Uuden ajan kynnyksellä

_Kuvaus Turusia 1500-luvun alussa._

"Vielä ylemmäs tuuleen, hei-hei! sillä lailla! Jumalan ystävät jäävät

jälelle ja jos tätä tuulenpuuskaa kestää, niin kohta meillä ei ole

hätääkään."

Tuuli vinkui köysissä, pitkä peräsimenvarsi natisi ja korkealle

kaartuvan keulan nipukassa seisovan puisen Pyhän Kristoferin

kasvoille pärskyi vaahtoa vastaan vyöryvien aaltojen harjoilta.

Ylhäällä märskorilla oli tähystämässä itse laivuri, nuori Hannu

Kimalainen, joka enovainajansa lesken, Gertrud Karvataskun, laivalla

purjehti Danzigista takaisin Turkuun.

Kun kaupungin saksalaiset porvarit, joiden käsissä tähän aikaan

ulkomainen kauppa melkein yksinomaan oli, katselivat nurjamielisesti

niitä suomalaisia, jotka harjottivat vielä omilla aluksillaan

kauppaa, ei Hannu Kimalainen ollut huolinut liittyä heidän

laivueihinsa, vaan lähtenyt heinäkuun alussa yksinään uhkarohkealle

retkelle Itämeren taa. Hän oli onnellisesti päässyt perille, myynyt

voilastinsa sekä ostanut tilalle suolaa, humaloita, saksalaista

olutta ja Alamaiden kankaita.

Paluumatkakin oli käynyt onnellisesti, kunnes tunti pari sitten

heidän lähestyessään Rymättylän eteläistä päätä tuli Hyljesaarten

suojasta näkyviin kaksi epäilyttävää alusta, jotka heti kaikin

voimin alkoivat pyrkiä kohti. Kimalainen miehineen huomasi heti

niiden olevan joko vitaliveljeksiä, noita "Jumalan ystäviä ja

kaikkien vihollisia", tai yhtähyvin tanskalaisia merisissejä, joita

keväästä saakka oli näillä vesillä liikkunut, huolimatta siitä

että rauhanneuvottelut Svante Sturen ja Hannu kuninkaan välillä

olivat parasta aikaa käynnissä. Tuuli kävi länsi-luoteelta ja he

olivat purjehtineet siihen saakka hyvällä laitasella, mutta kun nuo

kaikesta päättäen vihollismieliset laivat ilmestyivät tavalliselle

kulkuväylälle, käänsi Kimalainen vastatuuleen luoviakseen Rymättylän

pohjoispäähän ja sieltä myötätuulta laskeakseen Turkuun.

Karvataskun alus oli aikoinaan vartavasten rakennettu kestämään

kilpailussa merirosvojen kanssa. Se oli hätyyttäjiään sirotekoisempi

ja heti vastaselle jouduttaessa näyttäysivät sen edut. Kun

suunta otettiin niin ylös tuuleen kuin suinkin sieti, alkoivat

kömpelötekoisemmat vihollisalukset huomattavasti jäädä. Tuuli oli

täällä saaristossa kuitenkin puuskittaista ja yhtäkkiä Kimalainen,

joka korkealta asemaltaan jännittyneenä tarkkasi vihollislaivojen

liikkeitä, havahtui siitä, että purjeet hänen allaan alkoivat

lepattaa.

"Hoi, Eerikki, nukutko sinä, peijakkaan körri?" huusi hän korkeassa

peräkeulassa seisovalle vanhalle merikarhulle, joka peräsintä hoiti,

"laske alemmas tuuleen eläkä kuhnaile!"

"Juurihan minä pääsin ylemmäs kääntämästä ja nyt siinä jo että: laske

alemmas!" murisi perämies, joka hänkin oli kiintynyt takaa-ajajia

tähystämään.

"Etkö sinä, sen kuhnio, näe, että purje elää ja välimatka lyhenee!"

huusi Kimalainen kärsimättömästi.

Peräsintanko natisi taas ja purjeet täyttyivät uudelleen. Päivä ei

ollut vielä puolessakaan, kun he pääsivät Rymättylän pohjoispäähän.

Kaapparit seurasivat vielä itsepintaisesti perässä, vaikka heidän

täytyikin jo huomata takaa-ajonsa turhaksi. Kun nyt Kimalaisen laiva

kääntyi oikealle ja lähti myötätuuleen viilettämään Naantalia kohti,

katosivat ne kokonaan näkyvistä.

"Niistä ei nyt enää ole vaaraa, kun sinä, Eerikki, vain osaat tämän

väylän karit välttää", huusi Kimalainen hyvillämielin perämiehelleen,

joka ylenkatseellisesti sylkäisten vakuutti vaikka tynnyrin parasta

Lyyypekin olutta juotuaan kulettavansa laivan siitä paikasta eheänä

Turkuun.

Hannu jäi edelleen märskorille saadakseen ensimäisenä nähdä

kotikaupunkinsa, josta hän oli ollut ainoastaan kolmisen viikkoa

poissa, mutta jonne hän ikävöitsi aivankuin ei olisi sitä

vuosikausiin nähnyt. Hän oli pitkänsolakka kaksikymmenvuotias ja oli

hän melkein lapsuudestaan saakka elänyt enovainajansa perheessä,

sillä isä, joka oli ollut piispa Maunu Särkilahden palveluksessa, oli

kaatunut venäläissodan aikana Viipurin puolustuksessa, ja äiti oli

seurannut häntä hautaan vuosi sen jälkeen. Eno, jolla oli vain yksi

tytär, Hannua kahta vuotta nuorempi Kirsti, oli tahtonut kasvattaa

hänestä kauppaliikkeensä jatkajan ja siinä tarkotuksessa oli hän

jo varhain saanut seurata enoaan Saksan ja Tukholman matkoilla.

Kuollessaan kaksi vuotta takaperin oli eno ilmottanut toivonsa

olevan, että Hannu ja Kirsti liittyisivät yhteen. Heitä olikin jo

pienestä alkaen katsottu kuin luonnostaan yhteen kuuluviksi ja

siltä kannalta he olivat itsekin tottuneet asian ottamaan. Mutta

varsinaisen rakkaudentunteen oli Hannu, huomannut vasta viime talvena

itsessään heräävän. Kirstiä oli alkanut lähennellä erään saksalaisen

poika, suunnilleen Hannun ikäinen Arent van Asken, ja sikäli kuin

Kirsti osotti tälle suopeuttaan, esiintyi hän kylmäkiskoisesti Hannua

kohtaan. Tämä oli ikäänkuin avannut Hannun silmät näkemään, kuinka

kaunis Kirsti oikeastaan olikaan ja mitä kaikkia hyviä ominaisuuksia

hänen suloiseen olemukseensa kuului. Ja mitä enemmän Kirsti tuntui

hänestä etääntyvän, sitä viehättävämmäksi tyttö kävi Hannun silmissä.

Kun merisisseistä ei enää ollut vaaraa, palasi Kirstin kuva taas

Hannun mieleen. Suloisen tuskallisesti ailahti hänen rinnassaan

ja hetkittäisin saartoi hänestä tuntua, että se on Kirsti, joka

näkymättömin sitein vetää Turkua kohti häntä ja hänen mukanaan koko

laivaa. Hän veti voimakkaasti itseensä meren ja suolan tuoksua ja

antoi katseensa liitää lehtevästä rannikkosaaresta toiseen. Märskori

huojui määrämittaisesti, tuuli suhisi purjeissa ja pani hulmuamaan

hänen pitkän vaalean tukkansa. Pyhä Kristofer keulassa nousi ja

laski aivankuin se olisi ääneti kumarrellut joillekin näkymättömille

olennoille aaltojen harjoilla.

Laiva liukui Ruis- ja Hirvisalon väliseen salmeen ja hetken kuluttua

kuului märskorilta Hannun iloinen huuto:

"Hei, miehet, ollaan jo kotikynnyksellä: linna näkyy!"

Kohta näkyivät alas kannellekin linnan harmaat muurit, jotka jykeinä

ja suorasärmäisinä kuvastuivat kuulakkaa taivasta vasten.

Tultiin linnanselälle, jossa hiljainen aallokko keinutti muutamia

ankkuroituja sota-aluksia. Lähempänä Korpolaisvuorta oli taas

ankkurissa joukko hansalaisten laivoja, jotka pyöreine kylkineen

ja korkeine keuloineen muistuttivat jättiläissimpukoita. Tornin

huipulta kuului torventörähdys ja kun laiva liukui linnan eteläiselle

sivustalle, ilmestyi ulkovallille linnan alivouti, joka tiedusteli

mitä merelle kuului ja oliko vihollislaivoja näkynyt. Hannu, joka yhä

viipyi märskorilla, huusi hänelle vastaan ja ilmotti seikkailustaan

saaristossa.

Oli sunnuntai, ja tavallinen vilkas hyörinä satamassa ja joen

molemmilla rannoilla oli tauonnut. Tuulimyllyt Kakolanvuorella,

Puolalanmäellä ja Vartiavuorella seisoivat ja niiden harmaat

siivet ojentelivat taivasta kohti. Linnan ulkovarustuksella

lojui päiväpaisteessa muutamia nihtejä ja he huutelivat Hannun

laivamiehille joitakin kompasanoja. Etäämpää Kakolanvuoren juurelta,

missä linnan olkikattoiset tallirakennukset olivat harmaana

rykelmänä, kuului hirnuntaa ja pärskettä, kun huovit juottivat

hevosia kaivolla olevasta suuresta altaasta.

Kun laiva oli tullut linnan ja Korpolaisvuoren väliseen väylään,

herpautuivat purjeet aivankuin tuulen valta ei olisi ulottunut tänne

linnotuksen suojaamalle alueelle. Mutta siinä olikin jo tullitupa

rannalla linnanpuomin edessä ja sen luo laski laiva ankkurinsa. Hannu

kipusi vikkelästi alas, hyppäsi rannalle ja ristinmerkin tehden

huudahti enemmän iloisesti kuin hartaasti:

"Kiitetty olkoon Pyhä Kristofer ja Henrik!"

Hän oikoi ja venytteli itseään aivankuin makuulta nousten, palasi

sitten takaisin laivaan ja pujahti korkeassa peräkeulassa olevaan

kajuttaan. Suuresta arkusta veti hän esiin kolme kääröä. Yksi niistä

oli vietävä arkkiteini Paavali Scheelelle, jolle danzigilainen

kauppias Hans Chonnert lähetti siinä Hannun mukana kirjeen ynnä

lahjoja. Toisissa oli tuomisia tädille ja Kirstille. Hän avasi

Kirstille kuuluvan käärön ja mielihyvin tarkasteli vielä kerran

sen sisältöä. Siinä oli punaisen silkkiliinan sisällä pienessä

korukantisessa kotelossa kaulahelmet böhmiläisestä lasista sekä

hopeasormus, jonka leveään kantaan oli lehtikiehkuran keskelle

kuvattu pyhä neitsyt lapsi sylissä. Käärittyään ne taas kokoon

sälytti hän tuomiansa kainaloon ja lähti astelemaan linnasta

kaupunkiin johtavaa tietä.

Hänen sininen verkajakkunsa oli kiristetty vyöllä, josta riippui

kauppiaille tavallinen kukkaro sekä vaarallisella meriretkellä

tarpeellinen miekka. Sen huotra kolahteli hänen vasenta saapastaan

vasten ja ikäänkuin kiihotti hänen verevätä elämänhaluaan. Hän

vihelteli, otti väliin juoksuaskelia ja napsautteli vapaan kätensä

sormia. "Onkohan Kirsti kotona, ja saapa nähdä, kuinka hän ottaa

minut vastaan?" mietti hän käydessään ja silmäili kotoista

ympäristöä, joka tyynen sunnuntaitaivaan alla hymyili hänelle

tervetuloa. Vasemmalla, Puolalan ja Aningaistenmäen välisessä

notkossa kohosivat tuleentuneiden ruispeltojen takaa Pyhänhengentalon

ja Pyhän Yrjänän hospitaalin viheriät turvekatot ja "Pietarin

pelloilla" olevista haasioista tuulahti eltaantuneen heinän tuoksu.

Oikealla puolen, joen takana, tervehtivät häntä Samppalinnan

rinteille sijottuneet Katinhännän tutunomaiset hökkelit, joiden

pitkää nurmea kasvavilla katoilla näkyi "laitumella" pari vuohta.

Katinhännän takaa kohosivat Olavinluostarin harmaat muurit ja

ylhäällä Vartiavuorella temmelsi joukko poikasia, joiden äänekästä

iloa häiritsemään kohosi luostarin puolelta mustapukuinen munkki.

Tultuaan kapealle ja kaarevalle sillalle, joka Aningaisten puolelta

johti joen yli suoraan kauppatorille, tunsi hän sieramissaan tutun

kalanhajun. Mutta venheet ja jaalat lepäsivät rauhassa pitkin rantoja

ja siellä täällä näkyi vain jokunen pyhäpukuinen porvari kädet selän

takana käyskelevän rantapuotien välissä. Kapealla torilla, jonka läpi

sillalta raatihuoneelle saakka ulottui kahtena pitkänä rivinä pieniä

kivipuoteja, pyrähteli varpusparvia kaikenlaisten jätteiden ja töryn

kimpussa.

