_Kaarlo Kiipula_, etevä rakennusmestari.
_Liina_, hänen vaimonsa.
_Anna_, Liinan sisar.
_Riikka_, hyvin liukaskielinen |
_Oortta_, hiukan ontuva | Annan ja Liinan tätejä.
_Liisa_, vähäkuuloinen |
_Yrjö Varro_, leskimies, hammaslääkäri ja Kiipulan lapsuuden ystävä.
_Katri_, Kiipulan palvelustyttö.
_Lähetystön puheenjohtaja_.
_Neljä lähetystön jäsentä_.
Tapaus Helsingissä. Aika nykyinen.
Näyttämö:
Tavallisen hyvin kalustettu huone, ovia on perällä ja vasemmalla sivulla
yksi ja oikealla kaksi. Esiripun noustessa ompelee Liina jotain
koruompelusta ja Varro istuu sohvalla.
LIINA. Ei se nykyjään niin säännöllisesti ole koskaan tullut, en tiedä
missä hän kuleksinee.
VARRO. Ai, ai! Näyttää siltä kuin sopu olisi vähenemään päin tässä
talossa. Minun luullakseni ei Kaarlo suotta aikojaan lurjustele
kaupungilla, koska hän on raitis ja kunnon mies. Oletteko koskaan
kysyneet missä hän on ollut silloinkun hän viipyy tavallista kauemmin?
LIINA. Ei se kysymisestä parane, hän tavallisesti antaa vaan kierteleviä
vastauksia, ja syyttää raittiuspuuhiaan.
VARRO. Suokaa anteeksi että utelen perhesalaisuuksianne, mutta ehkä
olisi jotakin hyötyä noin vasta alkaville kuulla kokeneen aviomiehen
neuvoja, näissä niinkutsutuissa kotirettelöissä. Luultavasti itsekin
myönnätte minun olevan vähän kokeneemman tälläisissä asioissa, koska
olen kolme vuotta ollut naimisissa ja vuoden leskenä. Eikös siitä ole
vasta yksi vuosi kuin te muutitte tähän siunattuun säätyyn?
LIINA. Niinhän se, Jumala paratkoon on.
VARRO. Ja kuinka vanha teidän perintöruhtinaanne, eli toisin sanoen
pikku Kaarlonne on?
LIINA (huokaus). Kahdeksan kuukautta.
VARRO. Niin, niin! vanhuus ei ole aina kunniaksi. Voisihan tuo pikku
vesseli olla puolta nuorempi niin ... no kukapa sen nyt niin tietää,
mutta luulen kumminkin että silloin ei Kaarlo, teidän mielestänne,
tulisi liian myöhään kotio.
LIINA (loukkaantuneena). Miksi niin arvelette?
VARRO. Suokaa anteeksi niinkuin tiedätte niin tapani on aina puhua
ajatukseni suoraan. Tämä teidän avioliittonne on osaksi luettava
niitten, nykyjään, ikävä kyllä, useesti tapahtuviin pakollisiin
avioliittoihin, joista harvat ovat onnellisia; jos molemmilla
puolisoilla olisi hyvä tahto niinkuin, suokaa anteeksi, teidän
miehellänne on, niin teidänkin avioliitto olisi monelle esikuvana. Minä
en ymmärrä sitä, miksi panette niin vähän arvoa sellaiselle miehelle
kuin teillä on, te kyllä tiedätte kuinka suuressa piirissä hän on
kunnioitettu ja arvossa pidetty, eikä suinkaan suotta, sillä monelle on
ollut opiksi hänen esitelmänsä ja keskustelunsa työväen- sekä
raittiusyhdistyksissä, joihin, ikävä kyllä, hänellä on liian vähän aikaa
ottaa osaa. Ja täällä kotona hän ei voi vaikuttaa mitään, se on
ihmeellistä. Minäkin, vanha mies jo melkein, ikävöin hänen seuraansa,
sillä hänen lauseensa eivät ole teeskenneltyjä, vaan niistä uhkuu
tosipuhdasta henkeä. Hän ei varmaankaan teille puhele koskaan?
