1.
Moision uudelle navettarakennukselle tehtiin paraikaa pärekattoa.
Se täytti koko takapihan sivu-alan; järeistä, harmaista kivistä
liitetty seinä kohosi jykevänä kuin kirkon muuri, ja vielä lasittomat
ikkuna-aukot ammottivat pitkulaisina. Kurkihirsi oli enää puoliksi
näkyvissä, -- se oli aarniohonka, joka aikoja lukemattomia oli moision
puistossa humissut. Mutta nyt istui sen selässä kahareisin mies ja
kalkutteli vasaralla kattonauloja päreisiin.
Sellaista navettarakennusta ei oltu nähty yli kymmenen kihlakunnan.
Piirustuksetkin oli tuotu jostain kaukaa merien takaa, sieltä, mistä
karjarotukin oli peräisin, ja vierasta kieltä murtava rakennuttaja oli
armollisen herran kanssa käynyt perustuksia mittaamassa. Eivät olleet
navetan seinäkivetkään näiltä mailta, harmaata kiveä ne olivat, kovaa
kuin rauta. Kolmensadan sarvipään kytkyeitten piti navetassa tilansa
saada, sillä armollinen herra aikoi ensi vuonna taas karjaansa lisätä.
Oli siellä laitoksia monimutkaisia, joista oudon silmä ei heti selkoa
saanut; oli lämpöjohto, joka putkia myöten työnsi kuumaa ilmaa pitkin
navettaa, oli ilmanvaihtaja, joka alati ristivedon avulla piti ilman
puhtaana, ja erityinen vesijohto raikasta vettä heruttamassa.
Kaikki moision muut rakennukset jäivät varjoon uuden navetan rinnalla,
yksin päärakennuskin, joka suuruudestaan huolimatta oli matala ja
vanhanaikuinen; ei piisannut pitäjän kirkkokaan navetalle komeudessa,
sillä tällä karjakirkolla oli torninsakin, monta jalkaa korkea,
johon vesi suureen säiliöön pumputtiin. Ja eräänä aamuna oli tornin
harjalle ilmestynyt ristikin, joka kuitenkin ennen pehtorin tuloa yhtä
salaperäisesti katosi, kuin oli ilmestynytkin. Mutta kirkoksi siitä
pitäin navetta ristittiin.
Lehmät, kiiltokarvaiset, rauhalliset maidonantajat kulkivat joka aamu
tulevan asuinsijansa ohi, -- ynähtivät sen suurille ikkunoille ja
puskivat koetteeksi sarvensa kivinurkkaukseen.
Oli hyvin helteinen päivä ennen juhannusta. Miehet hikoilivat ylhäällä
katolla päreitä pannessaan, he olivat siellä korkealla puiston
satavuotisten lehmusten ja tammien tasalla. Armollinen herra oli äsken
tehnyt tavallisen aamuisen tarkastuskävelynsä ja taas poistunut; työ
kävi vähän veltompaa vauhtia, ruoka rupeamaa odotellessa.
Lastukasalla navetan seinämällä seisoskeli vanha Org, moision entinen
paimen, virsut jalassa. Parina viime vuonna hän ei ollut enää
paimenessa käynyt, vaan sai elinaikaisesta raatamisestaan moisiolta
pienen eläkkeen.
Siitä huolimatta hän kesäisin omaksi ratokseen seurasi karjan jälkiä.
Sinne häntä alati veti, suoreunaisille rinteille, siellä hän kannon
nenässä yhä päivänsä vietti, suokoivujen harmahtavaa tuohta näperteli
ja katseli, kuinka nuoremmat nyt juosta kipittivät lehmiä suon reunalta
hätyyttämään.
Hän kiroili kirkkaasti lehmiä, sätti niitä kuin järkeviä olentoja,
joitten pitäisi käsittää hänen sanansa ensi kuulemalta; vihaisina
hyrräsivät kurkkuärrät hänen suustaan, mutta huolimatta karkeista
kirouksistaan, hän ei milloinkaan lyönyt lehmiä.
