LYYLI (vetäytynyt pesinpunkan taa, järjestäen pukuaan).
Toinen kohtaus.
VILHO. Kas ahkeruutta! Muu maailma nyt pyhittää juhannusaattoa.
LYYLI. Enemmän tämä on huolimattoman työtä: pyhää vasten. -- Insinööri
kait isääni --?
VILHO (keskeyttää). Sano vaan "Vilhoksi"! Tiedän minäkin nimesi, Lyyli.
LYYLI. Kuinka minä --?
VILHO. Niinkuin minäkin. Se kuuluu hauskemmalta ja lyhentää puhetta,
säästää aikaa.
LYYLI. Eipä meillä niin paljo taida olla puhelemisia.
VILHO. Kuka sen vielä tietää! Etkö ole oppinut sinuttelemaan miehiä?
LYYLI. Sanoin _yhtä_.
VILHO. Häntä, joka tänään hylkäsi Lyylin?
LYYLI. Jos se olisi tapahtunut ennen!
VILHO. Rakkaus lopussa?
LYYLI. Miten lie alkujaankaan ollut _hänellä_.
VILHO. Entäs Lyylillä?
LYYLI. Miksi kyselet? (Kuin itsekseen.) Olin lapsi vielä silloin,
kaikkea kuvittelin. Väkisin piti päästä pois näistä oloista, ylemmäksi
muka tätä ympäristöä.
VILHO. Niin luonnollinen pyrintö! Mutta päinvastainen kuin minun haluni
päästä takaisin näihin oloihin, kansaan.
LYYLI (hymyillen). Siis olin vastaantulija.
VILHO. Niimpä kyllä. Ja vastaantulijat tervehtävät, pysähtyvät
pakinoimaan. (Ottaa Lyylin käden. Istuvat rantakiville.)
LYYLI. Silloin näytti niin toiselta kuin todellisuus on ollut: kaikki
niin suurta ja kirkasta kuin unessa.
VILHO. Olet paljo kärsinyt?
LYYLI. Luullakseni.
VILHO. Rakastit häntä?
LYYLI. Niin uskoin.
VILHO. Kuinkas nyt?
LYYLI. Älä kysele! Se kiusaa minua.
VILHO (alakuloisesti, päästää hänen kätensä). Siis lemmit vielä?
LYYLI. En! Halveksin ... tuskin sitäkään.
VILHO. Viha vielä voisikin kääntyä rakkaudeksi. (Nousee kävelemään.
Itsekseen.) Tekeekö sääli tietä rakkaudelle? (Ääneen, pysähtyen Lyylin
eteen.) Se roisto: pilannut kelpo tytön!
LYYLI (kätkee kasvonsa, nytkähtää).
VILHO. Mutta kärsimys puhdistaa.
LYYLI. Miksi Te ... sinä ... herra ... Vilho ollenkaan puhut minulle --
tällaiselle?