LIINA. Ooh! Kyllä hän puhuu liiaksikin ... niinkuin tekin (menee).
VARRO (yksin). Se oli sama kuin korjaa luusi, no oli menneeksi polttina
viidestä rinnasta (aikoo mennä).
KAARLO (tulee ovessa vastaan). No terve terve! Oletkos kauvankin jo
odottanut? Sinä et usko kuinka hyvällä päällä minä nyt taas olen ja
arvaas mistä syystä?
VARRO. Se olet sinä, joka voit oman surusi keskelläkin iloita; mutta
minä en ainakaan tällä haavaa ole hauskimmalla hatulla. Mutta kuka
käskee minun tunkemaan joka paikkaan nokkaani.
KAARLO. _Mitähän_ sinulle velihopia nyt sitte on tapahtunut, koska noin
puhut?
VARRO. Minulle on huomautettu että tästä paikasta on viisi hirttä
poikki, mutta hyvin hienosti, hyvin hienosti.
KAARLO. Elä hyvä ystävä ole siitä milläsikään. Hän ei käsitä sinua,
(huokaus) enämpi kuin minuakaan. Hän on välistä niin omituinen. Mutta
tänään voitti totuus! uskotko sen? Käyhän nyt vähän peremmälle niin
kerron sen sinulle.
VARRO. Täälläkö se tapahtui?
KAARLO. Ei, vaan rakennuspaikalla. Tänään pystytettiin katon harja, ja
niinkuin tiedät, on tavallista silloin, että isäntä kustantaa
harjakannut. Kauppaneuvos oli jo tehnyt luettelon minkälaisia juomia ja
kuinka paljon sitä ostetaan, hän tuli sentään minun luokseni
neuvottelemaan josko ne riittäisi eli tarvitsisiko enemmän. Arvaas mitä
minä hänelle sanoin?
VARRO. No tietäähän sen mitä sellainen raittiusapostoli kuin sinä olet,
sellaisesta sanoit. Sinä tietysti käskit vetämään ristin koko lapun yli.
KAARLO. En. Vaan minä esitin hänelle näin: nyt on muutamissa paikoin
hylätty jo tuo vanha tapa, yksi ja toinen on koettanut keksiä parempia
tilalle; minä puolestani en tahdo mitään määrätä, vaan esittää, ensiksi
herra kauppaneuvokselle tietysti ja sitte työväelle, -- tässä
kauppaneuvos rykäisi ja hymyili hiukan, minulla oli siitä jo vähän
toivoa yrityksen onnistumiselle. -- Herra kauppaneuvokselta kysyn minä
josko te suostutte antamaan tämän saman summan rahassa työmiehille sillä
ehdolla että he vievät säästöpankkiin joka pennin ja tuovat säästökirjan
teille nähtäväksi; syy jonka nojalla minä tätä ehdottelen on se että
minä ainakin luulen täten voitavan herättää heissä säästäväisyys intoa,
edes muutamissa, kuin vaan kerta alkuun pääsevät. Tässä luettelossa on
yhteiseksi summaksi tullut 150 markkaa ja työmiehiä on 60, se tekee siis
2 markkaa 50 penniä mieheen. Vähäpätöinen summa tosin, mutta sillä
saattaa olla siunaus, kuin se tulee hyvässä tarkoituksessa ja hyvästä
sydämmestä. He saavat sitte itse valita joko juomat tahi rahat, mutta
viimeiset ainoastaan yllä mainitulla ehdolla, minä kysyn heiltä sitte,
jos te vaan ensin suostutte.
VARRO. No suostuiko kauppaneuvos sinun hullunkuriseen esitykseesi?