Siitä asti kuin navettarakennukseen oli ryhdytty, ei häntä enää
muualla näkynyt. Jo perustaa pantaessa hän oli ollut läsnä, hänen
virsunsa löntystivät hitaasti ja säännöllisesti rakennuspaikalle,
jossa hän päivänpaahtaman hirren nenän istuimekseen valitsi. Hän puhui
harvoin työmiesten kanssa, kärsi heidän kompasanansa hievahtamatta,
ilman että olisi tutissut harmaata sänkeä työntävä leuka. Itsekseen
mitä vähän joskus pakinoi, mutta ei paljoa kysellytkään, päiväkaudet
vain istuskeli piippunysä suussa. Joskus meni itse rakennukseenkin,
tarkasteli epäluuloisena tornia ja hanoja, joitten merkitystä ei
ymmärtänyt. Sattui toisinaan joku hyvänsuopa mies hänelle niitten
merkitystä selittämään, silloin hän urahti hyvillään, täynnä
kunnioittavaa ihmettelyä. Tekivät hänelle joskus koiranhampaat
pilaakin, ilveilivät ja valehtelivat suut silmät täyteen; ukko ensin
uskoi, mutta keksi kuitenkin vihdoin kepposen ja päästi kuuluville
kaikki kuratinsa.
Päivällislypsylle, joka pihan toisessa päässä toimitettiin, hän
sentään malttoi lastukasaltaan kömpiä, -- kun luuli piikahepakkojen
korvien välttävän, niin puheli lehmille, kullekin erikseen, nimitteli
niitä kaikkein koreimmilla kiroussanoilla, kuten lempinimiä olisi
jaellut. Sitten alkoi murahdellen kertoa niille navetasta, saisivat
asua kuin saksat ikään, ei ollut papillakaan sellaista linnaa, muuta
kuin sunnuntaisin, kun saarnastuolissa seisoi. Katsella saisivat alati
lystiksensä maantielle suurista ikkunoista, -- niinkuin armolliset
rouvat salin ikkunoissa hepenissään istuvat ja ohikulkijoita
tirkistävät. Pakisi lopuksi vielä kaikista uusista laitoksista,
vesijohdosta ja ilmanvaihtajasta, -- lehmien liikkumattomat silmät
katsoa muljottivat, ja leuat märehtiä jauhoivat, -- kauempaa kuului
maidon tasainen sohina.
Kerran joku sattui hänelle kertomaan erään paroonin tallista, jossa
pilttuut olivat mustaa, kallista kiveä, -- se pilasi hänen hyvän
tuulensa pariksi päiväksi, -- kelläkään ei olisi saanut olla parempaa
kuin hänen lehmillään.
Nyt hän tapansa mukaan taas seisoskeli lastukasalla, jota aurinko
paahtoi, niin että olisi luullut sen tuleen räsähtävän, -- katolla
kalkahtelivat säännölliset vasaraniskut, ja kurkihirsi lyheni,
valkoisten päreitten peittoon kadoten.
Joku mies tuli kivikuormaa ajaen mäkeä ylös. Hevonen teki keskimäessä
tenän, seisahtui äkkiä. Mies sivalsi ruoskalla koninsa laihoja kupeita,
joitten nahan alta kuultavat lihakset heti uuteen ponnistukseen
pingottuivat.
"Vedäkin, -- kuka käski hevoseksi ruveta, -- olisit ruvennut lehmäksi,
jos laiskotella tahdot!"
Miehen kokkapuhe kuului navetan katolle saakka, josta vastaukseksi
pärähti monikurkkuinen naurun rämäkkä. Olisit lehmäksi ruvennut, --
hevosraiska!
Org lastukasallaan muikautti myös suutaan, se oli hänestä sukkela sana.
Mutta yhtäkkiä joku mies sanoa kivahti katolta, päreeseen naulaa lyöden:
"Lehmiksi tässä täytyy kohta ihmistenkin ruveta, jos mieli syödä ja
juoda kunnolla. Rakennetaan karjalle kirkkoja, mutta muonamiehet..."
Se oli muuan äsken kaupungista tullut kiertävä työmies.
Kuului yksinäinen naurun yritys, joka naurajansa kurkkuun tyrehtyi.
Kukaan ei puhunut pitkään aikaan mitään.
