PIMEYS

Lievä kuume tekee työtään minussa. Näen sen pienistä kuumepisteistä,

jotka karkelevat parantolan leimalla varustetulla paperilla, koskaan

kuitenkaan yli määrätyn rajan ponnahtamatta. Muuten ei mikään

vastenmielinen tunne sitä elimistössäni ilmaise. En tunne mitään

raukaisevaa huumetta, joka lamaisi aivoni tai täyttäisi ne hirveillä

houreilla tai antaisi minun aavistaa äkillistä ja välttämätöntä

loppua. Päinvastoin, minun on mieluista olla. Tunnen tavallista

suurempaa selkeyttä ja yritteliäisyyttä ajatuksissani ja taipumusta

mahdollisimman valoisaan katsantotapaan. Kuinka kaukana ovat ne

aamut, jolloin alati heräsin väijyvään alakuloisuuteen, joka masensi

elintarmoni, ennenkuin nouseva päivä sen ehti jännittää uuteen

ponnistukseen! Tietoisuus taudista ei vaivaa minua enää kuten olentooni

väkisin tunkeutunut vieras esine, -- se on jo osa minusta, se panee

maata kerallani ja nousee aamulla kanssani.

Kaikki aistini ovat hereillä ja herkistyneinä, uskon, että ne voisivat

valmistaa minulle aivan uusia nautintoja. Voisin nähdä näkymättömiä

värivivahduksia ja kuulla seinien läpi. Nopeampi palaminen liuentaa

elimistössäni ennen aavistamattomia nautinnonmahdollisuuksia, samoin

kuin keittäessä kuumuuden kautta syntyy joukko ennen olemattomia

hienoja maku- ja tuoksutuntuja. Jos tätä lievää kuumetilaa jatkuu, niin

ehtii se aivan varmaan kehittää minussa kuudennen aistin, joka paraikaa

tietoisuuteni pohjalla viettää itiöelämäänsä. Siunattu pikku kuume!

Makaan ja ajattelen veripisaraa, jonka tuonnoin sormestani puristin

kahdeksansatakertaisen suurennuslasin alle; ajattelen, että se

vielä eli, eli minusta eroitettunakin, ja sen punaiset verisolut

kihisivät itsetiedottomassa liikunnossa, kunnes hyytyivät kuolleeksi,

kankeaksi rengasketjuksi. Oliko se niinä muutamina sekunteina, mitkä

se ulkopuolella minua eli, vielä osa minusta, elinkö sillä hetkellä

kahdessa osassa? Ja miksi itsetiedottomassa liikunnossa? Ehkä olen

kokoonpantu milliardeista itsetietoisista olennoista, jotka paraikaa

elimistössäni olemassaolostaan taistelevat taudin itiöitä vastaan?

Puolustavatko ne minua vaiko vain itseään? Onko niillä käsitystä

kokonaisuudesta, jota minä nimitän minuudekseni? Vai onko jokainen

tuollainen punainen verisolu itsekylläinen ja vain itsestään vastaava

olento? Paraikaa on todellinen sota- ja piiritystila minussa, valkeat

verisolut ahdistavat keuhkotaudin itiöitä, ja punaiset tanssivat

hurjaa sotatanssia pitkin koko suoniverkkoa. Ja minä lepään leveässä,

valkoisessa vuoteessa ja tunnen tanssin koko olennossani. Pitkin koko

ruumistani karkelevat hätääntyneet, huumaantuneet verisolut, jotka

sisääntunkeutunut vihollinen on kiihoittanut liikkeelle. Mutta minä,

koko tämän sodan temmellystanner, tunnen sen vain nautintona. Tiedän,

että palan ja kulun, ja että polttoaine kerran on oleva lopussa, mutta

tunnen suurinta passiivisuutta itsessäni tapahtuvaa liikuntoa kohtaan.

Olen aivan tyyni, ikäänkuin elämäntunnon äkillisen kohoamisen olisi

aiheuttanut rakkaus, kunnianhimo, tai jokin keinotekoinen huumausaine,

eikä hivuttava, minut vähitellen tappamaan tuomittu tauti.

