtyivät samansuuntaisiksi soilla, joille ei
päivälläkään näy äärtä eikä päätä. Ne, riensivät rämeiltä, yhtynein
voimin pyörrepäissä, yli likaisten lätäköiden ja hyllyvien hetteiden
repimään, särkemään, hävittämään kaikkea. Kautta kankaitten kuului
räiskettä murtuvista oksista ja sortuvista puista. Meluten, ähkien
rusahtelivat kuivuneet kelohongat rämeiden reunoilla ja jyrkeät
aihkit narisivat, nitisivät tuskissaan vaarojen huipuilla, Ilmassa
liehui toisin paikoin tukuttain kosteita, kellastuneita, mätäneviä,
erimuotoisia lehtiä ja kammoittavana tulena paloivat pelästyneen
ilveksen silmät tuuhean kuusen oksistossa, kuin se runkoa vasten
kytristyneenä, jonkun sylen päässä latvasta, kummastellen katseli
vaaran laella vavahtelevaa, lammaskatrasta muistuttavaa ihmislaumaa.
Sanoin selittämätön oli surkeus, joka kaikkia Korpivaaralaisia
kahlehti. Ainoastaan Hölmö-Teppo istui rauhallisena, selkä kallioa
vasten ja koetteli turhaan saada sytytetyksi jo ammoin sammunutta
piippunysäänsä. Itsekseen hän siinä mutisi: "tulta siitä pitää tulla,
vaikka turkanen olisi". Yhtäkkiä hän sitte ihastuneena huudahti: "jo
tulee; tuolta tulee; ettekö näe, tuolta puiden välitse tulee!"
Kauhun tunne karini kaikkien selkäpiitä ja joku rohkeimmista kysäsi:
"mitä tulee?"
"Tulta", mutisi Hölmö-Teppo ja naiset alkoivat siunailla, voivotella ja
viehkuroida maassa.
Tulta sieltä olikin tulossa puiden välistä. Vähän ajan takaa se
kirkasvaloinen tervassoitsu kipunoita sinkautellen olikin jo aivan
yhteen sulloutuneiden ihmisten edessä. Kiukkuinen ääni kajahti
tulisoitsun sivulta: "täälläkö te, hupsut, vielä kaikki olette?"
"Renki-Reeti, renki-Reeti", kuului kymmenistä suista, juurikuin kaikki
olisivat häntä odottaneet avukseen ja pelastus nyt olisi tullut.
"Niin on; mutta nyt kiirevilkkaan meidän väki kaikki kotiin. Emäntä
ei jaksa tehdä mitään. Katselee vain Kallea ja vuoroin itkee, toisin
nauraa."
"Mitä? Onko Kalle tullut kotiin? Miksi hän ei tullut tänne? Milloin hän
tuli?"
Lumous oli lauennut ja kysymyksiä sateli Reetille joka kulmalta.
"Hupsuhan se olisi hänkin, jos syyttä pakotta olisi tämmöisessä Herran
ilmassa lähtenyt metsiä pitkin haihattelemaan", oli ainoa selitys,
jonka Reeti kyläläisille Kallesta antoi.
Enempää ei tarvittukaan, vaan käskemättä ja kilvan seurasivat
kaikki Reetin tervassoitsua, eivätkä joukon tunteet tuntuneet kovin
ystävällisiltä Kallea kohtaan. Kuuselan Matti uhkasi, hammasta purren
ja karkeasti kiroten, Kalle Honkasen jo aivan "tänä yönä tuomion eloon
asettaa". Sarapuron Pietari sanoi hänet "elävältä korventavansa", mutta
Liukon Paavo tyytyi "hirttämään hänet ensimmäiseen parhaaseen puuhun",
sittekuin Kirjalan ruotimuori oli vakuuttanut repivänsä "omin käsin"
Kallelta silmät päästä.