Heti torille tultuaan kääntyi Hannu vasemmalle ja lähti kulkemaan

kapeata Jokikatua, jonka varrella asui lähekkäin sulloutuneena joukko

varakkaampaa porvaristoa. Vastapäätä Pyhän Annan alttarille kuuluvaa

kivitaloa pisti päätynsä kadulle Gertrud Karvataskun puinen tupa,

joka oli rakennettu jykevätekoisen harmaakivikellarin päälle. Paitse

kadunpuoleista asuin- ja vierastupaa kuului siihen myöskin etehisen

erottama keittiötupa.

Ahtaalla pihamaalla tonki kuminanjuuria hankokaulainen sika ja

lähellä sitä kuukkaili muutamia kanoja. Sisällä asuintuvassa ei Hannu

tavannut ketään. Molemmat kadulle päin olevat pienet päärmäakkunat

olivat auki ja toisen kynnyksellä makasi päivän raukaisema kissa.

Se raotti silmiään vain silloin, kun varpusparvi sattui kadulle

laskeutumaan.

Keittiössä oli vanha ja puolikuuro palvelijatar, jolta Hannu kuuli

tätinsä ja Kirstin menneen päivämessuun.

Jätettyään tuomiset kotiin ja riisuttuaan miekan vyöltään lähti

Hannu uudelleen ulos. Oltuaan viikon, päivät tuulessa ja aaltojen

keinuteltavana tunsi hän täällä mantereen tyynessä ja lämpimässä

ilmassa itsensä kuin huumautuneeksi. Hiljaista katua edetessään tunsi

hän korvissaan vielä tuulen suhinaa ja hiekkainen katu ikäänkuin

huojui hänen allaan. "Kun kuljen kirkkoa kohti, voi Kirsti yhtäkkiä

tulla vastaan", ajatteli hän ehtiessään Jokikadun päähän. Siitä

kääntyi hän oikealle ja lähti hiljakseen kulkemaan kadun keskitse

juoksevan puron vartta, joka johti Mätäjärven ja Kupittaan lähteiden

vesiä Aurajokeen.

Täällä alkoi kaupungin arvokkain osa, jonka useimmat talot olivat

kivestä ja kuuluivat tuomiokirkolle. Vasemmalla oli Pyhän Ursulan

kilta ja sen rinnalla suuri kivinen _Domus clericorum_, jonne piispa

Maunu Särkilahti oli järjestänyt yhteisen refektoorion eli ruokasalin

kaupungissa oleville papeille. Mentyään Pikkusiltaa myöten puron

yli tuli hän Kirkkokadun päähän ja pysähtyi hetkiseksi tuomiokirkon

viileään porttiholviin.

Väkeä palaili yksitellen kirkosta, josta kuului hiljainen urkujen

humina. Tätiä ja Kirstiä ei näkynyt ja hän pistäysi itsekin kirkkoon.

Varsinainen päivämessu oli jo päättynyt, mutta kirkossa liikkui

yhtämittaa hartaudenharjottajia ja sivukappeleista kuului yksityisten

sielumessujen hyminää. Hannu kastoi kätensä vihkivesiastiaan, pisti

hopearahan uhritukkiin ja läheni kirkon perällä pääkuorin vieressä

olevaa Pyhän Henrikin kuoria, jonka sisäänkäytävän päällä oli

avonainen kaappi, missä näkyi Henrik piispa murhaajaansa polkien.

Hän kiitti tuota Turun ja koko Suomen suojeluspyhimystä onnellisesta

matkastaan ja luki hartaasti kolme Ave Mariaa. Takaisin tullessaan

pysähtyi hän hetkeksi pyhän Laurentiuksen kappelin eteen ja vaipui

katselemaan sen seinällä olevaa vanhaa lapsuudenystäväänsä, Neitsyt

Maariaa. Sinisillä silmillään katsoi se suoraan häneen ja hymyili

ja sen kullattu kruunu sekä hopeinen mantteli kimmelsivät kynttilän

valosta. Se samoinkuin pääkuorin sisäänkäytävän päällä riippuva suuri

krusifiksi, n.s. triumfiristi, olivat lapsena vaikuttaneet häneen

erikoisen valtavasti ja painuneet iäksi hänen mieleensä.

Silmiään siristäen astui hän hämärästä kirkosta päivänpaisteiselle

kirkkopihalle. Hän kiersi koillispuolelle, jossa kirkon ja

ympärysmuurin välillä oli laajin ala ja josta hän kuuli

yksitoikkoisen saarnaavan äänen. Siellä oli kirkon seinustalla

yksinkertainen saarnastuoli, josta usein sunnuntaisin joku pappi

tai munkki saarnasi suomeksi kirkkopihassa olevalle kansanjoukolle.

Saarnastuolissa oli Hannun hyvä tuttu lapsuuden ajoilta,

dominikaaniveli Laurentius, jolla oli leveä ja omituisesti vasemmalle

kääntynyt nenä. "Katsos telkkää!" hymähti Hannu ja hänen mieleensä

muistuivat sanat:

"Isä Telkkä,

etkös pelkkä;

kiirastuleen

sielus tulee?"

Joku poikaviikari oli kerran ristinyt hänet hänen omituisen nenänsä

takia telkäksi ja sepustanut sitten tuon värssyn, jonka Hannukin oli

monesti huutanut kadulla liikkuvalle isä Laurentiukselle, saadakseen

sitten solien ja "kräntien" kautta henkensä edestä pakoon juosta.

Mutta kerran oli isä Laurentius saanut hänet kiinni Vartiavuoren

rinteellä, vienyt hänet väkisin luostariin ja rangaistukseksi

opettanut hänelle aakkoset. Sen jälkeen heistä oli tullut hyvät

ystävät.

Hannu nyökäytti päätään entiselle opettajalleen ja istahti muutamalle

nurmettuneelle hautakummulle. Miehiä ja naisia istui nurmikolla tai

käyskeli hautojen välissä. Toiset juttelivat hiljaa keskenään ja vain

harvat näyttivät seuraavan munkin yksitoikkoista esitystä. Muurissa

olevan kapitulirakennuksen avonaisessa ikkunassa näkyi jonkun

hengellisen isän sileä ja pyöreä pää, joka nyrkkeihin nojautuen

silmät puoli ummessa tarkasteli allansa olevaa väkijoukkoa. Jollei

pää kärpästen hätyyttäessä olisi tavan takaa liikahtanut, olisi sitä

saattanut pitää muurinkoloon sovitettuna seinäkoristuksena.

"Jumala on myöskin pelikaanin vertainen", jutteli isä Laurentius

unettavalla äänellä, "pelikaanin, joka ravitsee poikasiaan omalla

verellään ja tekee heidät sillä eläviksi sen jälkeen kuin he ovat

tulleet käärmeeltä surmatuiksi. Niin on myöskin Jumala tehnyt meille,

kun paratiisin käärme oli meidät surmannut, sillä sen jälkeen teki

hän meidät eläviksi kalliilla verellään."

Pyyhittyään hikeä kaljulta otsaltaan jatkoi hän:

"Jumala on myöskin salamanterin vertainen, salamanterin, joka asuu

tulessa. On vuoria, jotka palavat alituisessa tulessa, jota kenkään

ei voi sammuttaa. Sellaisessa asuu salamanteri ja kukaan ei voi

sinne tulla. Mutta se, joka tahtoo vangita tämän eläimen, virittää

toisen tulen kauas palavasta vuoresta, ja kun eläin näkee sen tulen,

pakenee se ulos vuoresta ja rientää siihen toiseen tuleen, ja tulee

niin vangituksi. Niin oli myös Kristus tulessa, se tahtoo sanoa

taivaan valtakunnassa, taivaallisen isänsä helmassa, eikä kenkään

voinut tulla hänen luoksensa. Mutta Neitsyt Maaria sytytti täällä

maan päällä toisen tulen, se on palavan rakkautensa, joka hänellä

oli sydämessänsä Jumalaa kohtaan. Kun nyt Herramme huomasi tämän

tulen, karkasi hän ulos isänsä sylistä Neitsyt Maarian puhtaaseen

ruumiiseen, ja niin tuli hän vangituksi."

Kun yhä harvemmat näyttivät seuraavan dominikaanin saarnaa, vaikeni

tämä ja lausui hetken kuluttua ääntään korottaen:

"Olipa kerran..."

Hän pysähtyi ja tarkasteli väkijoukkoa viekkaasti, jolloin hänen

nenänsä näytti entistä enemmän vääntyvän vasemmalle.

"Olipa kerran ritari, jonka piti matkustaa vieraalle maalle, ja hän

jätti nuoren ja ihanan vaimonsa anoppinsa huostaan."

Huomatessaan että kuulijakunta höristi korviaan, lausui isä

Laurentius enemmän hyväntuulisesti kuin katkerasti:

"Kyllä te nyt minua kuuntelisitte, mutta tällä kertaa se saa loppua

siihen", -- jonka jälkeen hän kapusi saarnastuolista alas ja lähti

vikkelästi tiehensä.

Hannun kirkas mieliala oli saarnan aikana käynyt pilveen, sillä

etäämpänä muurin vierustalla oli hän nuorenväen joukossa huomannut

Kirstin Arent van Askenin seurassa. Viimemainittu, jolla oli kallis

flanderin-verkainen puku, oli huomannut ensiksi Hannun ja nähtävästi

laskenut hänestä jonkun kokkapuheen, koskapa toiset ympärillä olijat

nauraen katsahtivat häneen. Kirsti oli myöskin nauranut, mutta

kun hänen katseensa oli sattunut vastakkain Hannun kanssa, oli

hän punastuen luonut silmänsä alas. Sen jälkeen oli Hannu istunut

alakuloisena ja heinänkortta pureskellen tuijottanut eteensä. Kun

hän viimein nousi, olivat niin munkki kuin suurin osa kuulijoitakin

jo poistuneet. Hengellisen isän pää kapitulirakennuksen ikkunasta

oli kadonnut, siellä ja täällä hautojen välissä käyskeli pyhäpäivän

joutilaisuudessa joku vanhempi porvari ja ylhäällä kirkonkatolla

räpsähtelivät naakkojen siivet.

Hitaasti asteli Hannu ulos kirkkotarhasta. Tultuaan Pikkusillalle

tunsi hän äkkiä vastenmielisyyttä mennä kotiin ja hän lähti ilman

päämäärää käyskelemään puron vartta ylöspäin pitkin Piispan- ja

Hämeenkatuja. Hän aikoi sitä tietä kulkea aina Kupittaalle saakka,

mutta tultuaan tuomiorovastin pellolle näki hän lähteiden luona

olevan nuorta väkeä karkeloimassa. Silloin kääntyi hän oikealle

ja lähti kiipeämään ylös Kerttulinmäen itäistä jyrkännettä. Hänen

allaan oikealla puolen oli Mätäjärven lampi pesulauttoineen sekä

pieniä kaali- ja humalamaita. Mutta kun hän pääsi mäen päälle,

aukeni hänen eteensä vastenmielinen näky. Mäen länsipäästä, joka oli

kukkulan korkein kohta ja jota nimitettiin Hirsipuumäeksi, irvisti

häntä vastaan teilirattasseen asetettu pääkallo sekä turvonnut

ruumis mädäntyneine kaulansijoineen. Ne olivat keväällä mestatun

murhapolttajan jätteitä ja mereltä tuleva tuulenhenki toi Hannua

kohti inhottavan hajun. Hän laskeusi saman tien takaisin, kiersi

mäen eteläistä juurta myöten Uudenmaantielle, joka heti Hirsipuumäen

alla olevan Pyhän Gertrudin majatalon ohi kulki kaupunkiin ja yhtyi

Karjakatuun.

Kun hän seisoi majatalon edustalla ja hajamielisesti katseli

ovenpielessä olevaa Pyhän Gertrudin puista veistokuvaa, joka piti

oikeassa kädessään palmunlehteä ja vasemmassa pienoiskirkkoa,

havahtui hän siitä, että hänen takanaan kuului kavionkapsetta.

Kun hän kääntyi, ennätti ratsastaja kohdalle ja lausui Hannuun

vilkaistuaan miehekkäällä äänellä:

"Kas, nuori Kimalainen, Jumalan rauha! Milloin olet matkalta palannut

ja onko sinulla mitään tuomisia minulle?"

Hannu tervehti nöyrästi muhkeata pappispukuista ratsastajaa, jonka

hän tunsi arkkiteini Scheeliksi ja joka arvatenkin palasi piispan

luota Kuusistosta.

"Hyvä on, hyvä on", nyökäytteli tuo komea prelaatti, kun Hannu kertoi

hänelle matkastaan ja Chonnertin terveisistä.

"Olen iltamessuun saakka kotona ja sitä ennen voit tuoda minulle

Chonnertin lähetyksen."

Hän nyökäytti päätään ja pani hevosen liikkeelle. Kohta pysäytti hän

sen kuitenkin uudelleen ja kääntyi perässä tulevan Hannun puoleen.

"Uskaltaisitko tehdä tänä kesänä vielä toisen retken Danzigiin?"

kysyi hän.

"Miksi en, jos se olisi tarpeellista", vastasi Hannu.

"Aittani täyttyvät jyvistä ja voi alkaa vanheta. Ne olisi saatava

ajoissa myydyksi. Mutta siitähän saamme lähemmin keskustella enosi

lesken kanssa."