Riemuitsen kirjavista kipinöistä, jotka siunattu pikkukuume iskee

muuten niin haluttomista ja laiskoista aivoistani, jotka ovat

tylsistyneet yhtä ainoaa ajatusta saivartaessaan. Iloitsen vereni

vilkkaasta vauhdista, joka sykyttää sydäntäni, ikäänkuin elämäni

kaikkein odotuksellisimpina ja aavistusrikkaimpina aikoina. Iloitsen

koko itsepetoksestani, koko piilosillaolosta, jota järkeni kanssa

leikin, koko tästä elämän hedelmällisimpien ja uskaliaimpien hetkien

valheheijastuksesta.

Ja minusta tuntuu, kuin palaisi valkean talon joka komerossa tällainen

petollinen elämäntunto, jolla ei ole sytykettä todellisuudessa, --

ikäänkuin virvatulen yöllinen ja vihertävä liekki, joka jonakuna

kuumeettomana aamuna on tuomittu kitumaan kuin märjän tuhkan alla ja

muuttumaan maatamatavaksi alakuloisuudeksi.

* * * * *

Illalla kiipeevät kuumepisteet pari pikkuruista astetta korkeammalle,

ja yhä enemmän miellyttää minua tautini. Epäilemättä se on esteettisin

kaikista hivuttavista taudeista, jotka tavallisesti lähestyvät meitä

rumuudella, ja joista rumin on vanhuus. Kaikki ne ovat inhoittavia

ja ala-arvoisia ihmiselle, tämä yksin ei. Ne ovat kekseliäitä kuin

keskiaikainen pyöveli, joka vähitellen teloitti uhrinsa, ne nyhtävät

ensin hiuksemme ja hampaamme, koukistavat suoran ryhtimme, tekevät

meistä linnunpelättejä, ennenkuin armahtavat lopullisella häviöllä.

Kuinka vastenmielistä ja jokapäiväistä olisi kuolla vatsatautiin ja

sappikiviin, kuinka iljettävää maata vainajana mätäpaiseet ruumiissa!

Keuhkotauti on keksitty kaikkia niitä varten, jotka tahtovat kuolla

kauneudessa, se täyttää kaikki romanttisen sielun vaatimukset.

Keuhkotauti on kaunosielujen tauti. Siinä on jotain läpeensä

tunteellista ja hiutuvaa, jo vanhastaan se on ollut kiitollinen

kuolintapa runoudessa, ja monen kirjan hentomieliset sankarittaret

ovat sen avulla heittäneet hyvästit elämälle. Tietysti heillä on ollut

mahdollisimman vähän ysköksiä, ja tietysti he ovat oivaltaneet oikeaan

aikaan kuolla, ennen luurangoksi laihtumista, sitä heidän ihanteellinen

sielunsa ei sallisi. Mutta aivan varmaan he olivat ruumiillisesti

olennoinneet tämän taudin kauneuslajin. Onko olemassa muuta tautia,

jolla olisi oma kauneusmuotonsa? En usko sitä. Keuhkotauti sensijaan

ei hävitä, ei ainakaan ensi asteillaan, ruumiin kauneutta, se vain

muuttaa sen. Voi puhua keuhkotautisesta kauneustyypistä. Onko

olemassa muuta tautia, jolla olisi kyky, ainakin aika ajoin, kohottaa

toivehikkaisuutta ja iloisuutta? En usko sitä. Mutta keuhkotauti,

samalla kun se lahjoittaa sielulle hentomielisen herkkyyden ja

aika ajoin leimahtavan iloisuuden, samalla se luo ruumiille

aivan erityisen kauneusmuodon, josta ei voi erehtyä. Botticelli

maalasi Venuksensa keuhkotautisen lemmittynsä mukaan, siitä hänen

soljuvat olkapäänsä, hänen pitkä joutsenkaulansa, koko hänen ilmava

kauneutensa. Keuhkotaudin luoma kauneus on eteeristä, se hävittää

ruumiista aineellisuuden ja henkevöi aistillisuuden. Se luo heleän ja

herkkävaihteisen ihon, kukoistavaa terveyttä kangastelevat täplät ja

katseelle tunteellisen, kostean kiillon.

Ihmeellinen tauti! Kaikki siinä on petosta. Se on kuolemaa

elämän naamio kasvoilla. Se pettää sekä sielun että ruumiin.

Keuhkopuolikkaillasi luulet vielä voivasi hengittää kaikki maisen

paratiisin tuoksut!