KAARLO. Hän nauroi niin että maksaansa piteli ja lupasi toisen verran
enemmän, jos työmiehet vaan ovat niin hulluja, että suostuvat minun
esitykseeni. Hänen naurunsa teki minuun mahtavan vaikutuksen, minä
kiusallakin tahdoin hänelle näyttää, ettei työntekiät ole niin
alhaisella kannalla kuin hän, mahtava pohatta, luulee. Heti kokosin
työväen ympärilleni ja itse nousin tiilikasan päälle puhumaan, minä en
tiedä mistä sanoja syntyi, mutta ajatella en tarvinnut yhtään, niitä
tuli niinkuin itsestään ja mahtavan vaikutuksen teki esittelyni;
suurimpain juoppojenkin silmäkulmassa näkyi jotakin kiiltävän. Puheeni
loputtua kantoivat he minua käsillään ja hurrasivat niin, ettei loppua
tahtonut tullakaan. Sitte tarttuivat he kauppaneuvokseen kiinni, ja hän
sai samalla mitalla kuin minäkin; nyt loisti jo hänenkin silmäkulmansa
ja jaloilleen päästyään antoi hän minulle 600 markkaa käskien jakamaan
10 markkaa mieheen, hyvän tarkoituksen aluksi, taas kaikui valtaava
hurraa huuto. Sinä et usko kuinka jännittävä hetki se oli. Ja siitä minä
riemuitsen että kertakin minut ymmärrettiin ilman vasta väitteitä.
VARRO. Olisithan voinut kauppaneuvokselle vielä esittää, että hän olisi
kaupan päälle tarjonnut pullon limonaadia mieheen, eihän se olisi paljon
maksanut.
KAARLO. Se ei olisi ollut oikein, sillä jos jotakin pahetta aletaan
kerta hävittämään niin nyhdettäköön siltä myös juuret, ettei se
uudestaan rupeaisi kasvamaan. Jos nyt olisi tarjottu limonaadia, olisi
se ollut kuitenkin vanha tapa vaikka vähäsen erimuodossa, sellaisesta
muutoksesta ei olisi mitään hyötyä. Jos parannusta toden teolla
tahdotaan, niin perattakoon se vanha tapa juurineen, Siihen päämaaliin
minä pyrin ja olen aina pyrkivä. Ainakin minun omalla työalallani luulen
sen vähitellen menestyvän.
VARRO. Saatat menestyä, mutta epäilen sentään vähäisen sillä sinä olet
liian jyrkkä. Minun vanhaa päätäni et sinä kuitenkaan saa kääntymään; ja
et suinkaan sinä toden teolla tahdokaan että minunkin pitäisi luopua
rakkaista aamu- ja ruokaryypyistäni.
KAARLO. Oi veikko! ikävä kyllä sanoa suora totuus niin hyvälle ystävälle
kuin sinä olet, mutta sinun kaltaiset niin kutsutut "kohtuulliset", nämä
ne juuri ovat kaikkein pahimmat raittiusasian viholliset sen
kohtuullisen nimen tähden. Kyllähän minä sallisin jokaisen käyttävän
sen, minkä hän kohtuulliseksi näkee, mutta kun sitä tyrkytetään
nuorisolle niin viattomana ja tarpeellisena aineena, että nuorukainen
todellakin luulee sen olevan elämässä yhtä tärkeää kuin ruoka elimistön
ylläpitämiseksi. Ettekö te kohtuuden suosijat ymmärrä sitä, että se
juuri nuorisossa vaikuttaa pahasti kuin näkevät teidän joka
tilaisuudessa, missä vaan useampi yhtyy, aina maistavan maljoja sen ja
sen asian eduksi, ikäänkuin se ei muuten menestyisi toimella ja teolla,
älä luule että nuoriso siitä saa pahaa esimerkkiä jos he näkevät jonkun
katuojassa huutavan avuksensa pahoja henkiä, ei, se on heille parempi
kuin raittiusesitelmä. Mutta teidän kohtuullisuutenne se se on...
