--Antakaa te Junnun olla rauhassa! toruu isäntä, toiselta puolen
halmeen, leikkaamattoman rukiin yli.
--Saapihan meiltä olla, mutisevat toiset ja painautuvat leikkaamaan.
Mutta vähän päästä on kiusanteko taas täydessä käynnissään.
Koko talkooväki on liittoutunut yhtä ainoata vastaan. Hän on iso,
roteva, mustaverinen mies, joka selkäänsä oikaisematta leikkaa kuin
uhalla, muista vähän loitompana, koettaen olla heidän pistopuheitaan
kuulematta. Mutta häntä tahdotaan saada suuttumaan. Häntä koetetaan
saada siihen, mihin hänet lopulta tavallisesti saadaankin: tarttumaan
johonkin itsensäkokoiseen esineeseen ja nakkaamaan se menemään
luontonsa lauhduttamiseksi. Usein on hänet tällä tavalla saatu
sinkoamaan tupakkihakkuri tuvan nurkkaan, vyöräyttämään suuria kiviä
sijoiltaan tai karjaisten hypähtämään seisoalleen--minkä jälkeen hän
poistuu eikä takaisin tultuaan puhu päiväkausiin sanaakaan. Ja kun hän
ei koskaan käy käsiksi eikä osaa muutenkaan puolustautua, pidetään
häntä vähän kuin hölmönä ja usutetaan pikkupojatkin häntä härnäämään.
Isäntä on hänen ainoa puolustajansa, sillä hän on vankka työmies,
tarkka kaikissa toimissaan, hoitaa hyvästi hevosia ja ruokkii välistä
lehmiäkin vaimo väen mieliksi.
Nyt on ilveily taas alkanut päivällistä syödessä ahon reunassa. Ruualle
ruvetessaan on Junnu pannut hattunsa ja tupakkakojeensa, joista hän ei
luovu muulloin kuin ateriain aikana, viereensä mättäälle. Kun hän
syötyään alkaa haparoida tavaroitaan, löytää hän hatun takaansa
pökkelön päästä ja piippunsa samasta paikasta, johon se on pistetty
rakoon kannon tupakoitavaksi.
Se herättää yleistä ilakkata, eikä isäntäkään voi olla muiden mukana
naurahtamatta.
Sanaakaan sanomatta ottaa Junnu hattunsa ja piippunsa ja kysyy
kukkaroaan, joka on sekin kadoksissa.
--Mitä sinä meiltä kysyt, kysy pökkelöltä! vastataan hänelle ja
nauretaan yhä hurjemmin.
Junnulle selviää iva vasta silloin, kun renki Tahvo nyhtäisee kukkaroa,
joka neulastaan on pantu riippumaan Junnun omaan vyöhön hänen selkänsä
taa. Hän ei voi enää pidättäytyä, hujahduttaa Tahvoa takakäteen
nyrkillään, mutta kun Tahvo väistää, iskee Junnu rystynsä verisiksi
petäjän kylkeen.
Kerran, kaksi kohoaa miehen rinta, ja sieraimet levähtävät. Mutta
sitten hän ottaa sirppinsä ja menee yksin leikkaamaan.
--Syöpi niin ahnaasti, että saisi tukan päästä kolita eikä tietäisi!
huudetaan hänen jälkeensä.
--On se kerran kuulema ollutkin kolittuna, säestää Tahvo.
--Milloinka? kysyy joku.
--Silloin kun istui ruunun ruokapöydässä Kuopion linnassa.
--Suunne kiinni! komentaa isäntä, ja käskee väkensä työhön.
Mutta siellä jatketaan samaa puhetta.
--Mistä hyvästä sille ruunun ruoka annettiin?
--Viilipytyn varkaudesta ... oli vienyt sen sydänmaan mökistä toisten
rosvojen syötäväksi.
--Kuka sen on sanonut?
--Itse kertoi.
--Suus kiinni, kenkkajalka! huutaa Junnu yhtäkkiä kaikkien kummaksi.
--Suus kiinni, suden selkä!
Junnulla on selkä pitkä ja jalat lyhyet, ja aina on häntä siitä ivattu.
--Siihen selkään kun oli vitsoja mahtunut niin, ettei piiskuri luullut
täyttä tulevankaan. »Aletaanko uudelleen?» oli kysynyt vallesmannilta,
ja Junnulle oli lyöty toiset parit lisää vankihuoneen petäjässä ...
muttei ollut sittenkään ääntä päästänyt.
--Olisikohan kantsukkatakaan älähtänyt?
--Mitenhän olisi, jos olisi ollut oma isänsä omasta kädestään
antamassa...
Junnu oli äpäräpoika, ja se oli ilkeä viittaus siihen huhuun, jonka
joku oli keksinyt, että Junnun isä oli Venäjän kasakka, joita entisinä
aikoina majaili kirkonkylässä.
--Oletteko vaiti! huutaa isäntä ankarasti.
--Herra Jeesus siunatkoon! parkaisevat samassa naiset, ja miehet
päästävät kirouksen kuin yhdestä suusta...
Sillä Junnu on temmannut sylensä täyteisen kiven maasta, nostanut sen
ilmaan kuin tuohikäärön ja nakannut sen, kauheasti manaten ja kasvot
julmasti väännyksissä, leikkuuväen keskeen.
Muut ennättävät väistää, mutta Tahvo lyykähtää kiven viereen jalkaan
satutettuna.
--Tappaa, tappaa! huutaa hän.
--Eikä tapa ... oletko vaiti siinä ... ei hän ole luutakaan
vikuuttanut, vakuuttaa isäntä juostuaan muiden mukana tarkastamaan
Tahvon jalkaa.
--Nuoriin se mies! Käykää kiinni, ennenkuin pääsee karkaamaan!
Miehet hyökkäävät rukiin läpi Junnun kimppuun, tarrautuvat kiinni,
mutta kertapyöräyksellä karistaa hän heidät luotaan.
--Antakaa te Junnun olla aloillaan elkääkä sotkeko ruista! Pois sieltä
ja työhön joka mies!
--Vieläkö isäntäkin puolustaa semmoista petoa, joka ei katso, mitä
heittää? Kenenkä syy, jos olisi päähän sattunut!
--Oma syysi!... Ja enkö minä ole sinua varoittanut?
--Mutta kipurahani minä riitelen, mutisee Tahvo nilkuttaen sirppinsä
luo.
--Riitele mitä riitelet, mutta raja pitää olla leikilläkin, toraa
isäntä ohikulkiessaan.
Mutta hirvittää häntä sentään itseäänkin, kun hän oikein katselee tuota
kiveä, joka pudotessaan on uponnut puoleksi maan sisään ja jota hän
itse tuskin olisi jaksanut liikauttaakaan. Oli toki ikuinen onni, ettei
se sen pahemmin sattunut.
Junnun silmissä on maailma ollut punaisena ja keltaisena, maa kuin
lainehtinut ja metsän ranta huojahdellut. Mutta voimainponnistus häntä
itseäänkin kauhistuttaa ja hän herpoontuu siitä niin, ettei tahdo pysyä
pystyssä. Ja vähän aikaa siinä älytönnä seisottuaan lähtee hän
kulkemaan suoraan synkimpään korpeen tietämättä, minne menee, ja
muistamatta, minkä tähden menee. Vasta kun hän on jonkun matkaa
kulkenut, tullut aidan kohdalle ja nousee sen yli, selviää hänelle,
että hän on ollut miehen tappamaisillaan ja että hänellä kiveen
ryhtyessään, joka oli sattunut hänen tielleen, todellakin oli ollut se
aikomus.