Mutta oli kuin olisi katolla äkkiä alkanut itää ja kasvaa jotakin,
niinkuin kasvavat äkkiä sadehöyrystä myrkylliset sienet. Miesten pään
päällä alkoi sakeutua sankka pilvi, taivaan selkeydestä huolimatta, --
he työskentelivät yhtä äkkiä kuin laukeemaisillaan olevan ukkospilven
alla. Jokaisessa se erikseen hautui, kasvoi nopeasti kuin räikeävärinen
myrkkysieni, toinen ei toiselle ajatustaan lausunut. Mutta kullekin
oli merkillisen selvää yhtäkkiä: tässä minä nyt istun navetan katon
harjalla ja lehmille korkeaa kattoa kalkuttelen, ja itse elän lapsineni
kuin sikolätissä. Eivätkä he tienneet, mistä enemmän hämmästyä, tästä
ajatuksestako, vaiko siitä, että se vasta nyt ilmestyi.
Pieni pila hevosesta ja lehmästä kierähti kuin kipinä kuloruohoon.
Mutta ilmiliekkiin ei se hevillä leimahtanut, kyti vain kuin kosteissa
sammalissa.
Vasarat kalahtelivat kilk, -- kalk...
Aivan niinkuin ainaisina arkipäivinä, -- ei mitään eroitusta.
Ainoastaan kummallinen, painostava helle paahtoi kattoa, helle, joka
näytti auringosta sydämiin siirtyneen, ja niissä nyt poltti ja sokaisi.
Org lastukasallaan kummeksi katolla vallitsevaa hiljaisuutta, --
vihdoin hän vetäytyi nurkkauksen suojaan, johon jäi puolitorkuksiin,
lakkireuhkana silmillä.
Aurinko yhä vain tulikuumana paahtoi, kaikki iti ja kasvoi sen
säteissä. Jotain suurta ja muodotonta se hautoi, jotain alkuvoimaista,
-- syvää, lainehtivaa levottomuutta pinnalta tyynissä mielissä, --
ihmisten ensi yritystä ymmärtää itseään ja omaa tilaansa.
Pari päivää senjälkeen kävi moision armollisen herran puheilla
muonamiesten lähetystö pyytämässä: "että he saisivat asua yhtä hyvin
kuin moision lehmät".
2.
Vanha Org näki eräänä joulukuisena yönä ihmeellistä unta. Hän oli
seisovinaan navetan salvoksella, ja työmiehet rupesivat yhtäkkiä
sitä punamullalla sivelemään. Katonkin panivat punaiseksi, niin
että välkkyi. Org silloin meni navettaan, mutta siellä vasta silmät
repesivät, -- miehiä oli sielläkin suti pivossa ja väripönttö vieressä,
-- ja eikös ne turkaset tuhranneetkin paraikaa lehmiä punaisiksi!
Juuri sivelivät suurta Kirjoa, jolla oli vaikea tähti otsassa.
Heleänpunaisiksi ne lehmät värjättiin, kuin tulen liekkejä selkään ja
kupeihin.
Org aikoi juuri heille sanoa: ettekös herkeä, vietävät, mutta samalla
joku miehistä uhkasi häntäkin sudilla, josta tippui punaista väriä.
Siihen hän heräsi. Tupa oli punertavan valoisa.
Hän nousi, avasi oven, -- hänen edessään oli lakea pelto, -- lunta oli
vielä hyvin vähän.
Kuusimetsän takaa paistoi punainen ruskotus.
Org ajatteli hyvin hitaasti.
Yhtäkkiä tuntui, kuin olisi pieni palava kipinä jostakin iskeytynyt
suoraan hänen aivoihinsa.
Moisio paloi...
Palava kipinä yhä uursi ja poltti, -- hän tunsi päässään äkillistä
kipua.
Hän ei ollut koskaan eläissään ollut pakoitettu niin nopeasti
ajattelemaan.
Yhtäkkiä hänelle selvisi: lehmät!
Hän urahti jotain syvällä kurkkuäänellä, tulisella kiireellä sitoen
virsun nauhoja.