VARRO. Ha, ha, ha! oikeinhan sinä taas alat kiivastua vaikka kyllä
tiedät että minä täydellisesti myönnän sinun olevan oikeassa, vaikka
itse en välitä enään elantotapaani muuttaa koska näinkin hyvin voin.
Mutta kuuleppas sinä raittiusapostoli, jos niin sallit niin jätämme
tämän asian johon sinä näyt jo olevan tarpeeksi perehtynyt ja alamme
uutta, ehkä vähän tärkeämpää. Luuletkos todellakin olevan mitään
tärkeämpää kuin raittiusaate?
KAARLO. Ei minun luullakseni mitään, jos vaan kaikki olisivat raittiita,
niin kaikki muutkin hyveet seuraisivat niinkuin reki hevosta.
VARRO. Löytyy poikkeuksia kuitenkin, olisit sinäkin paljon onnellisempi
jos tekisit työtä toisellakin alalla, edes yhtä paljon.
KAARLO. Mitä työalaa tarkoitat?
VARRO. Kaikki, jotka sinun tuntevat, tietävät että sinä olet kunnon
mies, paikassa missä hyvänsä, tietävät myös, ettei sinulla ole
onnellinen perhe-elämä, vaan sitä he eivät tiedä miksi, enkä minäkään,
vaikka olen paras ystäväsi, saa teistä oikeata selkoa, sen vaan näen
että ei kaikki ole niinkuin pitäisi olla noin kunnon miehen kodissa kuin
sinä olet. Sentähden minä, ystävänä ja kokeneena miehenä, neuvon sinua
antamaan enemmän arvoa perheonnelle kuin raittiusasialle.
KAARLO. Luuletko ettei vaimoni suosi raittiutta?
VARRO. En suinkaan, vaan rakenna ensin perheonnesi, niin siitä saat
uutta intoa muille pyrinnöillesi.
KAARLO. Se, se on minunkin tarkoitukseni ja siitä me täällä kotona
kahden kesken aina puhelemmekin, mutta vaimoni on niin synkkämielinen
että hän ei voi tulla iloiseksi, vaikka hän rakastaakin minua, luulen
että se tulee siitä kuin hän on aina kivuloisen lapsen ja lörppöakkain
parissa. Nuo noita-akat tätien hahmossa nehän ne valtaavatkin vaimoni
melkein kokonaan.
VARRO. Luuletko että hän rakastaa lasta?
KAARLO. Ikävä kyllä sanoa mutta ei se oikein siltä näytä, itse hän kyllä
vakuuttaa rakastamansa enkä minäkään siitä sen parempaa selkoa saa,
mutta paremmin hän viihtyy kuitenkin muualla kuin kotona, sen olen
huomannut, mutta syytä en tiedä miksi.
VARRO. No sitähän minä juuri sinulle sanoin, että muualla sinä hääräät
ja puuhaat ja olet ihmisiltä suosittu, mutta et kotonasi voi mitään
toimittaa perhe-elämäsi parantamiseksi, joka kuitenkin olisi kaikista
tärkein. Sinä näyt kyllä tietävän epäkohtia, mutta et kuitenkaan tiedä
syitä, josta ne johtuvat. Minä luulen, suo anteeksi, että sinä itse et
rakasta kotia etkä puolisoasi.
KAARLO. Luulo on tietysti vapaa, mutta erehdyt siinä kuitenkin. Vaikka
tämä kotielämä ei tunnukkaan niin erittäin viehättävältä, täällä en
juuri koskaan saa nähdä iloisia kasvoja paitsi silloin kuin pikku
Kaarloni on terveempi hymyilee hän joskus minulle ja se antaa minulle
rohkeutta toivomaan tulevaisuudessa onnellisempia aikoja. Minä ja
vaimoni olemmekin yhdistyneet melkein kuin pakosta, avio-onnemme sen
tähden on vähän heikon puolista, mutta onhan meillä pikku välittäjä,
luotan siihen että hän saa meidät lähemmäksi toisiamme. Siksi rakastan
vaimoani sen minkä voin, enkä halveksi häntä, vaikka ei hän voikkaan
mieltäni noudattaa.
