Nykyisen kahdennenkymmenennen vuosisadan kynnyksellä elämme vielä sen
kehityskauden mainingeissa, jolloin vallalla ollut aatesuunta kielsi
talismaanien taikavoiman, väittäen moisen uskon tietämättömyyden
menneisyydessä synnyttämäksi äpärälapseksi, jonka olisi väistyttävä
tiedon oikean rintaperillisen, kokemusperäisen, materialistisen
tutkimuksen tieltä, Materialismin oli kuluneen vuosisadan järki
omistanut siihen määrin lapsekseen, että se, hyljätessään vanhojen
taiat ja talismaanit, kielsi myöskin henkimaailman olemassaolon
ja asettui johdonmukaisesti kielteiselle kannalle koko henkisen
kehityksen pitkittyvään jatkuvaisuuteen, ainakin mikäli se koski
ihmistä eristettynä yksilönä.
Tämmöistä asiain tilaa ei kumminkaan kestänyt kauan. Pian alkoi
kuulua voimakkaita, tieteellisesti perusteltuja, ääniä päinvastaiseen
suuntaan. Moni nosti sormensa varoitukseksi, ellei ilman tutkimatta
heittää hukkaan vanhojen taikakaluja ja vaistomaisesti alistutaan
vähitellen antamaan niille edes tavallinen vanhuudelle kuuluva
kunnioitus, jonka materialismi tahtoi niiltä pois riistää —
ehkäisten menettelyllä talismaanien tuhoatuottavien ominaisuuksien
ilmipuhkeamisen.
Talismaaneille pitäisi näet olla sekä hyvää-, että pahaa-tuottavia
ominaisuuksia:
Ellei tahdota täydelleen ummistaa silmiä tosiasioille, pitää tämä
luulo paikkansa ainakin eräällä rajoitetulla alalla, nimittäin niihin
talismaaneihin nähden, jotka "pyhien kirjojen" nimellisinä omaavai
erikoisen merkityksen sekä yksilöiden, että koko ihmiskunnan henkisessä
kehityksessä. Mikä merkillinen tenho lieneekään niihin kytketty,
sillä näyttää siltä, kuin niiden kunnioittamisesta, tai hylkimisestä
riippuisi elämä ja kuolema koko sille kansalle, jolle ne alkujaan on
uskottu:
Niinpä nähdään, että niin kauan kuin Hermeksen "lauluja" pidettiin
siksi arvossa, että niiden ohjeita toteutettiin jokapäiväisessä
elämässä, niin kauan kesti elossa se mahtava sivistys, jonka perustana
ne tuhansia vuosia olivat seisoneet.
"Kuolleiden kirjan" mukana hautautui maailman näkyvistä ei ainoastaan
Osiris-mysteerioiden suuret henkiset salaisuudet, vaan myöskin
koko egyptiläinen kulluuri, joka aikoinaan oli häikäissyt maailmaa
loistollaan.
Zend-Avestan palvonnan lakattua hukkui kaldealainen sivistys, jonka
sirpaleetkin todistavat nykyajalle sen muinoista upeata mahtavuutta.
Orphilaisten hymnien lakattua soimasta, sai koko varhainen
kreikkalainen henkisyys iskun, jonka jälkeen se ei koskaan kyennyt
nousemaan siihen korkeuteen, jossa tarut kertovat sen kerran olleen.
Päinvastaisia kiellä talismaanien hyvistä, eli suojelevista
ominaisuuksista, puhuu taas Veedojen ja hindulaisen sivistyksen
keskinäinen suhde. Iästään ja vanhoillisuudestaan huolimalta elää
hindulainen kansallisuus tänäkin päivänä elinvoimaisena, vaikkakin
siitä läpi vuosituhansien on isketty suonta alinomaa ja sen verta
imetty muiden kansallisuuksien ylläpitämiseksi, sillä se on
edelleenkin, kaikista houkutuksista huolimatta, jatkuvasti ylläpitänyt
kunnioitustaan ja uskoaan Veedojensa suojeluskykyyn.
Samoin on Juutalaisuuden laita. Sitkeys sen elinvoimassa on suurimmaksi
osaksi luettava sen kunnioituksen ansioksi, jota se aina on osoittanut
Vihityn opettajansa, Mooseksen, antamaan lakiin.