* * * * *

Ja minä maatessani valkoisen talon valkoisessa huoneessa, ja

kuumepisteitten paperilla karkeloidessa, aloin ajatella kuolemaa.

Kun olemme kaiken muun mailmassa kokeneet, alkaako silloin

kuolemanuteliaisuutemme?

Kuolemaa ei ole vielä yksikään ihminen kokenut, sillä kokemus

on yhteenveto hetkellisistä aistimuksistamme, mielialoistamme,

tietoisuuden saavuttaneista elämyksistämme, mutta tätä yhteenvetoa ei

ole yksikään meistä tehnyt. Yhtä vähän kuin tiedämme, millaista on

syntyä, yhtä vähän tiedämme, millaista on kuolla. Ehkä on syntyminen

yhtä peloittava ja tuskallinen olotilan muutos kuin ikinä kuolema.

Vainajat vaikenevat, ja äskensyntyneitten huuto on meille salattua

kieltä. Ruumiimme tuntee kasvamisen ja elämän antamisen nautinnot ja

tuskat, mutta kuoleman tuskia ja nautintoja se ei tunne, koska se itse

samalla häviää.

Minkälaista on häviämisen nautinto, liukeneminen, sammuminen, loppu...

loppujen loppu? Minkälaista on se, minkä jumalat ovat meiltä salanneet?

Yksinäisyydestä ja pikkukuumeesta kiihtyneet aivoni kuvittelivat suuret

pensaikot kukkivia jasmiineja, jotka minua ympäröitsisivät kuollessani.

Ei minkään kukan tuoksu ole niin kiihoittanut aistejani kuin jasmiinin.

Siinä on jotain selittämättömän makeaa ja imelän väkevää, se panee

uneksimaan kaikenlaisista itämaisista huumausaineista ja myrkyistä. Se

voisi kiihoittaa minut rikoksiin ja kiellettyyn rakkauteen ja herättää

valekuolleista vielä kerran tajuamaan aistien iloa. Jasmiinin tuoksu

tekisi kuolemani hiljaiseksi sammumiseksi, ja minun elämäni eroaisi

minusta yhtä arvoituksellisesti kuin tuoksu, tämä ääretön joukko

äärettömän pieniä ainehitusia, eroaa kukasta yöhön.

* * * * *

Valvoin suurimman osan yötä. Illalla sammutin itse sähkövalon.

En voi kuulla käytävästä lyhyttä, leikkaavaa naksahdusta, joka

kädenkäännähdyksellä tappaa valon ja päästää pimeyden tulvimaan

ympärilleni. On kuin katkeisi sillä hetkellä elämänlanka, jotain elävää

leikataan poikki, ikäänkuin valon valtasuoni. Mutta kun itse sammutan

valon, teen sen tyynesti ja tietoisesti, ja katselen ilman pelkoa

pimeyteen ja ulkolyhdyn luomaan ikkunaruutujen heijastukseen valkealla

seinällä vuoteeni jalkopäässä.

Valvoin, tuntematta tuttua levottomuutta, joka muuten aina unettomina

öinä vaanii, seuraavan aamun raukeutta ajatellessa. Elämä oli yhtäkkiä

lakannut asettamasta vaatimuksiaan minulle. Se oli yhtäkkiä itse

leimannut minut hylkyromujensa joukkoon, minut, joka vielä äsken olin

luulotellut olevani tarpeellinen jäsen yhteiskunnassa. Mutta samalla

se oli myös kadottanut valtansa ylitseni; minun suhteeni eivät enää

merkinneet mitään tunnit eikä sekunnit, ei yön eikä päivän ikuinen

vaihtelu.

Ja tänä yönä, jolloin kuume alituisesti ravitsi aivojani

taisteluhaluisella ja kiihtyneellä verellä, elin ikäänkuin monta elämää

yhtaikaa. Ominaisuudet, jotka tähän saakka sovussa ja näennäisessä

sopusoinnussa olivat minussa asustaneet, alkoivat yhtäkkiä kukin

kasvaa, yli rajojensa, kunnes ne eivät enää mahtuneet minun minuuteni

rajoihin, vaan irtautuivat, lähtivät liikkeelle monina minuuksina, jotka

kaikki olivat minusta alkunsa saaneet.