VARRO. Taitaa olla niin että te ette ole luotu toisillenne.
KAARLO. Sitä ei auta arvella mitenkään päin, me olemme vannoneet toinen
toisellemme ikuista rakkautta papin edessä ja siitä ei enään pääse
mihinkään. Vaikka ei meillä molemmilla olekkaan samoja mielipiteitä,
olemme kuitenkin päättäneet kaikessa ystävyydessä mukautua toisillemme
kelvollisiksi aviopuolisoiksi.
VARRO. Naisilla tavallisesti on omituisia oikkuja, joita ei aina voita
yhdyselämälläkään; jos ei niihin mukaudu, niin onnellista elämää ei voi
tulla kysymykseenkään. Sillä heillä on ulkoa päin vaikuttavia ystäviä
niin paljon, jotka lörpötyksillään kumoavat järkevänkin miehen neuvot.
KAARLO. On kyllä, ja varsinkin nuo tädit. Jospa vaan voisin vapautua,
edes vuodeksi, noista kirotuista sukulaisista.
VARRO. Apropos! luin sanomalehdestä, että Luopioon rakennettava uusi
kirkko annetaan urakalle rakennettavaksi, voisithan koettaa, jos saisit
sen sopivilla hinnoilla tehdäksesi, silloinhan sinulla olisi hyvä
tilaisuus jättää nuo rakkaat sukulaisesi, edes vähäksi aikaa.
KAARLO. Siihen ei Liina koskaan suostu.
VARRO. Mutta etkö luule elämän maalla viehättävän häntäkin.
KAARLO. Elämä maalla on hänen mielestänsä samaa kuin kävellä sateisella
säällä Arkaadian edustalla paljain jaloin, kuunnella ryssäin loilotusta
ja hevosten hirnuntaa.
VARRO. Hyi Kaarlo, nyt olet liiaksi väärä vaimoasi kohtaan, ei hän
kuitenkaan maalaiselämää siksi käsitä; ja Annan hänen sisarensa, tuon
kelpo tytön te voisitte ottaa mukaan, silloin olisi teillä varmaankin
hauskaa.
KAARLO. Siinä olet oikeassa. Anna on kelpo tyttö, niin ketterä,
vaatimaton, järkevä ja viehättävä ja...
VARRO. No, no, innostuthan sinä varsin.
KAARLO. Verratessani häntä Liinaan niin...
VARRO. Jaa mutta sitä sinun ei pitäisi tehdä.
KAARLO. Eihän sitä voi välttää kuin joka päivä on siihen tilaisuus.
VARRO (itsekseen). Mies on toimitettava maalle ilman Annaa.
KATRI (laulaa kyökissä).
Ajetaanpa pojat kyydillä
Ja käydään kievarissa,
Siell' on punssia pöydällä
Ja viiniä pikarissa.
(Pieni paussi.)
Siell' on punssia pöydällä
Ja viiniä pikarissa.
VARRO. Kuuletkos mitä Katri sanoo. Hän on oikeassa. (Laulaa Katrin
kanssa) Siell' on punssia pöydällä ja viiniä pikarissa. Onko sulla
punssia? No, no! Kunhan nyt edes sinun jääkellari-kaljaasi saisi.
KAARLO (menee kyökin ovelle Katrille sanomaan).
VARRO. Ja sitte sikari palamaan ja lauletaan me niinkuin Katrikin, mieli
hilpeäksi.
KATRI (tuo kaksi pulloa kaljaa).
VARRO. No miksi olet niin totinen vaikka äsken laulelit? Anna hymyn
leikitellä ruusuposkillasi.
KATRI. Kuin suru särkee sydäntä, syömähampaita kolottaa ja vuotuinen
palkka on 96 markkaa, niin ei ole syytä nauruun.