Pölyä tupruttaen lähti hän ratsastamaan kaupunkiin, mutta Hannu

alkoi miettiä, että hän lähteekin uudelleen merelle. "En ole

tietävinänikään Kirstistä ja lähden heti kun lasti on purettu ja uusi

saatu tilalle", ajatteli hän. Katkeruudella muisti hän, ettei Kirsti

ollut kirkkotarhassa tullut häntä tervetulleeksi toivottamaan ja

hän vakuutti itselleen: "Menen heti taivuttamaan tätiä arkkiteinin

tuumaan."

Kun hän tuli kotiin, kohtasi hän ensimäiseksi juuri Kirstin, joka

seisoi portaalla ja viskeli suurimoita kanoille.

"Tervetuloa kotiin, Hannu!" sanoi Kirsti väkinäisen reippaasti.

"Hänellä on uusi puku ja se on tietysti Askenin tähden", ajatteli

Hannu ja tahtoen olla välinpitämätön kysyi hän:

"Onko täti kotona?"

Kirsti myönsi ja pitempään sananvaihtoon pyrkimättä pyörähti Hannu

tupaan.

"No, siinäkö vihdoin olet", huudahti täti iloisesti, "terve tulemaasi

ja kiitos Pyhälle Henrikille että tervennä palaat. Käy pöytään nyt,

me olemme syöneet jo, kun sinua ei kuulunut."

Hän mennä lennätti jo keittiötupaan, josta kuului hänen äänekäs

puheensa vähäkuuloiselle Vapulle. Kohta palasi hän takaisin kantaen

suurella tinavadilla paistettua hankea ja täysinäistä oluttuoppia.

Hän oli muhkea ja täyteläinen leski, vähän yli neljänkymmenen, ja

hänen mustissa silmissään välähteli vielä nuorekas eloisuus. Hannun

syödessä istui hän vastapäätä, katsoi häntä lempeästi ja jutteli:

"Niin sinä olet päivettynytkin ja aivankuin vuosikaupalla

miehistynyt. Ja kunnialla palasit retkeltä. Minä olenkin joka ilta

ennen Maariansoittoa käynyt kirkossa rukoilemassa Pyhää Henrikkiä

sinun puolestasi."

"Entäs Kirsti, onko hänkin rukoillut minun puolestani?" pääsi

Hannulta.

"Kirsti, niin, hän on sellainen lapsi vielä eikä ymmärrä toisesta

huolehtia", vastasi äiti vältellen ja jatkoi hetken päästä toisesta

kohti:

"Aamulla minä jo tiesin, että tänään sinä tulet kotiin, sillä

yöllä näin sellaista unta. Pietari vainaja oli olevinaan vielä

elossa ja minä odotin häntä Lyypekistä palaavaksi. Kun laiva laski

rantaan, hyökkäsin minä kannelle ja Pietaria syliksi, mutta silloin

huomaankin, että sehän oletkin sinä, Hannu, ja että Pietarihan ei

enää ole elossakaan."

Hannua alkoi vaivata tädin ystävällisyys ja hän tyhjensi oluttuopin

pohjaan. "Tahdotko lisää olutta?" ehätti täti sen huomatessaan,

"tietysti sinä tahdot, minä menen hakemaan."

Kun hän palasi ja asetti täyden kannun Hannun eteen, istui hän taas

entiselle paikalleen ja alkoi jutella kuinka hyvin kauppa oli sillä

aikaa luistanut ja kuinka koko entinen suolavarasto oli jo loppuun

myyty. Viimeiset oli vaihdettu näädän nahkoihin eräälle Oulunsuun

kauppiaalle ja ne taas oli myyty hyvästä hinnasta muutamalle Lyypekin

kestille.

"Saksalaiset ovat meille kateissaan, mutta kyllä me niitä vastaan

keino keksitään", lopetti hän merkitsevästi.

Samassa tuli Kirsti sisälle. Hän oli kokonaan äitinsä vastakohta,

hentovartaloinen, vaaleaverinen tyttö, jolla oli siniset, somasti

vinot silmät.

"Oletko sinä jo veljeäsi tervehtinyt?" kysyi äiti kuin pikkulapselta.

"Veljeäsi!" toisti Hannu mielessään ja tunsi että hänen on mahdoton

antaa tuomisiaan, ainakaan nyt.

"Kuulehan, Kirsti, saat nyt mennä Runsalan nuorten kanssa joelle

soutelemaan, mutta elkää linnalle saakka menkö", sanoi äiti, ja Hannu

ajatteli: "Vai niin!"

"Sinä olet nyt kahdenkymmenen vuotias, Hannu", alotti täti, kun

Kirsti oli mennyt. Mutta Hannu, joka oli lopettanut jo syönnin,

keskeytti hänet sanoen:

"Minun on nyt oitis mentävä arkkiteinin luo viemään Danzigin

terveiset, sillä hän vartoo minua."

Vastausta odottamatta otti hän Scheelille kuuluvan käärön ja lähti

ulos. Tädin avuton katse herätti hänessä sääliä ja ristiriitaisin

tuntein jätti hän huoneen.

Arkkiteinin luota tultuaan viivytteli hän kaupungilla hyvän aikaa

senkin jälkeen kun Maariansoitto oli kaikunut tuomiokirkosta. Sitten

kävi hän suoraan levolle.

* * * * *

Maanantaiaamuna varhain, kohta kun tuomiokirkosta oli soitettu

aamumessuun ja luostarinkellot Vartiavuoren takaa siihen vastanneet,

alkoi pienessä pääkaupungissa viikon levoton hyörinä. Kilkkavin

kelloin astelivat porvarien lehmät ahtaita katuja ja kokoontuivat eri

tahoilta Karjakadulle, häviten sitä myöten laidunmailleen. Vuohia

kiipeili jo pienempäin talojen heinävillä katoilla, joilla kaste

vielä kimalteli, ja siltaa pitkin kulkea tömisti köyhempiä porvareita

viikatteet ja haravat olalla elomailleen Aningaisten puolelle. Joella

alkoi liikkua veneitä ja ranta-aittojen edessä vinkuivat laivojen

väkipyörät. Torilla, kaduilla ja joen rannoilla avattiin pieniä

puoteja ja niiden alas lasketuille luukuille ilmestyi kangaspakkoja,

nahkatavaroita, mausteita ja tinaisia talouskaluja. Taverneissa

tyhjentelivät yötä myöten saapuneet maalaiset oluttuoppeja Pyhän

Henrikin ja Neitsyt Maarian kunniaksi, ja siellä missä kaloja ja

muita vatsantarpeiksi aiottuja tavaroita liikuteltiin, puikkelehti

väkijoukossa säkki kainalossa keruulle lähtenyt dominikaaniveli,

sormien hartaasti rukousnauhaansa ja heitellen tuimia katseita

samoilla asioilla liikkuvaan risaiseen teiniparkaan. Eri tahoilta

kuului pajoista ja työhuoneista heleätä vasaran kilkettä ja ilmassa

tuntui, varsinkin torin ja sillan seutuvilla, tuoreen heinän,

lehmien, kalan ja nahkatavarain yhtynyt tuoksu. Tuulimyllyt jyräsivät

ja longahtelivat hiljakseen aamunhengessä, Korpolaisvuoren juurella

narisi savimylly ja linnansalmen yli laskeusi kitisten nostosilta,

jota pitkin suuret heinävankkurit lähtivät jyrisemään.

Aamu-aikaisesta oli Hannukin ollut liikkeessä. Laiva oli hinattu

tallituvan luota Karvataskun suuren ranta-aitan eteen, jonne lastia

alettiin tyhjentää. Täti ja Kirsti hoitivat vuorotellen laskupuotia

ja perheen jäsenet tapasivat toisensa kunnollisesti vasta illalla.

Arkkiteini oli päivällä tavannut Gertrud-emännän ja puhunut hänelle

asiastaan, mutta tämä ei ollut suostunut laivaansa vuokraamaan ja

kaikista vähimmän laskemaan kasvattipoikaansa uudelle retkelle,

ennenkuin rauha Tanskan kanssa olisi päätetty. Kun Hannu ei tässä

asiassa kyennyt sen paremmin tätiinsä vaikuttamaan, katkaisi hän

keskustelun lyhyeen ja siirtyi yölevolle.

Hannu alkoi tädin katseista ja erikoisesta ystävällisyydestä aavistaa

jotakin ja vaistomaisesti vältteli hän kahdenkesken joutumista.

Mutta kun laivan purkaminen torstaina iltapäivällä oli päättynyt ja

Hannu tuli kotiin, joutui hän tädin kanssa kahdenkesken asuintupaan.

Täti toi hänelle olutkannun ja kehotti lepäämään loppuosan päivästä.

Kirsti oli laskupuodissa ja täti istui Hannua vastapäätä kutoen

sukkaa. Toinen pienistä peräakkunoista oli työnnetty auki ja ulkoa

kuului laitumelta palaavien lehmien ammuntaa. Etäällä jyrähteli

ukkonen.

"Saksalaiset ovat hyvin kiukussaan siitä sinun Danzigin matkastasi",

alotti täti.

"Mitä se heille kuuluu?" tokasi Hannu ja tuijotti itsepintaisesti

tinakannun korvaan.

"Tietääpäs sen, nehän tahtoisivat kaiken suuremman kaupan omaan

haltuunsa."

Tädin sukkapuikot kilahtelivat ja hetken päästä alotti hän vähän

lähempää.

"On se sentään ikävää elää näin alituisessa riidassa saksalaisten

kanssa. Kyllä sopu somempi olisi, kun kerran saman kaupungin

asukkaita ollaan."

"Mutta minkäpä sille tekee, kun ne joka paikassa, raadissa

jos muuallakin, tuppaavat suuna päänä määräilemään, senkin

pippurisaksat!" sanoi nyt Hannu.

"Voisivathan suomalaisetkin olla sävyisäimpiä heitä kohtaan eikä joka

jutussa kiusaa tehdä, ja..."

Täti mietti ja jatkoi tuokion kuluttua varovasti:

"... ja ennen kaikkea sopisi ryhtyä lähempiin tekemisiin heidän

kanssaan silloin kun tilaisuutta vain ilmestyy."

"Minkälaista tilaisuutta?" auttoi nyt Hannu tätiä luovimisessa.

"No, vaikkapa naimiskaupan tilaisuus."

"Onko tätiä kosinut joku saksalainen?" autteli edelleen Hannu, joka

koetti nyt ottaa asian leikin kannalta, niin rauhattomaksi kuin hän

itsensä tunsikin.

"Hyvänen aika, kuka tässä nyt minusta puhuu, vanhasta ihmisestä", --

oli täti kiivastuvinaan, mutta huomasi sanoneensa sellaistakin, mikä

ei asiaan sopinut ja alkoi peruutella:

"Vaikka kertakos sitä nyt neljänkymmenen iässä naimisiin mennään,

mutta minäkö tässä nyt saksalaisille itseäni kaupittelemaan, pyh!"

"No mutta täytyyhän sitä jonkun uhrata itsensä, jos mieli naimisen

kautta rakentaa sovintoa pippuriporvarien kanssa."

"Eihän sen silti mitään uhraamista tarvitse olla, jos menee

naimisiin varakkaan ja kunniallisen saksalaisen kanssa. Varmasti ei

Pietari vainajallakaan olisi mitään sitä vastaan, vaikka näkisikin

esimerkiksi Kirstin ja nuoren Askenin naimisissa."

Nyt se oli melkein kuin sanottu ja täti hengähti helpotuksesta.

Syntyi lyhyt äänettömyys.

"Isä Äsken on minulta noin kautta rantain tiedustellut Kirstiä

pojalleen", ilmotti täti.

"Miksei hän heti suoraan tiedustellut laivaa ja laskupuotia?" lausui

Hannu katkerasti, joi oluen pohjaan ja löi kannun tavallista lujemmin

pöytään. Täti katsahti häneen levottomasti ja varustausi siirtymään

asian toiseen puoleen.

"Kyllähän minä tiedän, että Pietari vainaja toivoi sinusta ja

Kirstistä parin tulevan, ja kyllä se tietysti minullekin aivan yhtä

mieluista olisi, mutta..."

Hän pysähtyi ja mietti hetkisen, jatkaen sitten:

"Mutta minä olen tullut huomaamaan, että Kirstistä ei ole

sinulle vaimoksi. Sinä tarvitset lujemman ja kokeneemman ihmisen

kumppaniksesi."

Ikäänkuin välttääkseen sitä myrkyllistä vastausta, joka tuntui Hannun

kielellä pyörivän, sieppasi täti tyhjän olutkannun ja riensi toiseen

tupaan. Hetkisen kuluttua huusi hän porstuasta:

"Hannu, tulisit auttamaan minua, että saamme kellarista olutta.

Entinen on lopussa ja Vappu on juuri navetassa."

Yhdessä laskeusivat he etehisen perältä alas suureen kellariin.

Täti kulki edellä kynttilä kädessä. Oluttynnyrien luo pysähtyessään

virkkoi hän kuin jostakin mieleenjohtumasta:

"Minunpa pitää, kun kerran olemme paikalla, ilmaista sinulle eräs

asia."