Puoleksi hereillä, puoleksi unissa minä näin näitten niin erinlaisten,

mutta minulle kuitenkin niin tuiki tuttujen olentojen elävän kunkin

erikoista elämäänsä, näin heidän syntyvän eri puolilla maapalloa, näin

heidän liikkuvan, rakastavan, rikkovan kunkin omalla tavallaan, näin

heidän kärsivän minulle vieraita kärsimyksiä ja värisevän minulle

tuntemattomista nautinnoista, näin heidän uskaltavan siinä, missä minä

heikkona epäröin, samalla kun minä seurasin heitä uteliaisuudella ja

kateudella. Näin heidät kunkin eheinä ja jakamattomina, niin rumuudessa

kuin kauneudessa, sensijaan että minussa oli rumuus ja kauneus, rohkeus

ja heikkous rinnatusten, alati taistelevina alkuaineina.

Huolimatta jääkylmästä viimasta, mikä avatusta ikkunasta virtasi,

keinuivat edessäni koko ajan tänä unettomana ja kuumeisena yönä

varsillaan huojuen suuret ja loistavat kukat, ikäänkuin monen monta

ja lukematonta elämänmahdollisuutta, joita en koskaan ole elänyt enkä

koskaan tule elämäänkään.

* * * * *

Heräsin seuraavana aamuna kuumeettomana. Pakkanen oli vaihtunut

kosteaksi, kaikkeen tarttuvaksi usvaksi. Jokaisen puun ympärillä oli

suuri ympyriäinen vesiallas, ne näyttivät kuin lammikoissa kasvavan, ja

lumi painui hitaasti maan sisään.

Kuumepisteitten karkelo on lopussa, ne muodostavat tasaisen,

ikävän viivan paperilla, matkien pienten pyöreitten verisolujen

kuolonkangistusta.

Sapekkaana ja ilkeänä herää kuumeettoman aamun harmaudessa itseivani...

Minkälainen itsepetoksen ilveily, kuumeen karnevaali eilen, millaisia

pöyhistyneitä ajatuksia viime yönä!

Herään, sielussani syvä vastenmielisyys tautia kohtaan, joka eilen

vielä minusta näytti terveyttäkin kauniimmalta. En tahdo katsoa ketään,

en nähdä ketään. Lienkö itse muille yhtä vastenmielinen, kuin muut ovat

minulle? Minua iljettää heidän alituiset rykimisensä, heidän soinnuton

äänensä, heidän kylmät kätensä ja hermostunut elämänhalunsa... Onko

minussa vielä niin paljon terveen ihmisen luonnollista vaistoa

jäljellä, että taudin ja sairaitten läheisyys vaikuttaa minuun

vastenmielisesti? Minkälainen kallisarvoinen ja turha jäännös menneiltä

ajoilta! Mitä se nyt minua hyödyttää? En tee sillä mitään.

Luultavasti vaikutan aivan samalla tapaa täysin terveisiin. Heidän

täytyy tuntea vastenmielisyyttä minua kohtaan, ja he ovat oikeassa,

täysin oikeassa. Miksi emme tunnustaisi sitä, -- ainakin tänä harmaana,

kuumeettomana aamuna, jolloin aivot työskentelevät kuin huonosti

voideltu, jyskyvä kone, äänekkäästi ja meluavasti, tuottaen ainoastaan

järkeä ja taas järkeä...

Niin, kuumeen karnevaali on ohitse, mielikuvituksen ja unien kirjavat

serpentininauhat lepattavat repaleina, ja ajatukset ovat alakuloisesti

maahan hajoitettuja kuin kadun lokaan tallattu ja liuennut

konfettisade. Tuhkaa, järjen tuhkaa kaiken ylle!

Utu tihkuu ulkona. Istumme nurkissa ja vaikenemme, väsyneinä puhumaan.

Vaitiolomme on täynnä vihamielisyyttä ja vakoilemista... Olemme kuin

kaikki numeroidut, mutta ei kukaan halua olla ykkönen, ja me katselemme

loppumattomalla vihamielisyydellä näkymättömiä numeroja toisissamme.

Ehkä onkin siinä salaisen, melkein ruumiillisen vastenmielisyytemme

syy? Heitämme ehkä ajatuksissamme arpaa, kuka meistä ensin on kuoleva.

Joku meistä tekee luetteloa kaikista parantolan asukkaista, kenen nimen

kohdalle hän ensimäiseksi on piirtävä ristin? Luuleeko hän olevansa

muita parempi?