VARRO. Iloitse sentään elämästä, tahi näytä edes iloiselta.
KATRI. Minulla ei ole muuta iloa tässä elämässä, kuin käyttää
Neilikka-rohtoja ja kulkea vetolaastari lappu korvain takana (menee).
VARRO. Ha, ha, ha, no onhan se heikon puoleista huvia. (Ottaa lasin) No
(laulaa) Maljamme veikkoset täytelkäämme j.n.e.
Liina, Anna ja kolme tätiä tulevat heidän huomaamattaan.
OORTTA. Täälläpä siivoa on! Luulisi tulevansa yleiseen ravintolaan!
VARRO. Kaarlo oli hieman huonolla tuulella ja sen vuoksi...
LIINA. Täytyi hänen hakea lohdutusta pullosta ja kumppanista. (Ivalla)
Sehän on luonnollista.
RIIKKA. Sukulaiset eivät luonnollisesti ole kylläksi.
KAARLO (kiivaasti). Kyllä, täti, niistä saa usein enemmänkin kuin
tarpeeksi.
VARRO. Jos nuo pullot häiritsevät, niin minä lohdutan, että ne sisältää
vaan kaljaa. Jos minä taas annan aihetta eripuraisuuteen perheessä, niin
olen pahoillani ja pyydän anteeksi. Niinhän se on, että mies naituaan
tulee vieraaksi ystävillensä.
OORTTA. Siinä tapauksessa pitäisi teidän naida, herra tohtori,
uudestaan. Se olisi parasta teille sekä ystävillenne.
VARRO. Jos vaan tietäisin häiritseväni ystävääni tahi hänen vaimoaan,
niin menisin heti paikalla pois. Teidän käskystänne hyppään vaikka
akkunasta, arvoisa rouva.
LIINA. Ei ole tarvis. Niin suuria vaatimuksia minulla ei ole. Olen
täysin tyytyväinen jos menette ovesta!
ANNA. Liina!
VARRO. Tottelen paikalla käskyänne arvoisa rouva (menee. Kaarlo, pitkän
silmäyksen heitettyään vaimollensa, seuraa vihaisena perässä.)
OORTTA. Nyt voit olla varma ettei hän kohta tule takaisin; tuo mölhö.
ANNA. Niin täti, nyt olet käyttäytynyt oikein järkevästi. Nyt menee
huominen näytäntö myttyyn, sillä tämän jälkeen ei herra tohtori
luonnollisesti tahdo näytellä osaansa.
RIIKKA. Herranen aika, sen olimme varsin unohtaneet.
ANNA. Nyt on parasta kirjoittaa peräytymiskirje kaikille vieraille,
sillä äskeisen tapahtuman johdosta ei Kaarlo luultavasti tahdo ottaa
vastaan vieraita huomenna.
OORTTA. Alituisesti sinä Riikka loukkaat ihmisiä solvauksillasi.
RIIKKA. Vai niin! Minäkö hänet ulos ovesta käskin?
OORTTA (ivalla). Et suinkaan, luonnollisesti tein sen minä. Minähän
aina olen ilkeä ja epäkohtelias. Sinä sitä vastoin olet oikea
laupeuden-enkeli, joka lentelee ympäri tilauskutsumisia kädessä ja
lakritsirohtoja taskussa, ja olet itse hurskaus.
RIIKKA. Vai sinä mokomakin tahdot taas ruveta...
ANNA (keskeyttäen). Minusta olisi parempi että te, sen siaan kuin
riitelette siitä, kuka häntä on loukannut, menisitte molemmat hänen
luokseen pyytämään anteeksi. Jos kertomus tapauksesta pääsee kaupunkiin,
antaa se aihetta juorupuheisiin.
OORTTA. Sinä olet oikeassa lapseni, se meidän on tehtävä.
LIINA. Se on tarpeetonta täti.
RIIKKA. Päin vastoin on se ainoa keino. Tule Liisa.
LIISA. Mihin nyt? Joko nyt taas mennään?
