-- Olisikohan sinusta hauskaa lähteä minun kanssani pienelle
metsäkävelylle, kuten ennen maailmassa? sanoi Gilbert sukeltaessaan
odottamatta Vihervaaran eteiskuistiin. -- Syyskuu on aina tuntunut
minusta erikoisen houkuttelevalta. Jos me kävisimme tutkimassa, minkä
näköistä on Hester Grayn puutarhassa.
Anna, joka istui kiviportaiden askelmalla syli täynnä
vaaleanvihreitä, puoleksi läpinäkyviä kangaskaistaleita, nosti
katseensa, kasvoissa yhtaikaa hämmästynyt ja alakuloinen ilme.
-- Ah, kunpa minä voisin! sanoi hän hitaasti. -- Mutta se on minulle
todellakin mahdotonta, Gilbert. Minut on kutsuttu tänä iltana Alice
Penhallow'n häihin, kuten tiedät. Minun täytyy hiukan muuttaa tämän
puvun koristelaitteita, ja kun se on tehty, on jo aika ruveta
pukeutumaan. Se on ikävää. Minä olisin hyvin mielelläni tullut sinun
kanssasi!
-- No, etkö voi sen sijaan tulla huomenna iltapäivällä? kysyi Gilbert
osoittamatta vähääkään pettymystä.
-- Voin luultavasti.
-- Siinä tapauksessa minä laukkaan kotiin heti ja teen siellä
sellaista, minkä olisin muuten lykännyt huomiseen. Vai niin, Alice
Penhallow'n häät! Nyt sinä olet ollut kolmissa häissä samana kesänä,
Anna -- Philin, Alicen ja Janen. Minä en anna milloinkaan Janelle
anteeksi sitä, että hän ei kutsunut minua häihinsä.
-- Siitä sinä et saa moittia häntä, jos otat huomioon, mikä ääretön
nuotanköysi Andrewsin suku on. Heidät oli tietysti kutsuttava kaikki.
He mahtuivat töintuskin talon neljän seinän sisälle. Minut pyydettiin
sulasta armosta -- siksi, että minä olen ollut Janen hyvä ystävä
kouluajoista saakka; luullakseni oli se ainakin Janen vaikutin. Mutta
jos kysytään miksi rouva Andrews pyysi minut -- niin oli koko syy se,
että minä saisin nähdä Janen suorastaan häikäisevän hienouden loiston.
-- Onko totta, että Janella oli niin paljon timantteja, ettei voinut
nähdä, missä timantit loppuivat ja missä Jane alkoi?
Anna nauroi.
-- Totta on kyllä, että hänellä oli niitä aika joukko. Timantteja ja
valkeata silkkiä ja tylliä ja pitsiä ja oranssikukkia ja ruusuja oli
niin paljon, että meidän tavallisissa oloissa vaatimaton ja koruton
Janemme aivan hukkui niihin. Mutta hän oli hyvin onnellinen, samoin
kuin sulhanenkin, mutta onnellisin oli kuitenkin anoppi.
-- Tämän puvunko sinä otat yllesi tänä iltana? kysyi Gilbert
katsahtaen röyhelöihin ja volangeihin.
-- Senpä juuri. Eikö se ole sievä? Ja hiuksissa minulla tulee olemaan
tähtimöitä. Koko Kummitusmetsä on täynnä niitä tänä kesänä.
Gilbert näki äkkiä mielessään näyn -- Annan, kevyen ja ilmavan
vaalean vihreän puvun verhoamana, joka jätti paljaaksi pyöreän
valkean kaulan ja myös tyttömäisen hennot käsivarret olkapäistä
saakka. Valkeat tähdet loistivat hiusten kuparinvälkettä vasten. Tämä
ilmestys sai veren kiertämään nopeammin hänen suonissaan. Hän kääntyi
nopeasti poispäin ja sanoi kevyesti:
-- Niin, minä kai sitten pistäydyn huomenna. Toivon sinulle oikein
hauskaa iltaa!
Anna seurasi katseellaan, kun hän pitkin askelin lähti menemään.
