Muutamana kesäisenä aamuna oli Ukko-Tuomari hyvin huonolla tuulella,
vaikka milloinkapa se mies lienee hyvällä tuulella ollutkaan sen
perästä, kuin rouva kuoli ja virastaan luopui. Minulle se juonitteli
siitä, kun ruuna oli aamusella päässyt Hietalan kaurapeltoon, eikä
uskonut jotta hietalaiset itse olivat jättäneet veräjänsä auki,
saadakseen edes jotakin hyvää kaurastansa, sillä se oli kauraa
semmoista, ettei pastori Hälisen pellolla parempaa — pelkkiä
pillikkeitä, narskuja ja ohdakkeita koko pelto.
Kuoppalan Kaisa, talouden hoitaja taas oli kuullut kunniansa kuumasta
kahvista ja kärpäsistä. Kaisan olisi näet pitänyt pitää huoneet
puhtaina hyönteisistä, jos kohta Ukko-Tuomari itse piti yöt päivät
akkunoita auki milloin pilveksen, milloin päivän puolelta ja intti
kärpäisten tulevan keittiöstä, eikä ulkoa sisähuoneihin. Ei sillä
miehellä muutoin ollut niinkään paha palvella, kun vain jaksoi sen
marmatusta kuunnella ja joka seikasta sille perinpohjaisen selon tehdä.
Osasi se olla hyväkin ja jos sillä sattui olemaan mieluista työtä, niin
kohteli se meitä kuin veli veljeään. Mutta kun ei ollut työtä, niin
auta armias sitä surinaa ja pörinää, mitä se mies piti!
Kuoppalan Kaisa sanoikin kerran: "kun se olisi sen virkansa pitänyt,
niin meillä olisi elämä, kuin taivaan pankolla, mutta nyt se vain
ikävissään ja joutessaan kurnuttaa kaikesta." Taisi siinä Kaisan
puheessa olla paljon perääkin, koska minäkin panin merkille, että mitä
sekavammissa oikeus-asioissa ihmiset kävivät Ukko-Tuomarilta neuvoja
kysymässä, sitä ystävällisempi hän aina meillekin oli. Semmoisina
päivinä hän oikein omin käsin auttoi minuakin työssä, joko minä sitte
perkkasin puutarhaa tahi sahasin halkoja, ja tuumitteli kaikista
asioista, niinkuin ilmoihminen ainakin.
Muutamastikin hän kysäsi minulta: "mihinkä sinun mielestäsi, Taavetti,
minun pitäisi panna omaisuuteni ja rahani?"
"Pankkiahan ne sanovat hyväksi — rikkaat", arvelin minä.
"Ehei", hymähti Ukko-Tuomari. "Ja sitte ne perisivät kuoltuani von
Stoltz-Dummerjahnit joka pennin."
"Eivätköhän nuo paroonit sitte niitä tarvitsisikin", rohkenin minä
huomauttaa.
"Kylläkai niille Tulosenkin tuhannet kuoltuani kelpaisivat", tuumaili
hän. "Mutta eläkööt lankomieheni pitkällä nimellään ja tehkööt
työtä, niinkuin on muidenkin täytynyt tehdä. — Ei, hyvä mies, tule
pennikään minun, mökin pojan, varoistani lämmittämään niiden korkeasti
vapaasukuisten herrojen kämmentä, ei pennikään."
"No onhan niitä vennon vieraitakin, joille hyvä ei pahaa tekisi,
niinkuin esimerkiksi tuo Kaisa ja minä", sanoin minä piloillani ja
nauraen.
"Ei, niin julma minä en toki tahdo olla", vastasi hän toimessaan.
"Jos te tai joku muu saisi suhteellisesti suuret varat käsiinsä ihan
ilmaiseksi, niin olisi se teidän sekä ajallinen että iankaikkinen
onnettomuutenne. Ansiotta saatu tavara näet aina, milt'ei
poikkeuksetta, vie saajansa perikatoon. Kuinka moni tukkirahoja
kosommalta saanut mies on täälläkään jaksanut rikkauden kuormaa kantaa,
vaikka köyhänä olikin oikein kelpo mies. Tuossa on esimerkiksi tuo
Hietala, joka konjakkiin ja viineihin on upottanut sekä toimensa että
tuhantensa. Ja onpa hän lapsilleenkin opettanut laiskuutta ja turhuutta
niin, että tytötkin maailman nauruna ja kummituksina pitkin teitä
maleksivat, vaikka kotona kyllä työtä riittäisi ja nälkä huutaakin
taukoamatta: työhön, työhön!"