Hän meni kellarin perälle, antoi kynttilän Hannulle ja irrotti

seinästä neliskulmaisen kiven. Sen takaa veti hän esiin pyökkipuisen

lujasti raudotetun lippaan.

"Täällä säilytti Pietari vainaja liikoja rahoja", sanoi hän ja avasi

kannen.

Siellä oli Eerikki pommerilaisen aikuisia pieniä brakteaatteja,

jotka kiiluivat kuin hopeanapit, Turussa ja Tukholmassa lyötyjä,

Kaarlo Knuutinpojan ja Sturein vaakunoilla varustettuja aurtuoita

eli äyrityisiä, muutamia Englannin noobeleita sekä kokonainen kasa

rahaksi lyömättömiä hopeatankoja.

"Kun sinä olet ainoa miehenpuoli ja ikäänkuin isäntä talossa, niin

pitäähän sinun toki tietää talon asiat", -- puhui täti hiukan

hämillään ja työnsi lippaan takaisin kätköönsä.

Hannu tunsi olonsa yhä tukalammaksi ja kun he tulivat ylös ja

täti meni keittiötupaan, pujahti hän ulos. Häntä halutti jotenkin

tyhjentää itseään ja ärtyisesti sormiaan naksutellen lähti hän

kulkemaan Jokikatua torille päin. Kadun päässä kohtasi hän Kirstin,

joka yksinään kulki kotiinpäin. Hannu pysähtyi hänen eteensä ja

kasvinsisarukset silmäilivät ääneti toisiaan. Hannun katseessa oli

jotakin ilkeää ja Kirstin kasvoille levisi heleä puna. "Kuinka hän

onkaan kaunis", ajatteli Hannu, mutta itseään ärsyttäen virkkoi hän:

"Pidätkö sinä Kirsti minusta yhtään?"

"Mitä sinä sellaista kysyt?" vastasi Kirsti ärtyisesti.

"Niin vain, että kun Askenit naivat meidän laivan ja kun sinä seuraat

siinä kaupassa mukana, niin puhuisit jonkun hyvän sanan minunkin

puolestani, että minä saisin edelleenkin laivaa kulettaa."

Kirsti suuttui ja sai vedet silmiinsä.

"Hävytön!" sanoi hän ja yritti matkaansa jatkamaan.

Mutta Hannu sulki häneltä tien levittäen molemmat kätensä.

"Etkö mene siitä, senkin ilkimys!" tiuskui Kirsti ja nosti pienen

kätensä lyödäkseen.

Hannulle muistui mieleen, kuinka hän ennen usein oli samalla tavoin

Kirstiä kiusannut estäen häntä ovesta menemästä ja kuinka Kirsti oli

aina samalla tavoin kohottanut kättään ja uhannut lyödä. Kuta enemmän

Kirsti oli suuttunut, sitä kauniimmalta oli hän näyttänyt ja Hannulle

oli aina lopuksi tullut halu kaapata hänet syliinsä.

"Entä jos minä rupeankin sinulle isäpuoleksi ja naitankin vain laivan

Askeneille enkä sinua annakaan?" jatkoi hän.

Kirsti purskahti itkuun ja nojasi kasvonsa seinää vasten. Hannun

valtasi äkkiä sääli ja katumus ja neuvotonna sopersi hän, laskien

kätensä Kirstin olkapäälle:

"Kirsti, ethän suutu minulle, ethän?"

Mutta Kirsti riuhtasi itsensä irti ja lähti itkien juoksemaan kotiin.

Hannu seisoi hetken puolipimeällä ahtaalla kadulla ja katsoi hänen

jälkeensä. Sekavin tuntein lähti hän sitten kulkemaan torin halki.

Raatihuoneen eteen tultuaan seisoi hän vähän aikaa kahden vaiheella

ja lähti sitten kulkemaan Raastuvankatua alas luostarikortteliin.

"Menenkin Saunalaan ja, auta armias, jos joku saksalainen minua

riitaan härsyttää!" päätteli hän itsekseen.

Siinä missä Raastuvankatu, tehtyään ensin jyrkän mutkan vasemmalle,

päättyi luostarille johtavaan Yläkatuun, oli oikeanpuoleisessa

kulmassa Pyhän Nikolauksen kiitän kivinen talo. Kaupungin suomalaiset

sanoivat taloa tavallisesti Saunalaksi, sen yhteydessä kun oli suuri

kivinen sauna kaupunkilaisten niinkuin matkustavaistenkin tarpeeksi.

Kiltan avara, holvikattoinen oluttupa oli porvarien mieluinen

kokoontumispaikka. Siellä juteltiin kauppa-asioista ja valtiollisista

tapauksista noina levottomina unionin aikoina. Mutta yhtä usein

syntyi myöskin suomalaisten ja saksalaisten porvarien kesken kiihkeä

sananvaihto, johtaen solvauksiin ja tappeluihin, joista sitten

raastuvanoikeudessa syntyi loppumattomia selkkauksia ja uusien

riitojen aiheita.

Hannun sisälle astuessa istui parin honkapuisen pöydän ääressä

joukko iäkkäämpiä porvareita. Toisessa tunsi hän saksalaiset

Grotten, van Harvenin ja Witten, toisen ympärillä istui suomalaisia:

kauppias Mikael Lappalainen, tynnyrintekijä Niilo Murainen ja

Pietari Veranleikkaaja, jonka nimi ilmaisi hänen ammattinsa. Kaikki

kolme olivat he kunnianarvoisia raadin jäseniä ja keskustelivat

sovinnollisesti saksalaisten kanssa Hannu katsahti kyräten

viimemainittujen pöytään, mutta kun hän ei tuntenut ilmassa mitään

käryä, otti hän siivosti paikan toisien suomalaisten parissa ja pyysi

kannun olutta.

"Mikä hänen nimensä nyt taas olikaan?" kysyi Murainen Witteltä, joka

vasta oli ollut Tukholmassa käymässä.

"Otto Rud, ja kuuluu olevan tunnettu kovaksi mieheksi."

"Taitaapa olla koko paholainen miehekseen. Eikö liene sama, joka

viime kesänä kiskoi pakkoveroja Ahvenassa ja hävitti Porvoon? Silloin

meillä turkulaisilla on syy pelätä pahinta, jollei rauhaa hetimiten

saada aikaan."

"Siitä tuskin tämän sulan aikana tulee mitään", lausui Witte.

"Kertoivat valtionhoitajan tahallaan pitkittävän sotaa ehtiäkseen

usuttaa lyypekkiläiset tanskalaisten niskaan. Mutta siitä ei tule

mitään, sen verran kuin minä lyypekkiläisiä tunnen", lopetti hän

itsetietoisesti.

Sisään oli tullut pari uutta vierasta ja heistä toinen kertoi

juuri tavanneensa erään köökarilaisen kalastajan, joka aamulla oli

Korponvirrassa nähnyt ankkurissa suuren laivaston. Kaikki katsahtivat

toisiinsa ja Murainen virkkoi:

"Kunhan ei öölantilainen, Rudko se nyt hänen nimensä olikaan, olisi

siellä vaaniskelemassa. Lieköhän linnalaisilla siitä tietoa?"

"On kyllä", ilmotti uutisen kertoja "ja kyllä he aina jokisuun

vartioivat."

"Kovat on ajat", huoahti Murainen, "tuskin on venäläisestä

viimeinkin rauhaan päästy, niin silloin alkaa juutilainen entistä

pahemmin kimppuun käydä. Jos tätä menoa jatkuu, niin ei tässä kohta

porvareillakaan ole muuta neuvoa kuin mennä takamaille kalastelemaan

ja kaskea polttamaan."

"Minusta olisi parasta, että tanskalaisen annettaisiin vastaan

häristelemättä kruunu pitää, kun omat miehet, minkä tämä

Svante-herrakin, eivät kerta pysty valtakunnalle rauhaa hankkimaan",

sanoi Lappalainen ja tyhjensi vihaisesti olutkannunsa.

"Tiesi häntä, olisiko sekään parempi", väitti Murainen vastaan.

"Muistetaanpas vain, mitä vanhat ihmiset ennen juttelivat

pommerilaisen ja Hannu Kröpelinin ajoista. Suo siellä, vetelä täällä.

Parasta kaikista kun olisi oma kuningas ja sellainen, joka kykenisi

pitämään oikeata isännyyttä valtakunnassa, ettei jokainen piispa ja

linnanhaltia tuppautuisi vallasta riitelemään.

"Huonot on ajat, huonot ja levottomat ja herra ties milloin tässä

saa tanskalaiselle viimeisenkin leipäkannikkansa luovuttaa", lopetti

Murainen, joi oluensa loppuun ja varustausi lähtemään.

Häntä seurasivat vähitellen toisetkin vanhemmat miehet. Heidän

sijalleen tuli nuorempaa väkeä, keskustelu kävi äänekkäämmäksi ja

ilmassa alkoi tuntua riidankäryä.

Saksalaisten pöytään oli ilmestynyt myöskin Arent van Asken. Hän oli

hakenut esille kiitän vanhan hopeamaljan ja sitä kohottaen huusi hän:

"Vanhan Lyypekin malja, pojat!"

Kannu lähti kiertämään ympäri pöydän.

"Olutta, tavernari", huusi Hannu, "mutta oikeaa turkulaista eikä

mitään Lyypekin solkkua!"

Kun suomalaiset olivat saaneet tinatuoppinsa täyteen, kohotti Hannu

omaansa ja huusi:

"Pyhän Henrikin ja Turun malja!"

-- Was deiwel, pihä Heinrich, was ist's? -- rähähti muuan humalainen

hansalaiskesti.

"Se on olevinaan heiden suojeluspyhimyksensä, jota he rukoilevat

aina kun saavat saksalaisilta selkäänsä", selitti Arent ja kaikki

saksalaiset remahtivat nauramaan.

"Pippurista, pippurista,

pippurista silmät

on hansankestillä,

nenä inkivääristä

ja sydän kalmusjuurta",

alkoi heti sen jälkeen humalainen ääni suomalaisten pöydässä

renkuttaa ja viimeisiä säkeitä hoilasi koko pöytäseura.

"Mutta tiedättekö, pojat, miksi hansan pippurivänneillä on sydän

kalmusjuurta?" kysyi laulunalkaja.

"Minä tiedän", huusi Hannu, "minun mukanani lähetti Chonnert

meidän arkkiteinille kalmusjuurta ja antoi minullekin aikamoisen

palan, kehuen sitä kohmelonlääkkeeksi. Siitä minä päättelen, että

saksalaiset..."

"Ovat aina kohmelossa", keskeytti toinen, "ja tarvitsevat

kalmussydämen. Mutta inkiväärinenä, selittäkääpäs se, pojat!"

"Mite sine haastat, perkkele?" huusi muuan saksalainen.

"Entä mite sine maistat, teiveli, Liipekin pippuriako?"

Läiskis! Suomalainen sai olutkannun vasten silmiään ja paikalla oli

tappelu käynnissä. Tuopit sinkoilivat ilmassa ja pöydät ja lavitsat

kaatuivat kolisten kumoon. Hannu karkasi ensimäisenä saksalaisten

keskelle ja tarttui kurkusta tummaveristä ja liukasliikkeistä

Askenia. Tavernari koetti ärjyen ja jalkaa polkien hillitä tappelua,

mutta kun hänen äänensä hukkui meteliin, ryhtyi hän, vikkelästi

tappelijain välissä puikkelehtien, pelastamaan tinakannujaan, jotka

hän keräsi tynnyrien taakse huoneen perälle. Pari kertaa yritti hän

lähenemään sivuseinässä palavia kynttilöitä sammuttaakseen ne, mutta

kun hänet kummallakin kertaa jotenkin rajusti työnnettiin syrjään,

istahti hän tiskin taa tynnyrin nenään, katseli pää kallellaan

tappelun menoa ja puheli läähättäen.

"Tapelkaa nyt sen paholaiset, niin, niin, iskekää vaikka pääkallot

mäsäksi toisiltanne, niin vähemmän nahkanne syhyy toisella kertaa.

He, he, mäikyttäkää vain kuin ryssää ja Juutilaista, kyllä seinät

kestävät."

Suomalaisia oli vähemmän ja he joutuivat alakynteen. Heti kun Hannu

oli käynyt käsiksi Arentiin, oli hän saanut kimppuunsa kaksi muuta

saksalaista. Ahtaalle puserrettuna ei hän voinut käyttää nyrkkejään

ja vastustajansa nujersivat hänet pylvään ja kaatuneen pöydän väliin.

Hänen pitkää tukkaansa kiskottiin ja nyrkiniskuja sateli hänelle

vasten kasvoja.

Mutta tällöin saapui suomalaisille apua. Sisään työntyi kolme rotevaa

tynnyrintekijän sälliä, ukko Muraisen väkeä, ja yhtä monta linnasta

seikkailuille lähtenyttä, puolijuopunutta nihtiä. Hurjasti iskivät he

saksalaisiin takaapäin ja nämä joutuivat nyt kerrassaan ahdinkoon.

Piestyinä ja reveltyinä pujahtelivat he toinen toisensa jälestä ulos

pimeälle kadulle.

"Hoi, tavernari, olutta voittajille!" huusi yksi nihdeistä, pyyhkien

hihaansa nenästä valuvaa verta.

"Vai vielä olutta teille, senkin Juutilaiset! Ei tippaakaan muuta

kuin menkää koreasti matkaanne!" ärjyi tavernari vastaan.

"Kuulkaas tätä pippurisaksaa! Lyödäänpäs, pojat, pohja oluttynnyristä

ja työnnetään se pää edellä sinne likoamaan, niin oppii tekemään

pilkkaa aika miehistä."

Nihti läheni uhkaavana tavernaria ja tämä näki parhaaksi täyttää

tuopit.

"Mutta kyllä tämän kaiken korvata saatte, jos maassa vielä

lakia ja oikeutta on", murisi hän ja meni akkunan luo muka ulos

tirkistelläkseen.

"Siellä ne vartoovat ja kyllä maarin siellä selkänne lämmitetään,

senkin könsikät", puhui hän kuin itsekseen.

"Hoi pojat, mennään ja puhdistetaan katu!" ja huutaen ja meluten

syöksyivät suomalaiset ulos.

Vikkelästi seurasi tavernari viimeisen kintereillä ja paukkuen

lentelivät takasalvat paikoilleen. Sitten sulki hän ikkunaluukut ja

ryhtyi sisäoven kautta saapuneen vaimonsa kanssa siivoamaan huonetta

ja korjaamaan taistelun jälkiä.

Pimeillä kujasilla vastustajiaan etsiväin suomalaisten huudot

etenivät ja vähitellen palasi rauha Saunalan ympäristöön.

* * * * *

Hannu kuuli ympäriltään huutoa ja ähellystä. Hän oli likistettynä

ahtaaseen loukkoon, hänen ylleen oli kumartuneena kuumasti

hengittäviä kasvoja turvonneine poskineen ja vihasta kiiluvine

silmineen. Toisten pään yli heristi Arent hänelle nyrkkiään eikä

hän voinut itseään liikauttaa. Ulkoa työntyi sisään loppumaton jono

nihtejä ja heidän huutonsa kävi yhä vahvemmaksi. Mutta huudon ja

melun läpi kuului riuhtovien miesjoukkojen takaa yhtäkkiä Kirstin

ääni. Se kirkui hätäisesti ja vihlovasti. Hannu riuhtasihe irti

päästäkseen ja -- heräsi samassa.

Hän kavahti istualleen ja hieroi silmiään käsittämättä aluksi

missä oli. Hänen ympärillään oli pilkkoisen pimeä. Kostea lämmin

ja saunanhaju palauttivat vähitellen hänen mieleensä, että hän oli

illalla kiitän talolta tultuaan ja turvonneita kasvojaan kaivolla

valeltuaan pistäytynyt saunaan ja paneutunut vaate päällä penkille

makaamaan.

Mutta jatkuiko unennäköä vieläkin, sillä ulkoa kuului meteli ja

pauhina ja sen keskeltä naisäänen vihlovaa kirkumista? Hän syöksyi

pihalle.

Tyrmistyneenä pysähtyi hän kaivon luo. Vieressä oleva Runsalan talo

paloi ja Karvataskun piha oli valoisa kuin päivällä. Mutta mahtavia

tuliloimoja näkyi joka taholta, punaten raskaan ukonpilven, joka

lepäsi kaupungin yllä kuin verinen peite. Portti Karvataskun pihalle

oli murrettu säpäleiksi ja sen ohi näki Hannu pitkin Jokikatua

juoksevan puolialastomia miehiä ja mielipuolisesti kirkuvia naisia

lapsi sylissä. Ihan portin vieressä näytti liikkumattomana makaavan

puolialaston mies, jonka paljaita jalkoja tulenloimu valaisi.

Ilman täytti erilaisista äänistä syntynyt kamala pauhina. Kuului

hurjia huutoja, karkeasti karjuvia miesääniä ja kimeitä, vihlovia

naisääniä. Jossakin lähistöllä riehui ja rapisteli kanalauma kuin

ulospääsyä etsien ja sitä säesti viiltävä sianvingunta. Runsalan

palavassa navetassa ammuivat lehmät epätoivoisesti ja siihen yhtyivät

hullautuneina myöskin naapuritalojen elukat. Säännöttömästi soiden

kumahtelivat kellot tuomiokirkon tornissa, linnassa päin jymähtelivät

bombardit ja kartaunit, ja kaiken tämän sekavan metelin ja pauhinan

läpi kajahtelivat eri tahoilta pitkät, kumeat torventoitotukset.

Kaivon luo pysähtyessään täytti Hannun yksi ainoa tunne: että

viimeinen päivä kaikessa kaameudessaan oli tullut. Kauhu jäykisti

hänen jäseniään eikä hän tuntenut kykenevänsä mihinkään ryhtymään.

Mutta Kirstin ääni kuului taas tuvasta, hätääntyneenä ja

epätoivoisena. Hän vavahti ja syöksyi portaille. Keittiötuvan ovesta

tunkeusi savua ja etehisen lattialla oli hän kompastua johonkin

pehmeään. Siinä makasi vanha Vappu verisenä ja tukka hajallaan. Ovi

asuintupaan oli selkosen selällään ja sieltä aukeni hänen eteensä

seuraava näky: lähellä ovea, selin etehiseen, seisoi rautaryntäinen

ja kypäripäinen mies, oikeassa kädessään loimottava tuohus ja

vasemmassa kiiltävä pertuska. Peränurkassa olevan leveän perhesängyn

uutimet oli revitty siekaleiksi, patja kiskaistu lattialle ja

poikittain sen päällä makasi Gertrud-täti, kaulassaan ammottava

pertuskan haava. Molemmat suuret kirstut oli murrettu auki ja

sisällys syydetty lattialle. Toisen ääressä oli polvillaan samoin

kypäräpäinen mies, joka viskeli levitetylle liinalle hopeaesineitä.

Kolmas kypäripää, kookas, punapartainen ja eläimellisen näköinen

mies tapaili nauraen ja toruen Kirstiä, joka tukka hajallaan, silmät

kauhusta jäykistyneinä ja yllään ainoastaan ohut palttinapaita,

laajan pöydän takana vältteli ahdistajaansa. Tuohusta pitelevä mies

nauroi ja huuteli toverilleen raakoja kehotussanoja. Arkun luona

polvillaan askarteleva mies katsahti olkapäänsä yli ja huusi hänkin

jonkun hoputussanan. Puheesta huomasi Hannu heidät tanskalaisiksi.

Yritettyään vuoroin kummankin pöydänpään ympäri päästä Kirstiin

käsiksi, hyökkäsi punapartainen äkkiä pöydän yli. Kirsti kumartui

silloin pöydän alle ja livahti sitä tietä etupuolelle, mutta

kompastui punaparran pertuskaan, joka virui lattialla. Samassa

oli ahdistajakin pöydän etupuolella, kaappasi Kirstin syliinsä ja

istui läähättäen lavitsalle. Vanki riuhtoi itseään ja hänen hennon

ruumiinsa pingottuneet piirteet näkyivät selvästi ohuen paidan läpi.

"Hannu, Hannu"! kirkaisi Kirsti samassa, nähdessään etehisessä savun

keskellä kasvinveljensä.

Tuohuksenpitäjä yritti kääntymään oveen päin, mutta samalla iski

Hannu puukkonsa hänen kaulaansa kypärin ja rintahaarniskan väliin ja

tuohuksineen pertuskoineen kaatui mies raskaasti rymähtäen lattiaan.

Arkun luona oleva mies kavahti seisoalleen ja toinen heitti sylistään

Kirstin, joka vierähti äitinsä viereen patjalle. Mutta Hannulla oli

jo kädessään kaatuneen pertuska, jolla hän rajusti survaisi arkun

luona olevaa Juutilaista kurkkuun, niin että tämä koristen nujertui

seinän ja uunin väliseen loukkoon. Toinen sai juuri miekkansa

tupesta, kun Hannu iski pertuskan kappaleiksi hänen kypäriään

vasten. Täräyksestä huumautuneena vaipui mies polvilleen ja pudotti

miekkansa. Hannu tempasi sen käteensä, löi ja pisti sillä sokean

vimman vallassa punapartaista, joka ohkuen kaatui taapäin, niin että

kypäri rämähti lavitsan reunaan. Samassa sammui tuohus.

"Kirsti, Kirsti, missä sinä olet?" läähätti Hannu.

Lattialta kuului Kirstin valitus ja voihkina. Keittiötuvan puolelta

tunkeutunut savu täytti jo huoneen yläosan. Se laskeusi yhä alemmas

ja kävi jo sietämättömäksi.

"Tule, rientäkäämme, muutoin palamme tänne!" hätäili Hannu ja hapuili

eteensä.

Hän nosti Kirstin vasemmalle käsivarrelleen ja tanskalaisen raskas,

verinen miekka oikeassa hyökkäsi hän savun läpi ulos pihalle.

Hän laski Kirstin hetkeksi maahan saadakseen ilmaa keuhkoihinsa. Hän

oli toiminut aivan vaistomaisesti ja koneellisesti eikä hän vieläkään

käsittänyt mitä tämä kaikki merkitsi. Mutta harkitsemisiin ei ollut

aikaa, sillä savu ja liekit alkoivat ahtaalla pihamaalla käydä

sietämättömiksi. Runsalasta oli tuli tarttunut jo Karvataskunkin

ulkohuoneisiin ja navetassa riuhtoivat ja möyrysivät lehmät hermoja

huumaavasti.

Ainoa pelastuksen tie oli portti. Hannu nosti uudelleen

käsivarrelleen Kirstin, joka puolitajutonna nojasi hänen olkapäälleen

ja kietoi hennot, paljaat käsivartensa hänen kaulaansa. Hän vavahteli

ja värisi, ja hänen hiuksensa hivelivät Hannun kasvoja. Ja Hannusta

tuntui yhtäkkiä pahalta, että hän koskaan oli voinut olla katkera

Kirstille.

"Kuule, Kirsti, Pyhän Henrikin nimessä niinä pelastan sinut", sopotti

hän Kirstin korvaan, tarttui miekkaan ja juoksi kadulle.

Torille päin ei ollut yrittämistäkään. Siellä vilisi tulen ja savun

keskellä kypäripäisiä miehiä. Pertuskat, hilporit ja sotakirveet

välähtelivät, kuului vihlovia hätähuutoja, raakaa karjuntaa ja

pelottavaa ryskettä aivankuin kokonaisia rakennuksia olisi sortunut

maahan. Vastapäätä oleva Pyhän Annan prebendatalo oli pimeä, mutta

portti oli auki murrettu ja sisältä kuului melua ja ovien ryskettä.

Pihalla vilahteli palavia tuohuksia.

Hannu juoksi taakkoineen purolle päin ja yritti sen vierustaa

jokirantaan, mutta vastassa kiiluivat taas pertuskat ja kypärit ja

hän lähti juoksemaan ylös tuomiokirkolle päin. Pikkusillalle tultuaan

katsahti hän pitkin Kirkkokatua torille päin. Eräästä palavasta

talosta karkasi paitasillaan oleva mies lapsi sylissä kadulle,

kiskoen kädestä vaimoaan, jonka paita oli rinnan kahdalta revitty

ja jonka avonaista tukkaa perässä juokseva Juutilainen tavotti

kouraansa. He juoksivat Hannua kohti Pikkusillalle päin. Mutta

viereisen talon portista tölmäsi samalle kadulle kypäriniekka ja

survasi pertuskallaan miestä rintaan. Hän lyyhistyi maahan, kierähti

muutaman kerran ympäri ja jäi makaamaan sylen päähän lapsesta, jonka

kimeä parkuna hukkui yleiseen pauhinaan. Perässä tuleva tanskalainen

sai nyt vaimoa tukasta kiinni ja alkoi raahata häntä porttia kohti.

Kun hän lyyhistyi maahan, löi toinen sotilas häntä pertuskan

varrella hartioihin, tarttui sitten käsipuoleen ja riuhtasi hänet

seisoalleen. Yhdessä kiskoivat he sitten vaimon portista pihalle,

josta toiset sotilaat meluten vierittelivät oluttynnyreitä kadulle.

Etäämpänä vauhkotteli ja pyöri kadulla joukko hullautuneita lehmiä

hännät ilmassa, kytkyen tyngät kaulassa, pärskien ja mylvähdellen.

Pari tanskalaista hääteli niitä torille päin töykkien pertuskoillaan

kylkiin. Ilmassa, joka keskiyön ajasta huolimatta oli käynyt

paahtavan kuumaksi, tuntui veren hajua sekä kitkerää savun ja

palaneen lihan käryä.

Kun Hannu yritti sillan yli, näki hän edessään kadun päässä joukon

vihollisia, jotka kulman takaa tullen juoksivat siltaa kohti. Hän

heittäysi nopeasti puroon ja piilottausi sillan alle, ja tömisten

karkasi miesjoukko samassa hänen ylitsensä. Kyyröttäessään siellä

tukalassa asennossa ja polvia myöten liejuun vajonneena valtasi

Hannun hetkeksi raukea neuvottomuus ja tylsä välinpitämättömyys.

Mutta sitä ei kestänyt kauan. Kirsti voihkasi hänen sylissään ja hän

ryömi sillan alta esiin. Vihollisia ei näkynyt kirkon puoleisella

kadun osalla, ainoastaan muutamia pakolaisia hiiviskeli siellä

kirkkoa kohti. Hannu lähti taakkoineen juoksemaan samalle suunnalle.

Hänellä välähti mieleen pyrkiä kirkkoon, sillä sitä paikkaa väistäisi

varmaankin vihollinen. Mutta portin edustalle tultuaan kohtasi häntä

julma pettymys. Joukko lähiseudun asukkaita oli ajatellut yhtä hyvää

vihollisesta ja etsinyt turvaa tuomiokirkon muurien sisällä. _Domus

clericorum'ista_ oli sinne paennut joukko pappeja, avanneet kirkon

ovet ja ryhtyneet yhdessä toisten pakolaisten kanssa palavasti

rukoilemaan pyhimyksiä. Mutta silloin hyökkäsi joukko tanskalaisia

kirkkoon ja säälimätön verilöyly, hävitys ja temppelin kalleuksien

ryöstö alkoi. Verilöylyä jatkui parasta aikaa kirkkopihassa, kun

Hannu yritti portista sisään. Miesten, naisten ja lasten ruumiita

makasi hautakumpujen välissä ja toiset kiertelivät haavottuneina ja

surkeasti valittaen. Eräälle hautakivelle oli kiivennyt iäkäs pappi,

jonka paljaat, laihat sääret näkyivät mustan kauhtanan alta. Hänen

kalju päänsä tutisi, hän ojensi kädessään olevaa ristiä ja huusi

särähtelevällä äänellä: _"Aufer immensam, Deus, aufer iram."_ [Ota

pois, Jumal', päältäm' julma vihas.] Eräs kirkkotarhassa riehuvista

tanskalaisista tyrkkäsi hänet keihäänvarrella alas kiveltä ja toinen

halkaisi hänen päänsä hilporinterällä. Kellot tornissa soivat yhtä

mittaa ja tulipalojen synnyttämä tuulenpyörre riuhtoi torninhuipussa

olevaa tuuliviiriä, joka levottomasti rämähdellen kieppui

edestakaisin kuin lentoon pyrkien.

Kun Hannu pysähtyi kirkonportille, huomasi hänet porttiholvin

toisessa päässä vartiana seisova tanskalainen ja hyökkäsi pertuska

ojona häntä kohti. Hannu kääntyi kiiruusti vasemmalle ja lähti

juoksemaan pitkin muurin vierustaa. Mutta nähdessään vihollisia

myöskin edessään piispantalon ympärillä pysähtyi hän äkkiä, laski

Kirstin maahan ja hyökkäsi raivostuneena perässään juoksevan

tanskalaisen kimppuun. Tämä hölmistyi vainotun äkillisestä

päällekarkauksesta ja ennenkuin hän ehti tukevata taisteluasentoa

ottamaan, oli Hannu lyönyt hänen pertuskansa sivuun ja survaissut

miekkansa hänen nivusiinsa. Ulvahtaen kyyristyi tanskalainen

muurinjuurelle ja Hannu nosti Kirstin uudestaan käsivarrelleen. Mutta

minne paeta, sillä piispantalon luona olevat viholliset olivat jo

huomanneet hänet? Napaturun varrella olevat puutalot paloivat jo

ilmitulessa, joten suojelevia pimentoja ei tälläkään puolen ollut.

Piispantalon takaa alkoi maaseutu peltoineen ja niittyineen ja siellä

ammotti palavata kaupunkia vasten synkkä, läpäisemätön pimeys.

Mutta sen helmaan oli Hannun mahdoton päästä, sillä piispantalolta

karkasi häntä kohti karjuen kolme tanskalaista, jotka sulkivat tien

sinne. Vasemmalla kädellä oli ahdas "Pyhänruumiinkränti", joka

johti kirkkotorilta alas jokirantaan. Sen varrella oli varmaan joku

ulkohuone tulessa, sillä kapea kuja oli savua täynnä. Kirsti kiljasi

ja pusertui lähemmäs Hannua, nähdessään tanskalaisten lähenevän.

"Parempi vaikka savuun tukehtua kuin jäädä noiden petojen

raadeltavaksi", sanoi Hannu ja hyökkäsi kujaan.

Hän puristi silmänsä kiinni ja mahdollisimman alas kumartuneena

harppaili hän eteenpäin.

"Jesus Maria, minä tukehdun!" parkasi Kirsti.

Hänen kätensä herpausivat Hannun kaulasta ja: hänen ruumiinsa

nytkähteli suonenvetoisesti. Miekka: kirposi Hannun kädestä, hänen

korvissaan humisi ja räiski ja ohimot jyskivät kuin haletakseen.

Hän tunsi tuossa tuokiossa vaipuvansa maahan, mutta puristi vielä

vaistomaisesti Kirstiä rintaansa vasten ja ryömi eteenpäin.

Viime hetkessä pääsi hän ulos savusta ja näki edessään joen, jonka

tyyni vesi kiilsi pikimustana tulipalojen valossa. Joukko pakenevia

kaupunkilaisia juoksi pitkin rantaa parin ylempänä olevan veneen luo,

joita toiset riuhtoivat irti. Sekavin päin ja kirvelevin silmin lähti

Hannukin taakkoineen tavottelemaan veneitä kohti, mutta ennenkuin hän

pääsi luo, tunsi hän takaraivossaan ankaran täräyksen. Kaikki musteni

hänen silmissään ja voihkaisten kaatui hän raskaasti maahan.

* * * * *

Ölannissa olevan Borgholman linnan haltija, Otto Rud, oli viikon

päivät väijyskellyt laivastoineen Ahvenan ja Turun saaristossa samaan

aikaan kuin Köpenhaminassa hierottiin rauhaa Hannu kuninkaan ja

Svante Sturen välillä. Hänen laivastoonsa kuuluvat kaksi alusta ne

olivat edellisenä sunnuntaina Karvataskun laivaakin ahdistelleet ja

sen saaristossa oleskelusta olivat kalastajat kulettaneet Turkuun

erilaisia ja ristiriitaisia tietoja. Arvatenkin oli Rud saanut

tietoonsa urkituksi, että linnanpuolustusväki oli verrattain vähissä,

että kunnollisia ampuma-aseita ja varsinkin ruutia puuttui ja että

linnan päällikkö, Josef Pietarinpoika, oli poissa, sillä perjantaita

vasten yöllä (2 p. elok. 1509) laski hän laivoineen linnan ohi ylös

Aurajokeen ja päästi hurjat joukkonsa tulella ja miekalla riehumaan

keskiyön rauhassa lepäävään kaupunkiin.

Viisi vuorokautta viipyivät tanskalaiset kaupungissa jatkaen

hävitystyötään voimattoman linnaväen silmien edessä. Kaikki portit

ja ovet murrettiin, kirstut ja kaapit särettiin ja tyhjennettiin

kalleuksistaan, elukat teurastettiin ja paistettiin suurilla

kokkotulilla, joita oli viritetty torille ja kirkkopihaan ensi yön

tulipaloilta säästyneiden puurakennusten hirsistä. Olut ja viini

vuoti virtanaan ja murhasta säästyneet, vangiksi otetut naiset

pakotettiin ottamaan osaa näihin villeihin orgioihin, joita mässäävät

sotilaat toimeenpanivat heidän kotiensa raunioilla ja omaistensa

hautaamattomien ruumisten äärellä.

Tiistaina sulloivat kylläisiksi mässänneet viholliset ryöstösaaliin

aluksiinsa ja siirtyivät Uudenmaan rannikolle tuhotöitään jatkamaan.

Pilkkanauruja päästellen purjehtivat he linnan ohi, josta muutamilla

voimattomilla laukauksilla koetettiin heidän matkaansa häiritä.

Seuraavina päivinä alkoi sitten sieltä ja täältä ilmestyä pakolaisia,

jotka arkoina ja kauhistuneina hiiviskelivät savuavilla raunioilla.

Perjantaina tuli kaupunkiin myöskin piispa Johannes muutamien hänen

luoksensa turvaan päässeiden kaniikkien ja arkkiteini Scheelen

seurassa.

Moneen kauhunnäytelmään, sodan, ruton ja tulipalojen hävityksiin

olivat tuomiokirkon harmaat muurit olleet todistajina ja sulkeneet

sisäänsä pienen, lohdutusta etsivän joukon, jonka tuli ryhtyä

tuhkasta uutta kaupunkia kohottamaan. Jykevänä ja totisena kohotti

tuomiokirkko nytkin korkeata torniaan suitsevien raunioiden keskeltä,

mutta surullisen näyn tarjosi sen sisusta kauhistuneelle piispalle

ja hänen seuralleen. Vanha katedraali, Hemmingin ja Maunu Tavastin

hellän huolenpidon esine, oli tällä kertaa tullut täydellisesti

osalliseksi kaupungin kohtalosta. Että temppelikään ei ollut

säästynyt raa'an ja saaliinhimoisen vihollisen temmellyksiltä, sen

näki jo etäämpääkin. Tuomiokirkon komea ja kallis kuparikatto, joka

vasta pari vuosikymmentä oli auringonsäteitä heiastellut, oli poissa.

Kirkkopihassa oli nuotionjätteitä, likaa ja eläinten sisälmyksiä.

Ruumiit ensi yön verilöylystä oli viskelty kasaan erääseen

muurinloukkoon ja peitetty verisillä lehmänvuodilla.

Kirkko tuntui piispasta ja hänen seuralaisistaan pimeämmältä

ja alakuloisemmalta kuin ennen, sillä poissa olivat kaikki sen

kallisarvoiset ja välkkyvät koristukset. Hävityksen jälkiä näkyi

kaikkialla. Vihkivesiastia oli kumossa ja sijaltaan työnnetty,

uhritukit palasiksi murrettuina. Kuorien ovet oli väännetty

paikoiltaan, useista oli lukot poissa ja seinistä oli kiskottu

rautatankoja. Synkkinä ja kiihtyneinä kulkivat kapitulin jäsenet

kuorista kuoriin tehden masentavia huomioitaan. Pyhän Johannes

Baptistan kuorin lähellä oleva suuri vaskinen kastemalja oli kokonaan

hävinnyt. Poissa olivat alttareilta hopeiset kalkit, kynttilänjalat

ja kultaompeleiset alttariliinat. Pyhän Laurentiuksen kuorista oli

Neitsyt Maarialta riistetty hänen kullattu kruununsa ja hopeinen

manttelinsa ja surullisesti hymyili heitä vastaan alastomaksi

riisuttu pyhä neitsyt Poissa olivat sen alttarilla parittain

seisoneet hopeiset ristit ja kalkit sekä kallis Pyhän Laurentiuksen

halsteri. Pyhänruumiin kuoriin astuessaan näkivät he kauhistuen,

että Maunu Tavastin marmorikoristeinen hauta oli auki murrettu ja

arkunkannesta kiskottu irti kuparilevyjä. Irti oli myöskin koetettu

kiskoa, vaikka sitten kuitenkin paikalleen jätetty kuorin oikeassa

seinässä oleva, Flanderissa valmistettu kallis kuparitaulu, jonka

Maunu Särkilahti kaksikymmentä vuotta sitten oli toimittanut Maunu

Tavastin ja Olavi Maununpojan muistoksi. Saman hävityksen alaisena

oli ollut myöskin Pyhäinmiesten kuori, jossa piispa Johannes oli

valmistanut itselleen leposijan kahden edeltäjänsä, Maunu Särkilahden

ja Laurentius Suurpään rinnalle. Ja niin edelleen kuori kuorittain

aina pääkuoriin saakka. Sieltä olivat hävinneet suuret kandelaberit

ja piispa Hemmingin kynttilänjalat, joissa olivat ympäri vuorokauden

palaneet paksut, kierteiset vahakynttilät. Puuleikkauksilla ja

intarsioilla varustetut piispan ja kaniikkien tuolit oli siirretty

sijoiltaan ja ajelehtivat ympäri kirkon, toiset rikkoutuneina.

Suuret ja kalliit kirkkofoliantit oli riistetty lukupulpetteihin

kiinnitetyistä vitjoistaan ja useat niistä viety pois. Ja sama

hävitystyö ylettyi sakaristoon ja sen yhteydessä olevaan kirjastoon.

Piispan sauva ja hiippa monine jalokivineen olivat poissa ja paljon

muuta kallista kirkon omaisuutta, mitä piispat vuosisatojen kuluessa

olivat hankkineet ja hurskaat uskovaiset sielunsa autuudeksi

lahjotelleet.

* * * * *

Vainajille, joiden ruumiit makasivat muurin juurella tai alastomina

ja runneltuina ajelehtivat kaduilla, kaivettiin yhteinen suuri hauta

kirkkotarhaan. Kun ilta-aurinko punasi kirkontornin tiiliä, nousi

vanha, ontuva kellonsoittaja, joka kirkonlakassa nälänkuoliaana

piillen oli välttänyt surman, torniin ja alkoi soittaa kelloja.

Silloin kerääntyivät kaikki haudalle ja itse piispa ryhtyi siunaamaan

vainajia.

Haudan partaalla seisovien joukossa oli myöskin Hannu. Saatuaan

iskun takaraivoonsa oli hän maannut joenrannalla tainnuksissa

aamunkoittoon saakka. Toinnuttuaan ja päästyään asemastaan selville

oli hänen onnistunut vihollisen huomaamatta hiipiä pitkin rantaa

piispanvainioon ja sitten ruispeltojen suojassa edelleen maaseudulle.

