Mitä lienet miehiäsi
vento vierahia vielä,
kun sukuasi et tunne,
oman laumasi opasta?
Jo on aika miehen nousta,
Kaukomielenkin kavuta,
korkealle kukkulalle,
vihannalle vainiolle
aatemaailman aloilla.
Sieltä iskeös itähän
silmäs' päivän nousun puolle,
mistä viisaus valuvi,
valo koittaa ihmisille,
niin sa nähnet hietikolla,
kuloharjan kuusikolla,
jonka tukka tulta tuiskii,
harja suihkivi savua.
Oletko näkyä tuota
unissa, tai valveillasi
sattunut sa sattumalta — — —
KAUKOMIELI (katkaisten kiihkeästi Tietäjän jatkeen):
näkemähän näykkivätä —
Hiiden hirmuista hepoa?
(Kummastellen.)
Milloinka inehmon mieli
moista tahtoisi tajuta?
LOUHI (varoittaen):
Koita kuuroin korvinesi
kuulla kitsastelematta
opastusta antamaamme!
2:NEN TiETÄJÄ:
Mikäli pyhäinen pyyde,
halu polttavan palava,
täyttää rinnan ihmislapsen
Tietohon takertumahan
ajatustensa avulla,
ajopelin aivojensa, — — —
sikäli lähellä hetki
matkan päähän pääsemähän,
näkemähän on näkyä,
jossa ratsu raudankarva
valmihina vuottelevi
päästä vallas valjahisin
korjan kestävän etehen.
Ellös tulta tunnustellen
säkeniä säikähtele,
tukastansa mi tulevi,
silmän yltä sinkoavat,
jouhista hevosen harjan.
Tulta tutkios visusti
vakavasti vaaliellen,
kohta sen tutuksi tunnet
omaksesi arvaelet.
Muistat mustan menneisyyden
hetket herkästi hävinneet,
jolloin laskit valloillensa
järjen, aatosten hevosen,
varsan vauhkon, huimapäisen,
suitsematta suitsiloilla,
päitsemättä päitsilöillä
keskitetyn mietiskelyn;
ilman kättä ohjaksissa
tiedon, taidon, viisauden,
jumaluuden julkihyvän,
olemuksesi isännän.
Järki pääsi päitsemättä
karkuteille karjamailta,
laittomille laidunmaille,
tiedon pellon pientarille,
rikkaruohon riuhdontahan.
Siellä söi se ohdakkeita
mali heinän heikaleita,
mataroita malkioita,
joista juopui ihmisjärki
katkeraksi, kirpeäksi,
pistäväksi, polttavaksi,
tuskan tuiman tuottavaksi
itsellensä, kuin myös muille.
KAUKCMIELI (miettiväisenä):
Sanoit sauhun tupruavan
harjasta eto otuksen.