Kuinka Gilbert oli kiltti ja kuinka suurta iloa Annalle tuotti
nähdä hänen hyvyyttä kuvastavat kasvonsa ja kuulla hänen
äänensä...Gilbert oli parannuttuaan hermokuumeestaan tullut usein
Vihervaaraan, ja heidän suhteeseensa oli jälleen tullut jotain
entisestä sydämellisestä ja luontevasta toveruudesta. Mutta se ei
enää riittänyt Annalle. Rakkauden tummanpunaiseen ruusuun verrattuna
tuntuivat ystävyyden kukkaset kalpeilta ja tuoksuttomilta. Ja Anna
oli alkanut uudelleen pelätä, ettei Gilbert tuntenut häntä kohtaan
muuta kuin ystävyyttä. Päivän arkisessa valossa oli haltioituneen
aamutunnelman säteilevä varmuus himmentynyt. Häntä vaivasi
alituisesti uusiutuva pelko, että hän sittenkin oli erehtynyt. Oli
lopultakin hyvin luultavaa, että Gilbert piti Helenasta. Kenties
oli Gilbert suorastaan salakihloissa Helenan kanssa. Anna koetti
karkoittaa kaikki petolliset toiveet sydämestään ja alistuvasti
suhtautua tulevaisuuteen, jossa rehellinen ja selvään päämäärään
tähtäävä työ saisi korvata rakkauden. Opettajana hän ainakin
saattoi antaa oman kortensa kekoon ihmiskunnan palveluksessa, ja
se, että hänen pienet kirjalliset yrityksensä oli otettu hyvin
suopeasti vastaan eräiden aikakauslehtien toimistoissa, lupasi hyvää
tulevaisuutta. Mutta -- mutta... Anna tarttui jälleen vihreään
pukuunsa ja huoahti.
Kun Gilbert ilmestyi seuraavana iltapäivänä, odotti Anna
häntä raikkaana kuin keväinen tuulenhenkäys ja viehkeänä kuin
niittykukkanen, vaikkakin hän oli tullut kotiin sangen myöhään
edellisen illan juhlallisuuksista. Hänellä oli yllään vihreä puku --
ei sama, joka oli ollut hänellä häissä, vaan vanhempi, josta Gilbert
eräässä korkeakoulun tanssiaisissa oli lausunut ihailevan arvostelun.
Siinä oli juuri se vihreä väri, joka oli omiaan tuomaan näkyviin
välkkyvän tukan vivahdukset, tähtimöjen lempeän harmaan värin ja
ihon kukkasvienouden. He lähtivät astumaan varjoisaa metsäpolkua, ja
kun Gilbert syrjästä katseli Annaa, ei hän ollut mielestään nähnyt
tätä milloinkaan niin kauniina ja suloisena. Anna silmäili silloin
tällöin Gilbertiä, ja häntä ihmetytti, miten paljon vanhemmalta tämä
näytti sairautensa jälkeen. Oli kuin Gilbert ainiaaksi olisi jättänyt
nuorukaisvuodet.
Päivä oli ihana, ja kävely tuntui ihanalta. Anna oli miltei
pahoillaan, kun he saapuivat perille Hester Grayn puutarhaan ja
istuutuivat vanhalle penkille. Mutta sielläkin oli ihastuttavaa
-- yhtä ihastuttavaa kuin sinäkin päivänä kauan sitten, jolloin
tytöt olivat olleet huviretkellä ja Diana, Jane, Priscilla ja
Anna tehneet ihmeellisen löytönsä. Vanhassa, autioksi jätetyssä
puutarhassa oli maa silloin ollut kokonaan vaikeitten ja keltaisten
narsissien peitossa, jotka yltäkylläisen kukkeina huojuivat ilmavissa
varsissaan, ja sammaleessa tuoksuivat orvokit. Nyt oli kultapiisku
sytyttänyt tulipunaiset soihtunsa nurmettuneiden hiekka käytä vien
varsille, ja mehevästä ruohosta kohosi tiheässä tummansinisiä
astereita. Puron lorina alhaalta koivujen seppelöimästä notkosta
soi yhtä lumoavan viekoittelevana kuin ennen maailmassa, ja etäinen
meren pauhina yltyi ja laimeni tuulenhenkäysten mukaan. Puutarhan
toiselta puolen aukeni kesäauringon hopeanharmaiksi haalistamat aidat
kehyksissään, ja taivaanranta rajoittui kauas ulottuviin harjuihin,
joita syyspilvien varjot siellä täällä tummensivat.
-- