Kapteenin luo oli tullut vallesmanni vieraaksi vähää ennen kuin
Hellmanni ajoi pihaan.
--Siinä susi, jossa ... tuossa hän nyt on! huudahtivat molemmat, kun
näkivät Hellmannin kartanolle ajavan.
--Hän tulee sovinnoille ... me siis teemme, niinkuin tässä puhuttiin...
Siitä tulee hyvä juttu!
Se mahtoi olla jotain hauskaa, koska kumpainenkin salaperäisesti nauroi
sisäänpäin.
--Tst! Hän on jo porstuassa! Pidä hyvä miini ... minä kuuntelen täältä
koko ajan...
Parahiksi ehti vallesmanni pujahtaa toiseen huoneeseen, kun Hellmanni
astui sisään.
Jotenkin rehevästi hän tuli ovesta ja heitti hattunsa ja rukkasensa
tuolille.
--Hyvä päivä! sanoi hän yhtä leveästi kuin hänen tapansa oli.
Kapteeni oli kiireesti istuutunut pöytänsä ääreen, sukaissut silmälasit
nenälleen ja oli nyt jotain lukevinaan. Hän näkyi kyllä vieraan tulon
kuulevan, mutta vasta jonkun aikaa viivyttyään nosti hän päänsä
katsellen tulijata lasien yli.
--Päivää, vastasi hän kylmästi ja hitaasti, samalla vähän kummastellen,
ja liikkumatta paikaltaan.
Herra oli aikonut asettautua niinkuin kaikki olisi ollut entisellään,
mutta vastaanotto vei heti häneltä sen varmuuden, jonka oli ollut
saamaisillaan. Koetti hän kuitenkin sitä ylläpitää mennen kättä
antamaan. Vaikka isännän kädenpuristus oli laimea, niin teki hän
sentään vielä sen, että istuutui käskemättä sohvaan. Arasti alkoivat
hänen silmänsä kuitenkin pälyä ympäri huonetta, kattoon ja seinille,
kun ei kapteeni aloittanut puhelua. Tämä vain istui paikoillaan, pää
poispäin käännettynä peittääkseen nauruaan, jota oli vaikea pidättää.
--Onko mitään, jolla voin veljeä palvella? kysyi hän vihdoinkin hyvin
totisesti.
--Se nyt on se ikävä juttu... Elä ole milläskään ... annetaan sen
olla ... mitäs me tyhjästä käräjöimään, yhden pitäjän miehet!
Ja hän koetti hymyillä ja teki kädellään halveksivan liikkeen koko
asialle.
--Se on hyvä, että veli myöntää sen ikäväksi asiaksi. Ikävä se todella
onkin ... varsinkin meille.
--Niin on, elkää huoliko siitä sen enempää ... mitäs joutavata ...
sovitaan pois!
--Vai niin, vai olisi veli taipuvainen sovintooni Hm!--Vai olisi veli
taipuvainen sovintoon! Hm! Jahah! jahah! Se ilahuttaa minua.
--Niinpä niin, mitäs siitä käräjätä käymään semmoisesta ... se on niin
kovin pieni asia ... eikä siitä muuta hyötyä ole, kuin että se vain
herättää tarpeetonta juorua... Saahan se olla?--olkoon puhuttu!
Kapteeni istui yhä pää poispäin käännettynä, mutta vilkaisi kuitenkin
tuon tuostakin oven rakoon, jossa kiiluili vallesmannin toinen silmä.
--Hm! rykäisi hän taas epämääräisesti. Tietääkö veli, millainen
edesvastuu tuollaisesta menosta on meidän laissamme määrätty?
--En minä tiedä, mutta ei suinkaan se ... ei kai se suurikaan... En
bagatelli...
--Se on sen mukaan, minkä nimen kukin millekin asialle antaa. Ehkä minä
saan luvan näyttää asiata koskevan lainpykälän ... ole hyvä ja tule
lukemaan.
Kapteenilla oli jo lakikirja auki määrätyltä kohdalta, ja hän asetti
sen pöydän nurkalle. Hellmanni tuli pöydän ääreen seisomaan, mutta
pyysi kapteenia lukemaan...
--Minulla kun ei ole lasisilmiä, sanoi hän syyksi.
--»Keisarillinen asetus väärästä ilmiannosta ja _muusta
kunnianloukkauksesta_, annettu marraskuun tjuguseks päivänä
adertonhundra sekstiseks», luki kapteeni seuraten tekstiä sormellaan.
--»Sjette paragrafen: kukin, joka tarkoittaa alentaa toista hänen
kansallisessa arvossaan taikka _vähentää luottamusta häneen siinä
toimituksessa_ tai elinkeinossa, jota hän harjoittaa» ... sen sinä olet
juuri _tehnyt_...
--Niin, niin, no entä sitten...
--»joko puheella tai merkeillä tai kirjallisella esityksellä, jota hän
levittää tahi levityttää, väärästi syyttää häntä vissistä rikoksen
lajista tai semmoisesta teosta, joka voi hänelle saattaa toisen
ylenkatseen, rangaistakoon herjauksesta kuritushuoneella kahdesta
kuukaudesta kahteen vuoteen taikka vankeudella yhdestä kuukaudesta
yhteen vuoteen taikka sakoilla viidestäkymmenestä tuhanteen markkaan
saakka.»
--Jahah! Hm! Vai niin. Vaan onko tämä tämän aikuinen laki...?
--Se on vasta vahvistettu. Katso itse.
--Niin, niin ... niinpä näkyy olevan...
--Se on ankara pykälä.
--Vaan eikös siinä ole alin määrä viisikymmentä markkaa sakkoa?
--Se ei tässä tapauksessa voi tulla kysymykseenkään. Istuvan oikeuden
herjaaminen on päinvastoin katsottava ankarimman määräyksen mukaan...
--En minä usko sitä.
--Päättäköön oikeus sen, jos et usko.
--On siinä »förmildrande omständigheter»... Minä en ollut oikein
selvä...
--Olit sinä selvä, sen huomasi jokainen, ennenkuin aloit haukkua.
--En minä ollut selvä ... minä kävin ulkona sillä välillä...
--Omituista tosiaankin, ja minulle kun on kerrottu, ettet siellä muuta
tehnyt kuin ärjyit hevosellesi...
Hellmanni ei osannut mitään siihen. Hän oli ääneti ja pureskeli
partaansa.
--Niin no, sovitaan se nyt sitten ... minkä tähden te ette saata
sopia...
--Kyllähän minä puolestani ... en pidä niin suurta väliä koko
asialla ... saatan sen minä sopia, vaan en tiedä, kuinka...
Hyvän mielen hyrähdys pääsi herran kurkkutorvesta, ja kiitellen
kapteenia tarttui hän hänen käteensä...
--Tack bror! Tack bror!
--Ei kiittämistä! Minä puolestani, sanoin minä, vaan en tiedä, kuinka
muitten laita on. Vallesmannin on pahempikin. Häntä sinä loukkasit
enemmän kuin ketään muuta.
Herra luuli jo pihdistä päässeensä ja nyt se kiristi häntä entistä
kovemmin.
--Parasta on sentähden, jatkoi kapteeni, että ajat nyt heti kohta hänen
puheilleen ja koetat pyytää häntä sovintoon...
--Minä lähden, minä lähden heti paikalla ajamaan ... ehkä hän
suostuu ... mitä luulet? Etkö luule, että hän suostuu?
--Saattaapa suostua...
--Eikö hän ole mitään sanonut?
--En minä ole häntä tavannut sitten viimeisen...
--No, mitä hän silloin? Oliko hän vihainen?
--Kyllä hän silloin oli julman vihainen...
--Vihainen se on ... se on vihainen ja sydämikkö. Mutta eiköhän tuo
kuitenkin rupeisi sopimaan? Etkö luule, että hän rupeisi?
--Sitä ei voi tietää.
--Minä ehkä lähden hänen luokseen ajamaan ... mitä arvelet,
menenköhän?'
--En tiedä, kuinkahan olisi parasta.
--Kyllä minä lähden sinne heti paikalla. En käy kotonanikaan ... ajan
ohitse sinne suoraan. Sinä olet, veli, hyvä mies. En minä toista
semmoista miestä tunne ... en totta tosiaan minä tunne.--Hyvästi nyt!
Käy, hyvä veli, minunkin talossani... Sinä niin harvoin meillä käyt,
vaikka me ollaan yhden pitäjän miehiä... Vaan hyvästi nyt!
--Minnekä sinulla on semmoinen kiire ... istu nyt ja polttele!
--Ei, ei, kyllä minä polttaisin ... kiitoksia paljon ... mutta en minä
nyt tällä kertaa ... minun pitää joutua sen vallesmannin luo...
--Eihän tuo nyt niin jäniksen selässä liene...
--Jos ennättää lähteä pitäjälle tai niin poispäin ... niin että kyllä
minun täytyy ... anna nyt anteeksi...
--No, hyvästi sitten...
--Hyvästi, veli, sano vaimollesi terveisiä ja käy talossa...
