VILHO (istuu taas). Mitä pelkäät?
LYYLI. Kuinka sen selittäisin? En ole kellenkään näitä puhunut. Olen jo
alkanut kotiutua hautaani, melkein kuin nauttinut siitä, ettei minusta
kukaan välitä enkä itse ole kenellekään rakkauden velassa. Pelkään,
että syntyisi joku tunne ... joku toivo, joka -- (vaikenee.)
VILHO. -- joka sinut nostaisi _ylös haudasta_?
LYYLI. Niin: että taas täytyisi alkaa elämään. En tahtoisi ... en
jaksaisi. Pelkään --
VILHO. Toivoa pelkäät. Älä jätä toivoa! (Kuin itsekseen.) Voiko tulla
niinkin pitkälle, että toivoa pelkää?
LYYLI. Tällään on helpompi.
VILHO. Entä _äidintoivo_?
LYYLI (innokkaasti). Äidintoivo! -- Niin se on! Mikä muu enää tekisi
särjetyn sydämmen eheäksi?
VILHO (katsoo häntä silmiin). Rakkaus! (Lähtee kävelemään. Sytyttää
paperossin, mutta vedettyään muutamia savuja, yrittää pistää palavan
pään suuhunsa.) Pystyisikö se kerran minuunkin? Kuinka laulussa
sanotaan! (Hyräilee.)
Vaikka me oomme niin hurjia,
Niin meill' on luonto hellä:
Sydän on kuin kyyhkysen,
Ja pää kuin pääskysellä.
(Elsa ja Aino tulevat tuvan ovelle.)
LEENA (tulee hiljaa vasemmalta ja hiipii Vilhon taa. Makeasti hymyillen
tarttuu hänen käsivarteensa). Tulit ehkes' kassomaa' käs'alojais. Hyvi
onki sorjat.
VILHO (säpsähtää). Tuo pyryilman lintu!
LEENA (silmää iskien). Ka anna laulu' soija vaa, kulkun auk' olless:
_valtoi_ on kuulemass.