Selvintä kiellä talismaanien taikavoiman puolustukseksi puhuu
kumminkin Suomen kansan Kalevala, joka sen merkityksen nojalla,
mikä sillä on ollut Suomen kansan olemassaololle, on hyvällä syyllä
oikeutettu luettavaksi samanlaisien ja saman arvoisten "pyhien
kirjojen" joukkoon, kuin 'yllä mainitut. Kiin kauan kuin se oli salassa
nykyisiltä suomensukuisilta kansoilta — — — tai toisin sanoen, oli
salassa vain kansalta, mutta kyllä vielä tallella kansan keskuudessa
elävien tietäjien omaisuutena — — — piti se hiljaisuudessa yllä
kansan elinvoimaa, ehkäisten sitä sen vaikeuksien aikana kokonaan
kuolemasta, kunnes aika oli kypsä kansalle ja Kalevalalle sen uudelleen
julkituomiseen.
Ja mikä ihmeellinen käännös tapahtuikaan Suomen kansan kehityksessä
tuona merkillisenä hetkenä?
Heti kun Kalevala pääsi uudelleen päivän valoon, alkoi Suomen kansa
herätä vuosisataisesta, ellei vuosituhansisesta, unestaan: alkoi
tuntea oman arvonsa, kansallisvelvollisuutensa omassa maassaan, sekä
nähdä, että sillä kansallisuutena oli erikoisia velvollisuuksia,
erikoisine kultuuritehtävineen, koko maailman sivistykselle ja koko
ihmiskunnan henkiselle kehitykselle. Vaikkapa riistettäisiinkin
Kalevalalta tämä yleismaailmallinen kunnia, niin joka tapauksessa
täytyy myöntää, -että suomalaisuuden kansallinen herääminen tapahtui
samanaikaisesti Suomen suuren talismaanin, Kalevalan, julkisuuteen
tuomisen kanssa.
Näin ollen voidaan täydellä syyllä kysyä, mikä mahtanee olla se taika,
joka pyhien kirjojen talismaaneille antaa niiden mullistavan voiman?
Vertaamalla kaikkien kansallisuuksien pyhiä kirjoja toisiinsa,
huomaa niissä helposti'muutamia yhteisiä piirteitä, joita lähemmin
tutkimalla saa houkutuksen pitämään taian syinä. Yksi niisiä, ehkä
kaikista helpommin huomattavin, on se, että ne kaikki aivan erikoisesti
painostavat henkimaailman olemassa-oloa ja henkisyydelle perustettua
maailmankatsomusta, esittämällä sen ilmenneessä maailmassa ainoaksi
olevaiseksi, pysyväiseksi, joskin alituisesti eteenpäinpyrkiväksi,
kehityksen alaiseksi tekijäksi. Vaikkakin ne sitten upottavat ihmisen
tämän henkisen kehilyksen-lain virtaukseen, niin näyttävät ne samalla
ihmiselle tien, kuinka voida itsetietoisesti tarttua kehitys-lain
ohjaksiin ja kehittyä aktiiviseksi voimaksi lain sisällä. Olettamalla
tämmöinen edellytys, että moinen voiman käyttö todellakin joutuisi
yhden, tai useamman ihmisen käsiin jossakin kansallisuudessa, joka
tietenkin olisi sitä enemmän mahdollinen, kuta julkisemmin tuo "tie"
voiman saavuttamiseen on ilmoitettu kussakin kysymyksessä olevassa
talismaanissa, ja kansalla olisi tarjolla "tielle" kelvollisia
pyrkijöitä, — — — niin ei suinkaan ole ihmeellistä, jos talismaanien
löytö ja julkisuuteen tuominen osottautuisi kysymyksessä olevalle
kansallisuudelle niin suurimerkilykselliseksi, että sen olemassaolo
riippuisi kokonaan siitä, millä tavoin kansa suhtautuu talismaaniinsa.