Notkeana ja hätiköiden lähti herra ulos, ja samassa tuli vallesmanni
piilostaan. Yhdessä katsoivat he kapteenin kanssa ikkunasta, kuinka
Hellmanni päästi hevosensa irti tikapuista ja lähti kiireesti
räntäsateeseen ajamaan.
Tuskin oli tulta viritetty, kun Hellmanni iltahämärissä ajaa uudelleen
kapteenin pihaan...
Kapteeni ja vallesmanni istuivat totilasin ääressä, kun kompuroimista
ja lukon haparoimista kuului porstuasta. Viimein työntäytyi sieltä
kulmakarvojaan myöten lumeen tahrattu mies.
--Hyv' iltaa, sanoi Hellmanni arasti.
--Hyvää iltaa, hyvää iltaa, vastasivat toiset ystävällisesti. Veli on
hyvä ja käypi istumaan.
Epäilevästi mulkoillen vuoroin kumpaankin ja märkää partaansa
sormillaan kampaillen istui Hellmanni tuolille sohvan viereen. Isäntä
tarjosi tupakkaa ja totia, mutta hän ei kumpaakaan ottanut. Sitten
jatkoivat kapteeni ja hänen vieraansa verkkaista keskusteluaan hyvistä
ja huonoista säistä, lumipyryistä ja pakkasista, koettaen Hellmanniakin
siihen vetää. Hänen täytyi siihen silloin tällöin ottaa osaa, saamatta
omaa asiaansa esille. Vihdoin meni kapteeni pois huoneesta totivettä
noutamaan ja silloin kääntyi Hellmanni vallesmannin puoleen.
--Minä kävin siellä teillä sen asian tähden ... kyllä kai se on
kapteeni puhunut?
--Ei, mikä asia se on?
--Se on tuo, joka tapahtui siellä pitäjäntuvalla ... silloin ...
kyllähän sinä sen muistat...
Vallesmanni polttaa tupsutteli piippuaan koko ajan.
--Sekö?--Vai niin ... mitäs siitä?
--Minä kun olen saanut manuun sen tähden ... vaan ei anneta sen mennä
oikeuden eteen...
--Mitä varten ei? Siellähän se ehkä parhaiten riita ratkeaa...
--Ei, ei anneta mennä ... sovitaan pois hyvinä miehinä...
Yhä polttaa tuhutteli vallesmanni piippuaan eikä puhunut siihen mitään,
niin että Hellmanni oli pakotettu vielä lisäämään:
--Ja kyllä minä maksan sopiaisiakin, jos niitä...
--Hm!--Ei se ole sillä hyvä ... sinä haukuit minua pahasti, sinä sanoit
minua roistoksi, juomariksi, huorintekijäksi...
--En minä huorintekijäksi sanonut...
--Etkö sanonut? vihastui jo vallesmanni, teetkö tyhjäksi, ettet
sanonut? Kaikeksi siksi sinä haukuit ja vielä paljoa pahemmaksikin ...
sinä syljit silmillenikin minua, ruunun virkamiestä, istuvan oikeuden
edessä...
--Enhän minä muuta kuin pudotin pikanellin lattialle ... näinikään...
--Vai pudotit? Noin väänsit poskestasi etusormella ja lähetit minua
kohti ... onneksi meni se kuitenkin seinään eikä sattunut, mutta sitä
ei oteta lukuun, ettei se sattunut, kunhan kerran tarkoitit. Yrityskin
rangaistaan rikoslain mukaan--murhanyritys. Se sinun pitäisi tietää,
etten minä siedä, etten minä siedä julkista pilkkaa tehtävän
järjestyksen ja yleisen turvallisuuden ylläpitäjästä ja valvojasta!
Tiedätkö sinä, mikä edesvastuu on semmoisesta?
--Kyllä minä sen tiedän ... suuri siitä on edesvastuu ... mutta se kun
tapahtui minulta kiivaudessa enkä minä tiedä, mitä minä kiivaudessani
teen...
--Se ei minua liikuta! Ratkaiskoon oikeus asian... Vallesmanni oli
todellakin kiivastunut tapausta muistellessaan, ja vihaisesti käveli
hän kahakäteen lattiata pitkin. Hellmanni käveli hänen perässään ja
puhui aina käänteen kohdalla.
--Elä, hyvä veli, anna mennä sen oikeuteen ... peruuta pois, veli
kulta, manuu ... minä maksan sopiaiset ... peruuta, hyvä veli ... johan
lupasi kapteenikin sopia ... eikös luvannut?
--Lupasinhan minä, sanoi kapteeni asettaessaan vesikannua pöydälle.