RIIKKA. Jo, tohtori Varron luo.
LIISA. Vetääkö hän Liinan hampaan ulos?
OORTTA. Ei. Puhumme hänen kanssaan vaan huomisesta näytelmästä.
LIISA. Vai niin. Hyvästi lapset.
LIINA. Hyvästi tädit (tädit menevät). Minä en välitä rahtuakaan koko
näytännöstä.
ANNA. Se olikin vaan tekosyy jota käytin tätejä kohtaan. Minulla oli
tärkeämpiä syitä. Ensiksi tuli tohtori loukatuksi ja toiseksi ei sinun
ja miehesi välillä pidä olla eripuraisuutta. Moiset pienet kohtaukset
voivat kyllä näyttää hyvin vähäpätöisiltä, mutta seuraukset voivat usein
olla mitä kauheimmat.
LIINA. Mutta minä olen kyllästynyt tuohon tohtoriin. Hän juoksee täällä
joka päivä, aivan kuin kävisi kosimassa.
ANNA. No, tiedätkö ettei hän sitä tee?
LIINA. Minua hän ei ainakaan voi kosia.
ANNA. Entä minua?
LIINA. Joutavia; Kaarloa hän vaan etsii. He kuin ovat yhdessä, nauraa,
laulaa ja laskee leikkiä Kaarlo, mutta kuin minä olen yksin hänen
kanssaan, on hän niin järömäinen, istuu vaan työnsä ääressä. Olen varma
siitä, että hän on kernaammin tohtorin seurassa kuin minun.
ANNA. Sinä olet siis mustasukkainen tohtorille. Ja siitä syystä ajoit
hänen ulos. Ajatteles mitä seurauksia siitä voi olla.
LIINA. Seurauksia?
ANNA. Niin, jos sinä et salli että miehesi kotonaan seurustelee ja juo
lasin totia parhaan ystävänsä kanssa, niin...
LIINA (keskeyttäen). Mutta eihän Kaarlo juo totia, eikä muita väkeviä.
ANNA. Sitä parempi, Siksipä sinulla ei olekkaan mitään syytä vihata
hänen ystäväänsä. Ajatteles nyt, jos sinä laitat kotisi miehellesi
vallan sietämättömäksi, niin se voi käydä niinkin, että miehesi mieltyy
ravintola-elämään taas, niinkuin nuorena miehenä ollessaan. Nyt hän ei
juo, mutta sinä, tietämättäsi, laitat hänestä juomarin.
LIINA. Siinä suhteessa olen levollinen. Kaarlo ei unohda koskaan hyvän
puolison velvollisuuksia.
ANNA. Velvollisuuksia! Oletko varma siitä että itse olet aina täyttänyt
hyvän vaimon velvollisuudet?
LIINA. Kuinka niin?
ANNA. Eikö miehesi hyvin usein työstä palattuaan saa olla tapaamatta
kotona, muutakuin tuon jörön palvelustytön ja syödä huonosti
valmistettua ruokaa yksinään ikävässä, tyhjässä ruokahuoneessa? Kuinka
usein hän sentään istuu kotona työnsä ääressä, kuin sinä istut
teaatterissa, soittajaisissa ja tuttaviesi luona; hänen ainoa huvinsa
on: keskellä yötä lähteä hakemaan sinua kotia.
LIINA. Sitä en milloinkaan ole tullut ajatelleeksi.
ANNA. Etkö luule, että hän monenakin iltana mieluummin istuisi kotonaan
ja levähtäisi päivän töistä, jos sinä vaan tekisit kodin vähän
hauskemmaksi hänelle. Mutta sinä et salli. Hänen täytyy seurata sinua
tanssihuveihin, vaikka hän ei tanssikkaan. Luuletko häntä sen
huvittavan, kuin sinä kiemailet herrojen kanssa ja miehellesi tuskin
ehdit silmäystäkään antamaan? Ja entäs lapsen hoito sitte. Kaikki isät
mieluummin soisivat että oma äiti hoiteleisi heidän lapsiaan, sillä
vieras on aina vieras. Luulen että sinä vihaat lastasikin.