Ei puuttunut sinä yönä sitte vieraita Honkalan pirtistä. Heti Reetin
perästä näöt astui sisään Kuuselan Matti karahka kädessä ja käveli
kiivaasti pöydän luo, peräpenkkiä kohti. Äkkiä hän kuitenkin seisahti
ja karahka putosi kädestä.
"Missä Kalle on?"
"Tässä, ‒ ‒ Iltaa ‒ ‒ no ihan elävänä tosiaankin Kuuselan Matti.
Terve mieheen, pitkistä ajoista, ‒ ‒ Kas, etkö sinä enää entistä
paimentoveriasi tunne?"
Matti katseli hetkisen ällistyneenä edessään seisovaa, lyhytläntää,
mutta vahvarakenteista, hartiakasta nuorta miestä. Katsoi, viimein
ojensi iloisesti kätensä ja sanoi: "totta totisesti — — Sinä olet
serkku — Kalle, sinä... vaikka paljo miehistynyt sitte viimenäkemän.
Mutta missäs on se toinen Kalle?"
"En minä tunne mitään toista Kallea."
"Niin, mutta missä on se — — se — — pitkä ‒ ‒ ‒?"
"Se maailman lopun Kalle", täydensi joku ovensuussa seisoja kysymystä.
"En tiedä ja — I will have no dealings with him (enkä tahdokaan hänestä
tietää)", nauroi puhuteltu, "jos hän näet on semmoinen kuvatus, kuin
äiti on häntä tässä minulle kuvannut."
Maailman loppu unohtui siiloin kaikkien mielestä ja kohta porisivat
talon kahvipannut ja kattilat tuvan hiiloksella, sillä emäntä tahtoi
välttämättömästi koko kylän olemaan läsnä oikean poikansa tulijaisissa,
joka ei ollut tullutkaan kotiin ihan "tyhjin nyrkin". Hölmö-Teppo
tahtoi sittekin "antaa Kallelle selkään", mutta leppyi hänkin, saatuaan
Kallelta hampaihinsa oikean sikarin, jommoisista hän "kyllä oli kuullut
tarinoitavan, mutta ei ikinä polttanut".
Makeasti nauroi oikea Kalle Honkanen, kuultuaan olevansa oikeastaan
melkein koko Korpivaaran isäntä, kun kihlakunnan oikeudessa
hänellä jo oli huudot saatu miltei kylän kaikkiin muihin, kuin
kotitaloonsa. Ja melkeinpä kiitolliset kyläläiset olisivat taitaneet
hänet siksi ottaakin, kun hän vaivojansa säästämättä vuosikaudet
riiteli kyläläisille takaisin ja voitti ne tukkimetsät, jotka hänen
valhekaimansa oli myynyt kaupungin sahapatrooneille, saaden niistä
käsirahoja kolmattakymmentä tuhatta. Sillä oli näet ollut tunnettujen
miesten todistus siitä, että noiden kahdeksantoista talon mailta lähtee
"vähintään satatuhatta tukkipuuta" ja lisäksi henkikirjurin virallinen
vakuutus noiden kaikkien talojen olevan perintötiloja.
Kalle ei kuitenkaan halunnut itselleen useampia, kuin oman talonsa;
varsinkaan sitte, kuu sai Soljakan Simolta anteeksi sen, että
poikasena oli vahingossa onkitiellä sytyttänyt tuleen Heinälammin
suon. Mielellään sen Simo anteeksi soikin, sillä sitte se suo vasta
oli oikein ruvennutkin heiniä antamaan. Sitä pihaansa piilemään se oli
Honkalan Kalle kuitenkin merille paennut; mutta mitäpäs siitä. Mitäpäs
siitä, kun Simo kaikki anteeksi soi ja "kaupantekiäisiksi" antoi vielä
kauniimman tyttäristänsä, sorean Saaran, Kallelle emännäksikin ja
kolmannen osan irtaimistosta, vaikka vävy ei ollut sitä tahtonutkaan.