--Minkä tähden sinä et sitten saata ... anna, hyvä veli, se
anteeksi ... elä saata minua onnettomuuteen ... kyllä minä maksan,
minkä tahdot...
--Maksatko niin paljon kuin minä tahdon?
--Niin, niin, kohtuuden mukaan...
--Kyllä sinun kohtuutesi tiedetään ... et sinä ilman käräjiä maksa
penniäkään!
--Minä maksan ... minä maksan heti paikalla! Paljonko tahdot?
--Mutta muuten niin ei maksu ole suinkaan pääasia, sanoi kapteeni.--
Pääasia on anteeksipyyntö...
--Johan minä olen teiltä pyytänyt, ja pyydän minä vielä uudelleen...
--Meiltä? Mitä se auttaa, jos sinä meiltä pyytäisit vaikka ikäsi
anteeksi, kun siinä on kuitenkin koko lautakunta sovitettavana?
--Lautakunta?
--Niin juuri, lautakunta! Kaikkiahan sinun haukkumisesi koski, ja
jokainen heistä on pyytänyt minua asianajajakseen...
--Voipa sitten sentään! Voipa, voipa sitten sentään! Kyllähän minä nyt
hukassa olen, ikuisessa hukassa ja onnettomuudessa ... voipa, voipa
sentään!
Kun vallesmanni oli aikansa nauttinut toisen valituksista ja
voivotuksista, sanoi hän:
--No, jos minä hyvässä tahdossani koettaisin auttaa sinua. Mutta
muista, että hyvässä tahdossani, sillä et sinä sitä ole ansainnut.
--Voi, auta, hyvä veli... elä sorra...
--Etkö _sinä_ ole ketään sortanut?
--En minä ole...
--Etkö nylje ja nahkaa esimerkiksi mökkiläisiäsi...?
--Kuule, Rothberg, huomautti kapteeni väliin, mitä se meihin kuuluu,
kuinka hän on mökkiläistensä kanssa ... se on heidän oma asiansa...
--No, niin on, niin on... Mutta niinkuin sanoin, niin saatan minä
koettaa, vaikken tiedä, kuinka käy. Vaan jos suinkin voin, niin koetan
päästää sinut pulasta.
--Koeta, hyvä veli, koeta ... puhu lautamiesten kanssa ja houkuttele ne
sopimaan.--Eikös niistä ole muutamat sinulle velkaakin?
--Ei tässä pakkokeinoja käytetä!
--No ei, no ei, ei pakkokeinoja...
--Ainoa, jonka luulen auttavan, on julkinen anteeksipyyntö.
--Niin, niin...
--Sitä ainakin minä vaadin omasta puolestani ja samaa luulen
kapteeninkin vaativan...
--Vaadin, sanoi kapteeni nenä lasin sisässä, totia ryypätessään.
--Ja samaa vaatii jokainen lautamieskin.
--Niin, niin...
--Sanalla sanoen: sinun täytyy siis julkisen seuran läsnäollessa pyytää
anteeksi kaikilta meiltä, joita olet törkeästi loukannut.
--Niin, niin, kyllä minä, kyllä minä sen teen ... milloinkas minä?
--Parasta on, jos jätät asian kokonaan minun huolekseni, muuten
se ei...
--Sinun huoleksesi ... toki kaiketikin...
--Tämä asia tulisi olemaan oikeuden edessä ensi maanantaina ... sen
edellisenä iltana voit sinä tulla käräjäkartanon saliin, jonne minä
kutsun asianomaiset ynnä vieraiden miesten kanssa...
--Elä kutsu vieraita miehiä...
--Se on sinun hyödyksesi, ja muuten asian laillisuus sen vaatii.
--Elä kutsu kuitenkaan kovin monta ... pari kolme...
--Se on minun asiani!
--Niin, niin...
--Ja sen sijaan, että sinä kullekin maksat eri sopiaisrahat, koetan
minä houkutella heitä tyytymään siihen, että vietetään tätä iltaa
asianomaisen kustannuksella vähän hauskasti...
--Niin, mitenkä tuota--?
--Niin, että minä hankin jonkun, joka laittaa illalliset, sopivat
ruokalajit ja sitä paitsi juomia tarpeen mukaan...
--Niin, niin...
--Suostutko siis siihen?
--Niin tuota ... vai niin... Ei kai se?... kuinka se...? Minä en ole
niissä semmoisissa ollut, mutta tulisiko ne, niinkuin sanotaan, kestit?
--Kestitkö? Se on sitä myöten, miten tahtoo nimittää ... no, jaa,
kestit! Entä sitten?