Niin oli hän sitten kulkenut aina Marttilaan saakka, missä hän oli

viettänyt nämä päivät muutaman tutun talonpojan luona.

Hän oli kuin pimeään rotkoon pudonnut, missä hän eli tylsänä ja

mitään käsittämättä. Kuultuaan vihollisen poistuneen oli hän

kuitenkin lähtenyt kaupunkiin, sillä perjantaiyölliset kauhunnäyt

ja paikka, missä Kirsti oli häneltä riistetty, ikäänkuin vetivät

häntä luokseen. Hän oli kauan istunut tylsänä jokirannassa ja kun

kellot olivat alkaneet soida, oli hän kuin unissakäyden kulkenut

kirkkotarhaan.

Piispan koettaessa puhua lohdutuksen sanoja masentuneelle joukolle,

kiintyi Hannun katse erääseen muurin varjossa seisovaan nuoreen

mieheen. Hän katsoi ja katsoi ja ikäänkuin sumun keskeltä selveni

hänelle Arent van Askenin muoto. Mutta tuo kaunis tummaverinen

nuorukainen oli nyt tuhkanharmaa ja hänen katseensa näytti aralta

ja pälyilevältä. Huomatessaan väkijoukossa Hannun säpsähti hän ja

tuijotti häneen kuin aaveeseen. Oman tilansa unhottaen valtasi Hannun

sääli. Ehkä hänkin oli menettänyt kaikkensa tässä yleisessä häviössä?

Vanha viha suli pois Hannun sydämestä, torstai-iltainen tappelu

Saunalassa kohosi hänen mieleensä kuin paha uni ja hän tunsi tarvetta

lähestyä entistä vihamiestään sekä tarjota hänelle sovinnon kättä.

Kun hautaustoimitus oli loppunut, etsi Hannu silmillään Askenia,

mutta häntä ei näkynyt. Kierrettyään väkijoukossa tuli hän ulos

portista ja pysähtyi Kirkkokadun suuhun tähystellen ihmeissään

ympärilleen. Silloin laski joku kätensä hänen olalleen ja kun hän

kääntyi, seisoi siinä ukko Murainen.

"Minä näin sinut haudalla enkä ollut silmiäni uskoa", sanoi

hän Hannun kättä puristaen, "sillä minä ja muut, jotka silloin

perjantaina pelastuimme veneisiin, kun sinä jäit rannalle makaamaan,

luulimme sinun kuolleen tai joutuneen vihollisen valtaan."

"Mutta Kirsti, tiedättekö hänestä mitään?" kysyi Hannu kiiruusti kuin

unesta havahtuen.

"Kyllä hän on turvassa, vaikka makaakin sairaana ja valittaa äitinsä

ja sinun kohtaloa."

"Missä hän sitten on?" tiukkasi Hannu kärsimättömästi.

"Naantalissa, ja kyllä luostarisisaret hänestä huolta pitävät. Siellä

on minunkin muorini ja muutamia muita pelastuneita. Päästyämme

jokea myöten turvaan, kulimme silloin yötä myöten Naantaliin ja

saimme kaikki luostarissa katon päämme päälle. Ja kun pelättiin

vihollisen sinnekin tulevan, lähetti abbedissa pari munkkia viemään

kaikki käsillä olevat rahat Turkuun vainolaisen lepyttimiksi. Eikä

vihollista sinnepäin kuulunut, vaikka koko luostari oli yötä päivää

pelon ja kauhun vallassa, kun täältä yhtä menoa kaameat tulipalot

loimottivat."

"Hänet siis joku pelasti, kun minä kaaduin?" kysyi Hannu, joka tunsi

taivaalleen valonsäteen pilkahtaneen, kuullessaan Kirstin pelastuneen.

"Nuori van Asken hänet kantoi venheeseen juuri kun olimme rannasta

lähdössä", vastasi vanha tynnyrintekijämestari ja katsoi häneen

omituisesti.

"Arentko?" lausui Hannu hitaasti ikäänkuin koettaen palauttaa

muistiinsa jotakin hämärää ja haihtuvaa. "Niin. Mutta kuinka

sinä oikein kaaduit? Eihän meidän kintereillämme pitänyt olla

tanskalaisia."

"Minua lyötiin takaapäin päähän. Muuta en muista."

"Millä sinua lyötiin? Ei kaiketi miekalla eikä hilporilla, sillä

silloin et arvatenkaan siinä seisoisi."

"Tottakai nyrkillä, koska minulla ei ollut verihaavaakaan päässä."

"Äsken kertoi Juutilaisen kaataneen sinut juuri kun hän juoksi

paikalle. Silloin oli hän surmannut Juutilaisen ja temmannut Kirstin

syliinsä."

Hannu mietti hetken ja sanoi sitten kuin havahtuen:

"Mutta silloinhan olisi Juutilaisen ruumis maannut minun vieressäni.

Mutta mitään sellaista en nähnyt, kun aamuyöstä tulin tajuihini."

"Hm, se näyttää siis hyvinkin todenperäiseltä", sanoi Murainen kuin

itsekseen.

"Mikä niin?" kysyi Hannu silmät suurina ja aavistaen jo puolittain

asianlaidan.

"Että se olikin Asken, joka sinua löi", sanoi Murainen hitaasti.

"Yksi meikäläisistä sen oli veneestä käsin huomaavinaan, mutta ei

puhunut siitä mitään ennenkuin Kirsti itse alkoi Askenia siitä

konnantyöstä syyttää."

"Kirsti?"

"Niin, merkillistä kyllä, sillä veneeseen tuotaessa hän oli

tainnuksissa ja luostariin tultuamme houraili vielä pari päivää.

Ja houriossaan hän alkoi Askeniakin syyttää eikä sallinut häntä

silmiensä edessäkään. Silloin kertoi tapauksen näkijäkin huomionsa

ja kun me aloimme katsoa karsaasti Askenia, katosi hän pari päivää

sitten kokonaan joukostamme."

"Minä luulin nähneeni hänet täällä haudalla", sanoi Hannu ihmeissään.

"Kyllähän saksalaiset ovat sinua vihanneet", sanoi Murainen, "mutta

tuollaista konnantyötä ei senhän olisi odottanut. Kyllä kai siihen on

täytynyt olla syvempääkin syytä kuin kauppakateus."

He kulkivat äänettöminä Kirkkokatua alas. Useimmista puurakennuksista

oli jälellä vain tuhkaa ja kekäleitä korkeiden kivijalkojen välissä.

Alastomina ojentuivat hävityksen keskellä valkoisiksi kalkitut uunit

taivasta kohti. Kadulla ajelehti halpa-arvoisempia talouskaluja,

vaaterääsyjä, kekäleitä ja tuhkaa. Ilmassa tuntui kydönomainen tuoksu.

"Olisin minäkin suonut jo levossa kuolevani, mutta alusta täytyy

vielä alkaa", sanoi Murainen huoaten. "Tämä on nyt kolmas kerta,

jolloin talostani ei ole muuta jälellä kuin kivijalka. En ollut

paljon päälle parinkymmenen vuoden, kun Konrad-piispan aikana tällä

tavoin lähes koko kaupunki meni tuhkaksi. Kun siitä oli päästy

elämisen alkuun, tuli rutto ja vei puolet kaupungin asukkaista

ja niiden joukossa oli minun ensimäinen vaimoni. Kahdeksantoista

vuotta sitten, Maunu-piispan aikana, meni taloni samoinkuin suurin

osa kaupunkia taas tuhkaksi ja kun uusi talo oli saatu pystyyn,

sai vanhin poikani surmansa Viipurin pamauksessa. Ja nyt vanhoilla

päivillään piti nähdä vielä tämä kaikista kauhein hävitys. Kuningas,

kuningas pitäisi olla, joka rauhan maahan turvaisi."

Torilla erosi Murainen Hannusta ja meni raatihuoneelle, jonne

haudalla olleet kokoontuivat neuvottelemaan, mistä laidasta ja millä

keinoin elämä oli uudelleen alettava. Mutta Hannu päätti heti suoraa

päätä lähteä Naantaliin.

Kirsti oli vielä sairaana, vaikka ei hourannut enää. Hän oli

tavattoman kalpea ja hänen lapselliset silmänsä olivat kuin

suurentuneet. Sellaisena näytti hän Hannusta entistä kauniimmalta.

Kasvinveljen nähdessään huudahti Kirsti hämmästyksestä samalla kuin

heikko puna kohosi hänen kasvoilleen. Kun Hannu kumartui hänen

puoleensa, kietoi hän kätensä hänen kaulaansa, mutta purskahti sitten

itkuun ja sanoi:

"Annatko sinä, Hannu, minulle koskaan anteeksi, kun minä olen ollut

sinulle niin ilkeä? Sinua minä olen aina rakastanut, mutta kun

meitä pidettiin aina toisillemme kuuluvina, tahdoin minä näyttää,

ettei se niin vain itsestään selvää ole. Arent on konna enkä minä

tosissani ole hänestä koskaan välittänyt, vaikka sinua kiusatakseni

olenkin ollut hänestä pitävinäni. Olen rukoillut sitä Jumalan äidiltä

anteeksi ja sinun ja äidin sielujen puolesta olen rukoillut, sillä

luulin sinunkin saaneen surmasi."

Hannu pyyhki kyyneleitä hänen silmistään ja tunsi rinnassaan

samanlaisen onnen tulvahduksen kuin pari viikkoa sitten märskorilla

seisoessaan ja kotikaupunkia lähestyessään.

"Älä itke, Kirsti", kuiskasi hän, "alotamme elämän uudestaan ja

kaikki muuttuu vielä hyväksi."

"Mutta äiti, äiti!" purskahti taas itkuun Kirsti, jonka mieleen

oli palannut kaamea kuva äidin kuolemasta, "hän ei päässyt edes

siunattuun maahan lepäämään."

"Minä kaivan tuhkan seasta hänen jäännöksensä ja toimitan ne

hautaan", sanoi Hannu edes jollakin Kirstiä lohduttaakseen.

Samalla juolahti hänen mieleensä jotakin ja hän huudahti:

"Kuulehan, Kirsti, tiedätkö missä äitisi sälytti liikoja rahoja?"

"En!" vastasi Kirsti ihmeissään. "Kellarin peräseinässä. Minulle

näytti hän ne silloin torstai-iltana", sanoi Hannu hieman punastuen.

"Vihollinen ei niitä tietenkään ole löytänyt eikä tulikaan ole voinut

niitä tuhota. Niistä annamme heti osan luostarille, että sisaret

pitävät esirukouksia tätivainajan sielun puolesta. Ja kun saamme

elämän ennalleen, niin annamme lisää, eikö niin?"

Kirsti tyyntyi jonkun verran, sillä häneen vaikutti yhtä paljon

Hannun luottava ja toivorikas mieli kuin hänen ehdotuksensakin. Itse

asiassa olikin Hannussa yhtäkkiä uudelleen herännyt pulppuileva

elämänhalu, joka houkutteli häntä työhön ja toimintaan.

Kirstin käsiä pidellen lausui hän:

"Lähden heti Turkuun ja ryhdyn puuhaamaan meille uutta asumusta.

Siksi kun se valmistuu, paranet sinäkin. Käyn joka ilta kirkossa

rukoilemassa Pyhää Henrikkiä sinun puolestasi."

Kirsti hymyili raukeasti vastaan ja täynnä elämänintoa palasi Hannu

Turkuun.

* * * * *

Ennen kuukauden loppua alkoi pieni pääkaupunki jälleen nousta

tuhkastaan, kuten niin monta kertaa ennenkin nelisatavuotisen

olemassaolonsa ajalla. Tuhosta pelastuneet porvarit, niin suomalaiset

kuin saksalaisetkin, liittyivät toisiinsa ja yhteisvoimin käytiin

työhön käsiksi. Ensinnä korjattiin vilja kaupungin ympärillä olevilta

pelloilta ja sitten ryhdyttiin rakennustöihin. Rohkeutta lisäsi se,

kun Tukholmasta saapui viesti, että rauha Tanskan kanssa oli saatu

toimeen. Ja kun toiset paukuttelivat varstoja riihissä, tupruttelivat

toiset tuhkaa ilmaan, peratessaan palaneiden rakennusten perustuksia.

Jokea pitkin laskettiin alas hirsilauttoja, kirveet ja sahat olivat

käynnissä aamusta iltaan ja porvarien, munkkien, linnannihtien

ja lähiseudun talonpoikain yhteisponnistuksilla alkoi kohota

talvensuojia kodittomiksi joutuneille. Mutta moni perhe oli kokonaan

joutunut surman omaksi, toisista pelastunut vain kuin ihmeen kautta

joku perheen nuorimmista jäsenistä, ja siksi moni tuvanuuni jäi vielä

vuosikausiksi entisen kodin raunioilla alastomana törröttämään. Moni

kauhun yönä pakoon päässyt porvari jäi myöskin ainaiseksi maalle,

pitäen talonpojan elämää metsien suojassa turvallisempana kuin

oloa kaupungissa, jota viholliset, rutto ja tulipalot alituisesti

etsiskelivät.