Nyt hän jo oli matkalla punaista valoa kohti, joka veti häntä
puoleensa, kuin tuli kärpästä.
Hän ei ollut koskaan pitänyt itseään erittäin tarpeellisena mailmassa,
mutta nyt hänestä yhtäkkiä tuntui, ettei ilman häntä voitaisi tulla
toimeen. Moisiosta pitäisivät kyllä muut huolen, mutta kuka pelastaisi
lehmät...
Hän kiroili yhtämittaa juostessaan, lakki putosi päästä ja alkoi
huppelehtia pitkin pellon sarkaa, -- hän vain juoksi...
Hän oli moision takapihalla ja oli horjahtaa maahan kovasta vauhdista.
Navetta oli paikoillaan, sen korkea kattoharja leikkautui mustana
liekitsevään valoon, joka tuli sen takaa.
Moision päärakennus paloi.
Org kiitti jumalaa siitä, että päärakennus paloi eikä navetta. Hän
tunsi yhtäkkiä juosseensa liian kiivaasti, henki ei ollut kulkea
rinnassa.
Ammunta navetassa kävi yhä kumeammaksi. Se oli hirveä, mölisevä kuoro,
epätoivolle ja tuskalle viritetty.
Org tunsi taas aivoissaan kuin kipinän polttoa. Mutta hän meni
kuitenkin ensin päärakennukselle katsomaan, olisiko apua tarpeen.
Hän näki heti, että sitä oli mahdoton pelastaa, se paloi joka neljästä
nurkastaan.
Ihmisiä oli piha ja puutarha täynnä.
"Onhan puutarhan lammikossa vettä", hän sanoi ensimäiselle, jonka
kiinni sai.
Mutta se katsoi häneen kuin hourioissa oleva, hymyillen kummallista
hymyä, eikä vastannut mitään.
Sivurakennuksesta, missä tulta vielä oli vähän, kannettiin huonekaluja
pihalle.
Org laahautui sinne nähdäkseen, voisiko auttaa.
Pihalla oli jo ennestään suuri röykkiö huonekaluja, -- kullatuita
sohvia ja tuoleja silkkipäällyksineen, mattoja, ritarien ja
avokaulaisten aatelisneitosten muotokuvia.
Yhtäkkiä Org näki ihmeekseen, kuinka joku palavalla soihdulla alkoi
röykkiötä sytyttää.
Tällöin Orgin aivoissa pieni, polttava kipinä syttyi selväksi tuleksi.
Hän, joka koskaan ei ollut paljoa ajatellut, alkoi yhtäkkiä ajatella,
niinkuin olisi äkillinen valo hänen aivoissaan valjennut.
Yhtäkkiä hän ymmärsi, että kaikki nämä ihmiset eivät olleetkaan
saapuneet sammuttamaan, kuten hän ensin oli luullut, vaan sytyttämään.
He olivat omin käsin sytyttäneet moision, niinkuin heidän esi-isänsä
sen kerran omin käsin olivat rakentaneet.
Eivätkä he ainoastaan moisiota polttaneet, vaan jotain muuta, jotain
hirveän raskasta, jotain hyvin, hyvin vanhaa...
Ja heistä tuntui, kuin olisi se muodottoman raskas ja kauhea nyt savuna
ilmaan hajonnut, -- niinkuin ei sitä olisi enää ollutkaan olemassa...
He katselivat savua ja luulivat sen nyt haihtuvan savun mukana...
Orgia itketti yhtäkkiä kaikki nämä ihmiset ja heidän kurjuutensa.
Mutta yhtäkkiä hän heräsi ajattelemaan sitä, miksi tänne oli tullut.
"Miksi lehmät niin ammuvat?" hän kysyi.
"Ne ovat kaksi päivää lypsämättä", vastasi hänelle joku, joka vieritti
suurta viinitynnyriä.
Org ymmärsi senkin, hän ymmärsi tänään kaikki. Ne, jotka olivat
vierittämässä seitsemänsatavuotista painoa yltään, -- ne eivät ehtineet
ajatella, että kaksisataa lehmää oli lypsämättä.
Hän alkoi kiireesti juosta navettaa kohden. Kukaan ei pidättänyt häntä,
jokaisella oli oma puuhansa.