--Ei mitään, ei mitään... Ei sitä edeltäpäin taida tietää, kuinka
kalliiksi ne...?
--Sitä minä en tiedä, mutta jos säälit muutamia kymmeniä markkoja, niin
ann' mennä käräjiin ... sama meille on!
--Ei, enhän minä siitä puhukaan, etten minä ... ilmanhan minä
vain ... kyllähän se sopii niin... Joo... Hm!
Asia oli siis päätetty, ja vähän aikaa vaiti oltua alettiin puhua
muusta. Hellmannilta se ei kuitenkaan sujunut. Hän oli kovin
hajamielinen ja sammutti vähän väliä piippunsa, jonka kapteeni oli
pakottanut hänet sytyttämään. Vähän aikaa istuttuaan hän nousikin,
heitti hyvästinsä ja lähti ulos.
Mutta porstuassa kääntyi hän takaisin ja pyysi ovelta vallesmannia
tulemaan, sillä hänellä olisi vielä vähän sanomista...
--Tuota ... sitä minä ... niin että ... ettei niihin kesteihin, kun ne
tulee, ettei menisi puhdasta rahaa liian paljon ... minulla on ollut
tiukka rahasta nykyään ... niin saisi sanoa kievarin emännälle, että
tulisi meiltä hakemaan lihaa ja kalaa ja maitoa ja saisi meiltä
ruuanlaittajankin, joka on pitoja ennenkin laittanut ... vaikkei kai
nämä pidot tulekaan ... niin, niin...
--Kuule, veli, sanoi vallesmanni, ehkä me jätämme ne asiat kievarin
emännän huoleksi ... jos et raski näin, niin mennään sitten käräjiin,
niin sillähän näistä pääset...
--Ei, ei millään lailla ... en minä ... hyvästi vain...
--Skål då på den saken! sanoi kapteeni, kun Hellmanni oli mennyt.
--Skål! vastasi vallesmanni.
Mutta epämääräisissä tuumissa ajoi herra yötä myöten kotiinsa päin. Tie
oli ummessa ja kulku hidasta. Alkutaipaleesta kiirehti hän hevostaan,
ja kun se ei auttanut, kiivastui hän ja löi ruoskalla. Hevonen pukkasi
muutaman laukan, mutta luhnahti kohta takaisin kävelyyn syvissä
nietoksissa. Niin että herran täytyi tyytyä käymäkyytiin.
Kahdenlaiset ajatukset häntä vuorotellen kiusasivat kahdella asialla.
Se ensiksikin puri ja jäyti kauheasti mieltä, että hän oli ollut
toisten pilkanteon alaisena ja että yhä vielä mahtoi tulla olemaan. Ja
sitten huolestutti toiseksi se, mitä kestit tulevat maksamaan. Nehän
saattavat nousta niin korkealle, kuin toiset tahtovat. Onhan niillä
valta määrätä ruuat ja juomat ja kutsua vieraat. Hän koetti laskea
yksikseen, ketä he voisivat kutsua, mutta ei hän tohtinut niin suurta
summaa päähän asti ajatellakaan, kuin siihen hänen mielestään
tarvittiin. Yht'äkkiä iski hänen mieleensä Oulun kauppaneuvoksen kestit
samppanjoineen ja jälkiruokineen... Mutta ei nuo tuollaisia kuitenkaan?
Ei nuo niin julki jumalattomia lie? Mutta mikä ne tietää? Onhan niillä
valta vaikka mihin ... ja niillä on vanhaa vihaa...
Loppumatkan hän miltei vaikeroi itsekseen tuosta pelosta. Ja kun
viimeinkin tuli kotiinsa, käyttäytyi hän kuin sairas. Yhki ja puhui
surkealla äänellä, otsa rypyssä. Rouvan piti auttaa turkit ja muut
vaatteet päältä pois ja vetää päällyskengät jalasta.
--Mikä sinun on? Mihinkä kohtaan sinuun koskee? koetti rouva kysellä,
mutta herra ei vastausta antanut.--Koskeeko päähän? Vai ehkä olet
vilustunut? Jos minä käskisin keittää teetä?
--Ei tarvitse...
--Hierominen sinulle ehkä hyvää tekisi... se on varmaankin se sinun
vanha kaulatautisi, annatko minä koetan...
--Mitä helvettiä sinä hommaat siinä ... anna minun olla rauhassa...!
Vihoissaan repäisi herra turkin takaisin hartioilleen, ryntäsi paukkuen
ulos ovesta ja riensi omaan kamariinsa. Äkäisesti sulki hän oven,
kääriytyi turkkiinsa ja heittäytyi sohvalleen maata.