Hannu oli todellakin löytänyt kellarinseinästä rahalippaan

koskematonna ja innolla puuhasi hän uutta asuinrakennusta palaneen

tilalle. Sunnuntaisin retkeili hän aina Naantaliin ja iloisena

kuvaili vähitellen toipuvalle Kirstille, kuinka uuden tuvan seinät

kohosivat valkoisina ja puhtaina. Marraskuun lopulla oli se valmis

sekä varustettuna välttämättömillä talouskaluilla. Kirsti oli nyt

siihen määrään parantunut, että hän muutti Turkuun ja joulunaattona

heidät sitten vihittiin avioliittoon.

Niin alkoi heidän yhteiselämänsä täynnä valoisaa luottamusta

tulevaisuuteen. Mutta eheää ja pitkäaikaista onnea ei heille

oltu suotu. Kuten niin moni muukin sortuivat he levottoman ja

ristiriitaisen murrosajan myrskyihin, jotka raivasivat tietä uudelle

aikakaudelle. Se syntyi tulen ja veren keskellä ja vaati paljon

uhreja. Monet piispoista ja muista valtaherroista saivat epätoivoista

uhkapeliä pelattuaan ja omantuntonsa kanssa aikansa tingittyään astua

toinen toisensa jälkeen mestauslavalle, ja monet niistäkin, jotka

huomaamattomissa elivät, sortuivat muuten ajan rattaiden alle.

Kirsti ei tuon kauhunyön jälkeen koskaan enää palannut ennalleen.

Kalpeana ja hiljaisena liikkui hän askareissaan, kävi ahkerasti

kirkossa rukoilemassa ja tyrskähti usein ilman näkyvää aihetta

itkemään. Hän näki kaameita unia ja ennusti verisiä aikoja ja

toisinaan yöllä saattoi hän äkkiä kirkaista ja takertua Hannun

kaulaan, sillä lattian alta oli hän kuullut äitinsä valitushuudon. Ja

kun Kirsti parin vuoden kuluttua synnytti tyttären, joka kuitenkin

muutaman viikon vanhana kuoli, kääntyi hänen elämänsä entistä enemmän

sisäänpäin.

Hannu koetti toimia tarmonsa takaa ja saada Karvataskun

kauppaliikettä ennalleen. Mutta metelinen aika tuhosi jälestä sen

mitä rauhallisella työllä rakennettiin. Hannu kuninkaan ja Svante

Sturen sijalle oli tullut Kristian II ja Sten Sture nuorempi,

jotka uudistivat saman verisen leikin Ruotsin herruudesta kuin

edeltäjänsäkin. Sodan takia kävi kauppa huonosti ja porvarien asema

Turussa oli sitäkin tukalampi, kun linna sai niin päällikökseen kuin

miehistökseen tylyjä muukalaisia, jotka kaikella tavalla rasittivat

kaupunkia. Laiva, jonka Hannu suurilla ponnistuksilla oli saanut

kuntoon, joutui Tukholman retkellä vihollisen saaliiksi ja kohta sen

jälkeen kuoli Kirsti lapsivuoteeseen. Silloin myi Hannu talonsa ja

jakoi rahat tuomiokirkolle sekä Naantalin luostarille, joissa tuli

pitää esirukouksia hänen omaistensa sielujen autuudeksi. Itse otti

hän vastaan laivurintoimen, jota Kuusiston linnanvouti oli hänelle

tarjonnut.

* * * * *

Päivä alkoi valjeta -- toukokuun 23 päivä 1522. Nukuttuaan vain

muutaman tunnin nousi Hannu laivankannelle, jossa maston juurella

seisoi ainoastaan yövartia liikkumatonna ja sarkakauhtanaansa

kääriytyneenä. Luotoja ja salmia peitti vielä usvainen hämy ja laiva

keinui hiljalleen mainingissa. Ympärillä lenteli kalalokkeja ja

triiek! triiek! huutelivat toisilleen valkorintaiset tiirat. Etäämpää

kuului hylkeen omituinen, surumielinen juorotus. Lähimmällä luodolla

näkyi vaalenevaa taivaanrantaa vasten savupatsas, joka harmaasta

kalastajamökistä nousi kuin suoraan kalliosta. Se kallistui länttä

kohti ja siihen hetken tuijotettuaan sanoi yövartia:

"Rupeaa idästä tuulemaan. Taidamme tästä piankin päästä liikkeelle,

kun jäätkin ovat yöllä hävinneet näkyvistä."

Hannu ei vastannut mitään. Hän seisoi laivan parrasta vasten ja

tuijotti aaltoihin, jotka hiljaa liputtelivat laitoihin. "Tänään

minä siis saan tulla luoksenne", sanoi hän itsekseen, ajatellen

Kirstiä ja lapsiaan sekä äsken näkemäänsä unta. Kirsti oli keinunut

läpikuultavalla pienellä jäälautalla, pidellen kummallakin

käsivarrellaan pientä äskensyntynyttä, ja kaikki kolme he olivat

viittoneet hänelle. Laiva oli täysin purjein kiitänyt kohti, mutta

jäälautta oli paennut edellä, kunnes laiva oli yhtäkkiä ankarasti

tärähtänyt ja alkanut vajota, jolloin lauttakin oli kadonnut

aaltoihin. "Ei minulla täällä enää mitään olekaan, mielelläni minä

jo tulen luoksenne", lopetti Hannu mietteensä, kun kuuli samassa

kannelle johtavien portaiden narisevan jonkun askelista.

Luukusta kohosi vähitellen näkyviin pitkään, mustaan kaapuun ja

mustaan samettipäähineeseen puettu mies, jonka ikää oli vaikea

ulkonäöstä päättää. Hänen hienopiirteisissä parrattomissa kasvoissaan

ja koko olemuksessaan oli jotakin nuorekasta ja hentoa ja samalla

sentään vanhaa ja väsähtänyttä. Silmät olivat raskaat ja uneksivat ja

ohimoilla näkyvä tukka oli harmaa. Hän oli piispa Arvid Kurki, joka

varhaisimmassa nuoruudessaan oli saanut olla todistajana kamalaan

näytökseen isänsä kartanossa Laukossa ja joka nyt alun toistakymmentä

vuotta oli seisonut Suomen kirkon peräsimessä, koettaen sitä

parhaimpansa mukaan ohjata ajan myrskyissä. Varjellakseen pahemmilta

onnettomuuksilta kirkkoaan ja kansaansa, jonka etujen ensimäinen

ja lähin valvoja hän edeltäjäinsä tavalla tunsi olevansa, oli hän

koettanut osottaa kuuliaisuutta tyrannia kohtaan. Mutta lopulta oli

se tie käynyt mahdottomaksi kulkea ja pari kuukautta sitten oli hän

julkisesti liittynyt kuninkaan vihollisiin ja antanut apuaan Kustaa

Vaasan joukoille, jotka piirittivät Turun linnaa. Mutta kun Söyrinki

Norby lähestyi tanskalaisen laivastonsa kanssa Turkua, silloin oli

piispa tuntenut Kuusiston turvattomaksi ja lähtenyt maitse Etelä- ja

Pohjanmaalle, mukanaan muutamia kaniikkeja sekä Turun seudun

aateliskartanoista joukko rouvia ja neitoja, jotka eivät tahtoneet

jäädä alttiiksi vihollisen väkivallalle. Hannu, oli läpi saariston

ja tanskalaisten nenän editse tuonut laivan Närpiöön, jossa piispa

seurueineen oli eilen noussut siihen purjehtiakseen Ruotsiin. Sumun

ja ajojäiden takia oli kulkeuduttu Korsnäsin saaristoon ja ankkuroitu

yöksi lähelle Bergötä.

"Kuinka näyttää, voimmeko tänään jatkaa matkaa paremmalla

menestyksellä?" kysyi piispa Hannua tervehdittyään.

"Näyttää rupeavan idästä tuulemaan ja silloin me saamme myötätuulen

tai hyvän laitasen, jos pyrimme Upplannin rannikkoa kohti."

"Parempi olisi sinne päästä. Mutta luuletteko ennen iltaa voitavan

sitä matkaa suorittaa?"

"Riippuu siitä minkälaisen tuulen saamme ja kuinka paljon ajojäistä

on vastusta."

Piispa käveli muutamaan kertaan ääneti laivan kannen yli ja sanoi

sitten enemmän itsekseen kuin Hannulle:

"Niinköhän me kunnialla pääsemme toiselle puolen merta? Pahat

aavistukset täyttävät mieleni ja minusta tuntuu väkisinkin kuin

näkisin viimeisen päiväni valkenevan. Jumala ja kaikki pyhät meitä

suojelkoot!"

Hän laskeusi takaisin kannen alle ja Hannu ajatteli: "Hän tuntee sen

myöskin."

* * * * *

Kun aurinko alkoi punata kallioilla kasvavia kääkkyräpetäjiä, oli

tuuli paisunut siksi, että saattoi vetää purjeet ylös. Peräkajuttaan

sijotetut naisetkin olivat jo nousseet ja kun piispa itse oli

toimittanut aamurukouksen ja jakanut ehtoollisen kaikille mukana

olijoille, nostettiin ankkuri ja laiva lähti liukumaan ulos

saaristosta.

Ulapalle päästyä tuuli kiihtyi kiihtymistään ja kun jäitäkään ei

pahemmin ollut näkyvissä, näytti matka käyvän mitä suotuisimmin.

Puolenpäivän aikana kiihtyi tuuli myrskyksi ja laiva tuntui kulkevan

kuin lentäen aallon harjalta toiselle.

Auringon laskiessa alkoi näkyä Ruotsin rannikko, mutta samalla

ilmestyi myöskin tielle yhä useammin jäälauttoja, jotka itätuuli

oli tälle puolen ajanut. Kuta lähemmäs saaristoa tultiin, sitä

vaivaloisemmaksi kävi kulku. Hannu itse seisoi peräsimessä ja

jännitti korviaan kuullakseen myrskyn ulvonnalta märskorilla olevan

tähystäjän huutoja.

Kun oli juuri onnellisesti kierretty suuri jäälautta, ryskähti laiva

äkkiä ja pysähtyi täydessä kulussaan, niin että pari takimmaista

vanttia rusahti poikki. Oli siis ajettu karille.

Aallot ja jäälohkareet pieksivät vasenta laitaa ja laiva kallistui

arveluttavasti toiselle kylelleen. Kajutasta kuului huikeita

parkaisuja ja piispa sekä kaniikit nousivat kalpeina kannelle,

kaskettiin nopeasti molemmat veneet vesille, vaikka pelastuksesta ei

suuria toiveita voinut ollakaan.

Toinen vene, johon laskettiin yksitellen kaikki naiset, ja joka

ensinnä lähti neljän laivamiehen soutamana liikkeelle, ajausi

muutaman sylen päässä laivasta jääteliä vasten ja kaatui kumoon.

Ainoastaan pari miehistä pelastui jäälohkareelle, josta he kuitenkin

pian kierähtivät alas ja katosivat näkyvistä.

Toiseen veneeseen laskeusivat piispa miesseuralaisineen, kaksi

jälellä olevaa laivamiestä ja Hannu. Heidän kulkunsa jäätelien

välissä ja kovassa aallokossa onnistui aluksi paremmin.

Parin virstan päässä edessä oli Öregrundin ranta ja sitä kohti ohjasi

Hannu venettä. Aivankuin aamulla lähdettäessä nouseva, punasi nyt

laskeva aurinko edessä olevan saaren kääkkyräpetäjiä. Mutta Hannu,

joka tähysti veneen edessä kelluvia jäätelejä, luuli näkevänsä siellä

Kirstin keinuvan ja viittovan häntä luokseen, ja hänellä oli varma

tunto siitä, etteivät he rannalle pääse. Kun maalle oli enää puolen

virstaa, pusersi kaksi raskasta jäälohkaretta veneen väliinsä, Sen

laidat rusahtelivat ja kun jäätönkit viskausivat erilleen, alkoi vene

täyttyä vedellä. Hannu katsahti piispaan, jonka harmaa tukka liehui

tuulessa ja joka alistuvan näköisenä näytti rukoilevan itsekseen,

sillä hänen huulensa liikkuivat hiljaa.

Hannu tunsi itsensä ihmeen rauhalliseksi ja kun vene muutaman sylen

päässä jääteleistä alkoi upota ja hän joutui veden varaan, katsahti

hän kuin osaveljeensä vielä kerran piispaan, jonka mustan kaavun

liepeet poimuilivat veden pinnalla. Sitten viskasi aallonärjy heidät

kauemmas toisistaan, ja niin vaipui Hannu Kimalainen yhdessä Suomen

viimeisen kirkkoruhtinaan kanssa Pohjanlahden aaltoihin.

* * * * *

Samana päivänä tyhjensivät Kuusiston piispanlinnan rikkaista

aarteistaan Söyrinki Norbyn saaliinhimoiset joukot, jotka edellisenä

päivänä olivat riehuneet turvattomaksi jääneessä Turussa. Hannu

Kimalaisen rakentama tupa samoinkuin suurin osa kaupunkia oli

kerran taasen palanut poroksi ja oli asukkaista tyhjänä. Linnan

valleilla riippui Junker Tuomaan hirtättämiä suomalaisia ja ryöstäen,

raiskaten, polttaen ja murhaten levisivät tanskalaiset maaseudulle.

Verisenä nousi taivaanrannalle uuden ajan aurinko.