"Eiväthän ne toki kaikki ole Hietaloita", pistin minä vastaukseksi. "Ja
voisihan herrassyötinki antaa varansa vaikka vaivaisille ja köyhille."
"Jo veikkonen olen ajatellut sitäkin, mutta silloin ihmiset sanoisivat
minun heidän laitostensa vuoksi vanhoja ja köyhiä muistaneen. Ja
toisekseen, useimmat ihmisethän ovat itse syynä vanhuutensakin
vastuksiin, eikä minussa ole miestä palkitsemaan kenenkään nuoruuden
tai miehuuden iän hurjastelulta. Sen saavat tehdä kunnat, joiden se
lain mukaan on tehtäväkin."
"Mutta onhan niitä kouluja ja sen semmoisia laitoksia, joihin rikkaat
lahjoituksia tekevät, kuten sanomalehdissä kerrotaan."
"Onhan niitä; on", sanoi Ukko-Tuomari. "Ennen muinoin eli
Kuukkajärvellä suutari, joka näki nälkää kolme vuotta voidakseen
lahjoittaa keisarille kunnon kengät ja sillä tavoin saadakseen nimensä
sanomalehtiin. Minä en kuitenkaan ole mikään Kuukkajärven suutari.
Mutta mitäs arvelette, jos olisi perustaa turvakoti vanhoille ja
vaivaisille hevoskaakeille, että ne saisivat rauhallisen kodin ja hyvän
hoidon vanhuutensa päivinä, sitte kuin herrat ja narrit ovat niitä
tarpeekseen asti rääkänneet kilpa-ajoissa ja muissa?"
"Eiköhän noille olisi paras hyvä työ hyppysellinen ruutia ja pieni
lyyjymurikka", arvelin minä ja jätin ukon yksikseen tuumailemaan,
lähtien työhöni.
Luullakseni olisi hän kuitenkin pannut tuumansa toimeen, jos ei
muutoin niin sen hullunkurisuuden takia ja uhmatakseen rouvansa
ylpeitä sukulaisia, sillä omia omaisia oi ukolla enää elossa ollut,
mutta sitte tapahtui muuan pieni seikka. Sinä aamuna näet, josta jo
mainitsin, olivat, kärpäset erittäin äkäisiä ja pureksivat lakkaamatta
Ukko-Tuomarin kaljua päätä. Erittäin oli niistä pari pörisijää hyvin
innokkaita ukon kiireellä kisailemaan. Vanhus huitoi niitä käsillään ja
paukutteli päälakensa liian punaiseksi, mutta aina ne ymmärtävät tehdä
semmoisen keikauksen, jotta ukon iskut sattuivat aina harhaan.
Ukko-Tuomarin parhaillaan kärpäisjahtia pitäessä avaantui sitte ovi ja
sisään ilmestyi noin iältään tuskin viisivuotinen ja hyvin huonoihin
tamineihin puettu poikalapsi. Se oli pölyssä ja niin liassa, jotta
poskilta valuvat hikihelmet jättivät jälkeensä aivan silminnähtävät
puhtaammat vaot.
"Sinäkö se olet se Ukko-Tuomari, joka kirjoittelet ihmisille
asiakirjoja", kysäsi poika, pitemmittä esipuheitta.
Ukko-Tuomari katsoi pitkään poikaan, mutta virkkoi viimein: "minähän se
olen, mut mikäs otus sinä olet?"
"Minä olen Mäki-Maljan Hermanni tuolta kylän laidalta."
"Mitä varten sinä sitte tänne tulit? Olisit mennyt Kaisan luo keittiöön
kerjäämään."
"Ei äiti anna meidän kerjätä, vaan minä tulin teettämään asiakirjaa
sinulla, niinkuin oli käynyt teettämässä suutarin Mikkokin."