LIINA. Oi vaikene, vaikene jo, sinä olet oikeassa. Olen ollut liiaksi
itsepäinen ja ajattelematon, Sinä olet aina niin viisas ja hyvä; neuvo
mitä minun on nyt tekeminen?
ANNA. Sovi miehesi kanssa ja kirjoita tohtorille pari sanaa anteeksi
anoen menettelyäsi.
LIINA (istuu kirjoittamaan). Kelpaako näin alkaa?
ANNA. Kelpaa, -- hyvä -- -- vallan hyvästi, mainiosti.
LIINA (panee koteloon). Nyt saa Katri viedä sen kohta.
ANNA (Katri vie puita oikialle, pysähtyy kuuntelemaan seuraavan
repliikin ja menee sitte huomaamatta). Ei suinkaan. Et saa antaa
kielevän ilkeän piian tietää että lähetät tohtorille hempeitä kirjeitä,
hän voisi pahentaa maineesi. Kyllä minä jätän kirjeen hänen asuntonsa
portinvartialle. Hyvästi (menee ulos).
LIINA. Hyvästi (menee kamariinsa).
KATRI (tulee ruokasalista). Vai kielevä ja ilkeä piika! Kiitoksia
komplimangista neiti! Se kyllä pannaan muistiin. Vai niin, rouva
lähettää tohtorille rakkauden kirjeitä! Senpätähden ei tohtori ole
kahteen viikkoon koettanut suudella minua. Ja minä kuin luulin sen
syyksi että käytin kresoottia hampaisiini.
RIIKKA (tulee hyvin kiiruusti). Missä rouva on?
KATRI. Huoneessaan. Mutta ei taida olla hyvä häiritä häntä.
RIIKKA. Miksikä ei?
KATRI (salaperäisesti). Rouva odottaa varmaankin vieraita (teko yskää).
RIIKKA. Vieraitako?
KATRI. Niin tohtori arvattavasti tulee (teko yskää).
RIIKKA. Onko hän tullut kipeäksi?
KATRI (teko yskää).
RIIKKA. Mutta mikä sinua vaivaa ihminen?
KATRI. Neiti kai tietää, että rouva ja tohtori Varro ovat kirjeen
vaihdossa? Neiti Anna on kirjeiden kuljettaja.
RIIKKA. Luulempa että olet hassu tyttö. Rouvahan äsken melkein ajamalla
ajoi tohtorin ulos ovesta.
KATRI. Pelkkää ilveilyä neiti. Ettehän vaan uskoneekkaan hänen käyvän
täällä jok'ikinen päivä mestarin tähden, pitäkää vaaria, nyt on rouva
saanut mestarin menemään rakennuspaikalleen ja kymmenen minuutin perästä
on tohtori täällä, voinpa vaikka vannoa.
RIIKKA. Sepä kummaa, etten sitä ennen ole huomannut. Nyt menen paikalla
puhumaan tästä Kaarlolle. Mutta Herra sinua armahtakoon jos vaan
valehtelet!
KATRI (nostaa kaksi sormea ylös). Valallani vakuutan että Anna neiti on
parhallaan viemässä tohtorille hempeätä kirjettä, kuten hän sitä itse
nimitti. Sitäpaitse sanoi Anna neiti, etten (näyttää rintaansa) minä
saisi viedä kirjettä, koska se helposti voisi pahentaa rouvan maineen.
Minä sattumalta vein puita ruokasaliin ja kuulin kaikki, he eivät
huomanneet ensinkään minua.
RIIKKA. Voi minua poloista, mikähän tästäkin syntyy. (Töyttää ulos.
Tohtori tulee samalla, menevät jotenkin kovasti vastakkain.)
VARRO. Anteeksi, anteeksi! Onko rouva kotona.