Hän pääsi sivuovesta sisään.
Korvia särkevä mölinä täytti navetan, -- se oli alituista ammuntaa,
herkeämätöntä, turhaa avunhuutoa.
Muutamat vahvimmat lehmät olivat riuhtoutuneet kytkyeistä irti ja
temmelsivät ympäri navettaa, puskien toisensa verille.
Mutta useimmat makasivat kuin kuumeessa, silmät kiiltävinä, läähättäen,
alituisesti ammuen...
Kaikki ammuivat, -- toiset hiljaa, valittavasti ynisten, ikäänkuin
jo huomaten kaikki turhaksi; toiset kurkun täydeltä, vahvalihaksisen
kaulan kurkoittuessa...
Heinät hinkaloissa olivat loppuun kolutut, muutamat jyrsivät hinkalojen
puuseinämiä nälissään.
Hiljainen, tasainen yninä oli tehdä Orgin hulluksi. Näillä kohtaloonsa
alistuneilla oli kuumeesta suurentuneet silmät, suuret, liikkumattomat
kuin lasista.
Hän lähestyi yhtä, -- se käänsi kärsivästi päätään, -- silmät
rävähtivät väsyneesti, -- yhtäkkiä se sai kuin raivokohtauksen ja puski
pitkät sarvensa hinkaloon, jotta rusahti.
Org koetteli sen utaria, ne olivat kivenkovat, kuumat, turvoksissa.
Hän alkoi lypsää lehmää, suoraan maahan, oljille.
Mutta samalla hänelle selvisi tehtävänsä mahdottomuus: eihän hän voinut
kahtasataa lehmää yksinään lypsää...
Hänen päänsä oli kuin tulessa ja hiljainen yninä ikäänkuin tunkeutui
sinne, soi hänen korvissaan ja aivoissaan.
Koko navetta oli kuin muuttunut alimmaksi helvetiksi, jossa alituinen
voihkina vallitsi.
Org tunsi sekaisin menevänsä, jos kauemmin navetassa viipyisi.
Hän juoksenteli jo nytkin edestakaisin pitkin navettasiltaa, hirveästi
kiroillen.
Eiväthän lehmät olleet mitään pahaa tehneet, minkä ne sille mahtoivat,
että kivisessä kirkossa asuivat.
Hänestä tuntui, kuin kohdistuisi kaikkien kuumeen ja nälän kanssa
kamppailevien elukoitten valitus häneen, -- niinkuin kaikki mölisevät,
ammuvat kurkut olisivat häntä kohden suunnatut...
Muuan lehmä kaatui ihan hänen silmäinsä edessä kyljelleen, kovissa
tuskissa, kuin suonenvedossa, vaahtoa pursui kidasta...
Org ei jaksanut enää kestää, hän pakeni, -- ikäänkuin koko karja olisi
ollut kintereillä vihaisena, puskevana laumana.
Ulkona oli valoisaa kuin päivällä. Puiston aarniokuuset paloivat
latvoistaan korkeina ilotulituspatsaina.
Org pidätti jokaisen, joka tielle sattui.
"Lehmät, -- lehmät!" hän hoki.
Hänen kielensä ei enää taipunut muuta sanomaan, siinä sanassa oli koko
hänen epätoivonsa.
Mutta hän kohtasi vain houreisia, kiihkoisia katseita, jotka
tuijottivat häneen käsittämättä, mitä hän sanoi, -- tulen sokaisemia
silmiä, joissa itsessä paloi outo, villi tuli.
"Lehmät!" hän sopersi.
Hän ei tiennyt, olivatko kaikki nämä ihmiset juovuksissa, ja jos
olivat, viinastako vaiko jostain muusta.
Heissä oli jotain viinan päihtymystä väkevämpää.
Sen hän vain käsitti, ettei kukaan aikonutkaan auttaa häntä.
Mutta yhtäkkiä hän näki, kuinka joku kiipesi navetan nurkkausta myöten
katolle, päre hampaissa.
Hänen aivonsa ikäänkuin paloivat liian nopeasta ponnistuksesta poroksi,
jäljelle jäi vain hillitön, sokea vimma...
