— — — Täydellensä
Todet uskon nyt totiset.
Minä poikasi ihanan
panin hirvet hiihtämähän,
jalopeurat jaksamahan,
ruunat suuret suistamahan,
varsat valjastelemahan,
punnuksiksi painaviksi
Vaa'an kuppihin visuhun.
Hän ne kaikki mahtavasti
suoritti urohon lailla,
mutta puuttui vielä pieni
vaakakupista kipene
punnuksista Kauon puolla.
Silloin työnsin poikuesi
pyhän linnun pyyäntähän,
jolloin Vaaka varmastikin
voiton soisi voittajalle.
Nyt en tuota tunnekkana
mi on tullunna tuhoksi,
esteheksi ennättänhä,
kun ei kuulu jo tulevan
tyttöä anelemahan.
(Louhi katoaa. Tuonen joutsenen laulu kuuluu voimakkaasti, hämäryys
selkenee ja etäämpää siintää Tuonen virta.)
ÄITI (luoden katseensa virralle päin):
Tuollahan on Tuonen virran
penger pehmoinen levätä,
ken levon on tarpehessa.
(Ihastuen.)
Tunnen tuolla nurmikolla,
sammalella vihreällä,
nukkumassa puhtoiseni,
talven lunta valkeamman,
hangenkuorta kirkkahamman,
— — näkevän suloista unta
ikuisesta autuudesta.
(Onnellisena.)
Kiidän päivyen keralla
yöstä kohta koittavalla,
huuhtelen sun huuliltasi
kalman kylmän kalpeuden
elämäksi rakkauden.
Kiiruhtaa nopeasti virralle päin ja häviää sinne. Soitto on
voimakkaampaa, voivotellen tuskaa, valitusta ja voihkinaa,
kirkastuen vähitellen aurinkoiseksi, toivehikkaaksi, jossa ylitse
eroittuu selvästi Tuonelan joutsenen laulu.
Aamuruskon ensi värit punertavat taivaan rannan purppuran
ja oranssin värisiksi.
ÄIDIN ÄÄNI (etäältä):
Oi sä kultainen omena,
hopeainen sauvaseni,
nouseos makoamasta,
ylene uneksimasta,
asemahan arvokkaaseen
kuolon vallan voittajaksi!
KAUKOMIELEN ÄÄNI (kaukaa):
Terve päivä, taivon kehrä,
terve maailma matala
taivahaksi taipununna!
(Aurinko nousee taivaan rannalla ja joutsenen laulun soidessa ilmenee
Kaukomieli näyttämön taustalle, valkoiseen Tietäjän kauhtanaan
puettuna, kirkas valokiehkura sekä otsalla, että rinnalla.
Silmikko-risti riimusauva kädessänsä seisoo hän keskustalla
ietteisiinsä vaipuneena, katse korkeuteen tähdättynä.)