Tätä "tietä" kehityksen auran kärkeen pääsemiseen on erikoisista
syistä ruvettu kutsumaan "kaidaksi tieksi" ja sen esittäminen on
yksi niitä suuria taikavoimia, jotka sisältyvät myöskin Kalevalan
talismaaniin. Lemminkäisen tarussa on "kaidan tien" vaatimukset tuotu
esille niin suuremmoisesti, ettei vertaa löydy muissa pyhissä kirjoissa
salatieteellisiin yksityiskohtiin nähden, vaikka esitys, — joka on
säilyttänyt yllään sen mysteerioverhon, joka sillä oli aikoinaan
esi-isillämme akkaadilaisilla, kaldealaisten kanssa suoranaisessa
vuorovaikutuksessa olleella, roduilla, — näyttää nykyaikaisesta
lukijasta vieraalta ja oudolla.
Tapahtuma kerrotaan esitetyn näytelmän muodossa, "lihassa ja veressä"
ja lukiessa Kalevalaa, saa kylläkin vakuutusta otaksumalla, että asian
laita lienee todella niin ollut. Ideoita personoimalla tuotiin suurin
piirtein esiin sekä ihmiskunnan, että ihmisyksilön kehitys aina siihen
suureen Vihkimykseen saakka, jolloin ihminen jumalallisen rakkauden
läpäisemänä sai yksilökohtaisesti tuntea, että Rakkaus yksinään
kykeni voittamaan kuoleman ja olemaan niin muodoin kaiken olemassaolon
perustana, joka kokemus siten muodostui Vihitylle ainoaksi laiksi, jota
hänen elämässään tuli ehdottomasti totella.
Näyttämökseen rakastivat vanhat erikoisesti mitä jokapäiväisimpää
ympäristöä, joka vertauskuvannollisesti valaisi parhaiten silloista
kehitystasoa. Niinpä kalevalaisessa vihkimysnäytelmässä esiintyvät
henkilöt esimerkiksi pimeässä savutuvassa, joka kuvannee ja edustanee
ihmiselämää, joka vielä on vailla vihkimyksen järkeä valaisevaa
korkeampaa tietoa. Personoimalla ihmisen henki, ihmisessä piilevän
jumaluuden sisäisin puoli, rakastavaksi äidiksi, oli savupirtti mitä
sopivin kehys näyttämään, kuinka osattomaksi ja yksinäiseksi ihmisen
korkein minuus itsensä tuntee, kun järki, sielun miehinen aspekti,
kehittymättömänä pyrkii itsekkäällä tavalla yhdistymään sielun
naiselliseen aspektiin, eli tunne-elämään, vallankin kun hengen ainoana
toverina ja auttajana oli vain käytännöllisistä, persoonallisen elämän
eduista, huolehtiva alin minuus.
Vaivojaan säästämättä ja antaumuksella hoiti rakastava äiti tulta,
elinvoimaa, tuvan liedellä, ehkäisten sen koskaan sammumasta ja piti
silmällä sielun eri aspekteja edustavien lapsiensa kehitystä,
seurasi aivan kuin unessa poikansa: järjen, ja miniänsä: tunne-elämän,
vaellusta, iloiten jokaisesta edistyksestä matkan varrella, neuvoen
heitä laatimaan kehityksen saavutuksia vastaavat ulkonaiset olosuhteet
sisäisen tilan mukaisiksi, ja oli vihdoin valmis uhrautumaan järjen
pelastukseksi, kun se "viisauden käärmeen" puremana oli taipuvainen
jäämään haudantakaiseen taivasmaailmaan, itsekkäisyyden viimeisen
houkutuksen pauloissa nauttimaan levon suloista onnea.
Tämä kehitystaistelu, ynnä monet muut vieläkin syvällisemmin
salatieteelliset totuudet Kalevalassa, ovat varmaankin välähdyksiä
siitä henkisestä voimasta, joka on tehnyt Kalevalan siksi voimalliseksi
talismaaniksi, joka on nostanut Suomen kansan silminnähtävästä kuoleman
unesta uudelleen kansakuntien joukkoon.
Tuomalla Kaukomielen tarun näyttämölle, olen mikäli mahdollista
pyrkinyt seuraamaan siinä esiintyvää mysteeriosalaisuuksien
lankaa arvoituksen henkisen ytimen käsittämiseen, ja jos olisin
pyrkimyksessäni onnistunut edes sen verran että antanut vain sysäyksen
näkevämmille tuomaan sitä yhä selvemmin esille, niin tuntisin työstäni
itseni onnelliseksi.
Mikkelissä 13.9.1916.