He aikoivat polttaa navetan...
Vaikka olisi nähnyt oman mökkinsä palavan, ei se olisi häneen niin
koskenut... Kirkonkin olisivat voineet polttaa poroksi hänen silmäinsä
edessä...
Nyt niitä juoksi yhä useampia navettaa kohti, -- heidän varjonsa
kasvoivat pitkiksi lumella.
Org tunsi kummallista tyhjyyttä päässään, ikäänkuin siitä olisi
sisällys valunut pois.
Hän juoksi takaisin navettaan, enää tietämättä, mitä teki, hän mylvi,
ammui kilpaa lehmien kanssa, keskellä sekasortoa...
Hän alkoi päästää niitä kytkyeistä irti, toisia toistensa jäljestä,
lehmät kasaantuivat yhteen rykelmään, syöksyivät epätoivon vimmalla
toistensa päälle, ammottavia haavoja puskien, tallaten jalkoihinsa
heikommat...
Mutta ei yksikään ymmärtänyt törmätä avonaista sivuovea kohti.
Org mylvi kurkkunsa täydeltä, irroitellen vitjoja ja kytkyeitä.
Katolta kuului päreitten räiskyntää, se oli syttynyt tuleen.
Kuumeesta puolihullut elukat kasaantuivat monipäiseksi, monisarviseksi
hirviöksi.
Kitkerä, tukehduttava savu alkoi pilvenä tunkeutua navettaan.
Org ei ajatellut enää itseään, tuskin muistikaan, kuka oli, -- hän
kuului mielestään tähän samaan karjaan.
Hän komenteli ja käski sitä, hän oli sen johtaja, mutta nyt hän
ikäänkuin puhui sen omaa kieltä, jota se ymmärsi.
Yksi ainoa järkevä ajatus leimahti vielä hänen sammuvissa aivoissaan:
"Miksi he eivät tahdo pelastaa karjaa, -- sellaista kallista karjaa, --
miksi eivät avaa pääovia ja kanna ulos elukoita?"
Ja sitten vastaukseksi siihen, viimeisenä, mitä hän ylipäänsä enää
selvästi ajatteli:
"Lehmistähän se kaikki alkunsa sai, ne kun asuivat paremmin kuin
muonamiehet, -- nyt kostettiin lehmille."
Tuli kuumotti jo läpi katon, -- palavia kekäleitä alkoi tippua.
Se kiihdytti elukat äärimmilleen...
Mutta Orgia ei enää helvetillinen mylvinä häirinnyt. Hän otti itse
siihen osaa, juoksennellen ympäri navettaa, joka hetki vaarassa saada
kuolettavan iskun tai potkun.
Yhtäkkiä hän kompastui johonkin ja kaatui...
Hän kompuroi ylös, -- hänen edessään makasi kuollut lehmä, -- äsken
poikinut.
Vasikka, aivan tahmainen vielä, horjui heikoilla jaloillaan ja
kurottautui etsimään emänsä utaria.
Silloin Orgissa heräsi jotain, mikä ei ollut enää ajatusta, vaan
eräänlaista vaistoa, hän otti vasikan syliinsä ja alkoi kantaa sitä
ikkunaa kohden...
Yhtäkkiä oli kaikki muu hänelle yhdentekevää, -- hänen korvansa
lakkasivat kuulemasta, hän luuli kaiken hiljenneen ympärillä.
Ainoastaan vasikan tahmaisen ruumiin hän tunsi sylissään.
Hän kantoi sitä kuin lasta.
Kuumuus navetassa kävi tukahduttavaksi.
Hän saapui ikkunan luo, joka ei ollut kovin korkealla. Hän yritti sitä
avata, mutta ei löytänyt hakaa, silloin hän iski ikkunan säpäleiksi.
Hän nosti vasikkaa ikkunaa kohden, sen pehmeä turpa hipaisi hänen
kättään, -- nyt hän sai sen ikkunan tasalle...
Mutta samalla putosi katosta jotain raskasta, palavaa suoraan hänen
päälleen.
Hän typertyi navetan sementtilattialle, ynisevän vasikan päälle.