"Älähän mitään, vai asiakirjaa!" lausui Ukko-Tuomari ivallisesti.
"Kenenkäs kanssa sinulla olisi asioita?"
"Jumalallehan sitä pitäisi kirjoittaa", toimitti poika.
Ukko-Tuomari hypähti pari askelta eteen päin, tarttui pojan
rintapieleen ja ärjäsi: "poika, kuka lurjus sinut lähetti tänne ja
opetti Jumalata pilkkaamaan?"
Poika pillahti itkuun ja vavisten, varpaista pääkuoreensa asti, koetti
soperrella: "päästä pois, hyvä Ukko-Tuomari. Eihän minua kukaan,
mutta kun olit kirjoittanut suutarin Mikolle, niin arvelin että jos
kirjoittaisit minullekin, jotta Jumala herättäisi äidin ja hän nousisi
Hannalle ja minulle leipää antamaan."
"Hm; vai niin", sanoi vanhus ja hellitti kätensä pojan pieluksista.
Irti päässeenä aikoi poika heti livistää tiellensä, mutta Ukko-Tuomari
lausui entistä paljoa ystävällisemmin: "älähän nyt kiirehdi! Ehkä minä
sittekin toimitan asiasi, kunhan kerrot sen tarkemmin minulle."
Kyselemällä sai sitte Ukko-Tuomari viimein tietää Mäki-Maijan nukkuneen
eilen jo "aika päivällä", eikä nousseen lapsille, Hannalle ja
Hermannille, illallistakaan antamaan, vaikka Hanna oli hyvin kovasti
itkenytkin. Aamusella olivat lapset sitte taas koettaneet äitiään
herätellä ja oikein istuallekin nostaa, mutta eivät olleet jaksaneet.
Sitte olivat he omin päinsä etsineet leipää läpi koko nurkkakaapin,
mutta eivät löytäneet mitään. Kun äiti oli aina neuvonut lapsia
turvaamaan Jumalaan, niin olivat he sen tehneetkin ja yhteisestä
päätöksestä oli Hermanni nyt lähtenyt Ukko-Tuomarin puheille, jonka
suutarin Mikko oli sanonut auttavan aina kaikkia ihmisiä asiakirjain
kirjoittamisella.
"Vai niin; vai ovat asiat sillä kannalla", oli huokaissut Ukko-Tuomari,
jonka sydäntä oli kouristanut niin perin kylmästi ja oudosti koko ajan
pojan kertomusta kuunnellessaan. "Vai ovat asiat sillä kannalla! — —
Kyllähän sinua sitte pitää auttaa, mutta — — —"
Ukko-Tuomari nieleksi hetkisen jotakin ja viimein sai sanotuksi,
taputellen pojan likaista poskea: "menehän nyt ensin keittiöön ja käske
Kaisan antamaan itsellesi ruokaa, niin minä sillä aikaa kirjoitan
Jumalalle."
Poika totteli, mutta Ukko-Tuomari istui tuokioisen komean
kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoitti, kirjoitti todellakin
jotakin. Pää hänellä oli vasemman käden varassa ja kuumia kyyneliä
tipahteli tuon tuostakin kirjoittaessa paperille. Ja vanhus mutisi
alati itsekseen: "peto sitä pitää olla, ihan ilmeinen peto! Istua
huolettomana tässä oman katon alla ja kiukutella kaikenmoisista, kun
toiset aivan naapurissa napisematta, valittamatta kuolevat kurjuuteen
ja nälkään. Jumala armahda minua vaivaista syntistä!"
Tottapa ne asiakirjat viimeinkin valmistuivat, koska, vanhus pesi
silmänsä, tuli ulos ja käski minun kiireesti valjastamaan molemmat
hevoset vaunujen eteen ja niin sitä mentiin Mäki-Maijan mökille,
Ukko-Tuomari, Hermanni ja minä. Kylän väki sitä matkuetta katseli,
mutta mökille me tultiin.
Sieltä palattaessa kysyi pikku Hanna, istuessaan vanhuksen rinnalla
vaunuissa: "minkähän tähden se Jumala ei käskenyt sinun ottamaan
äitiäkin tytöksesi?"