Pelkään, ettei kellään meistä ole kuumetta tänään.

Joku ajattelee ääneen, niin että muutkin sen kuulevat:

"Hän, pikku tyttöni, juoksi vastaani ja yritti minua suudella. Ja

minä... minä työnsin hänet pois!"

Kaikista vaikeuksista, mitä tauti hänelle on tuottanut, tuntuu tuo

pakosta, tartunnan pelosta poistyönnetty suudelma tällä hetkellä

kaikkein raskaimmalta.

Mutta me muut tunnemme yhtäkkiä hetkellistä vapautusta... Tämä

pikkuinen ajatus, itsessään niin hentomielinen, irroittaa meissä

hautuvan kyynelherkkyyden, meidän itsesäälimme, marttyyriytemme

tunteen, ja se kohoo kuin armahtava auer liian selvän ja kuumeettoman

järkemme eteen.

* * * * *

Makaamme iltapäivällä ulkohallissa, parikymmentä elävää, vaikenevaa

sarkofaagia. On pakollinen vaitiolon hetki. Sähkölamppu palaa jossain

kauempana rakennuksen kulman takana, ja sen valo väreilee ylös, alas

pitkin suurten koivujen lumesta paljaita kylkiä. Kauempana, sumuisen

ja näkymättömän järven yllä on pimeys. Koivut ovat sen rajana, niitten

takana se lepää, liikkumattomana, täynnä uhkaa, mutta uskaltamatta

lähestyä. Mutta se ei pakenekaan. Me voimme sen nähdä koko ajan.

Sinne on kuin kertynyt, tihentynyt kaikki, mitä pelkäämme, mutta mistä

emme puhu. Siellä vaanii ainainen vaitiolo, ainainen mykkyys, jolla ei

ole vastausta antaa meidän aroille kysymyksillemme.

Sielu muuttuu niin pieneksi ja pelokkaaksi pimeyden edessä, säikkyväksi

ja väriseväksi kuin lapsen.

Ja ajatukset, joita ei mikään kuume kultaa, vaeltavat järkevinä ja

harmaina:

Oi herkkäuskoinen ja oman mielikuvituksesi harhaanviemä! Kuoleman

traagillisuus on siinä, että se estää meitä nauttimasta omasta

traagillisuudestamme. Sinäkin tahtoisit olla omissa hautajaisissasi,

jos vain seuraavana aamuna saisit kahvisi ja vehnäisesi tavalliseen

aikaan.

Kuolema on sinulle vain tyhjä sana ja kiihtyneitten aivojesi aave,

kun sensijaan makuhermosi todistavat todeksi kahvin ja vehnäsen

olemassaolon.

Kaikki eilinen oli koristelua ja itsepetosta... Niin kauan kuin

kuvittelet jasmiinipensaikkoja ja kuolemaa kauneudessa, et tiedä vielä

mitään kuolemasta. Luulet irtauneesi elämästä, ja oletkin kiinni sen

pienimmässäkin ilmaisumuodossa...

Tahtoisit kuolla kuvastimen edessä... Mutta se on vain

teaatterikuolemaa, niin kuollaan vain näyttämöllä, missä tikarit ovat

terää vailla, ja veri vain punaista marjamehua. Et tunne kärsimystä,

sillä et koskaan ole halunnut muuta kuin nautintoa. Et osaakaan kärsiä,

osaat vain nauttia...

Näetkös, kuinka kuitenkin pelkäät pimeyttä koivunrunkojen takana... Ei

ole olemassa mitään kuolemaa kauneudessa.

On vain olemassa hirveä, liikkumaton pimeys järven yllä, alati

vakoileva, ja vihdoin viimein yllättävä pimeys.

Parikymmentä elävää sarkofaagia tuijottaa pimeyteen, ja sähkövalon

heijastus karkelee pitkin koivujen kylkiä.

Ja minun itseivani jatkaa:

Kerran se on alkava liikkua, vyöryä, niellen kaikki, mitä eteen sattuu,

ja sinä makaat silloin kuten nytkin, kapaloituna ja avuttomana, ja

silmät täynnä kauhua, kuten lapsen...

Ja minä tiesin yhtäkkiä, etten mitään tiennyt.

En tiennyt vielä mitään taudista enkä kuolemasta.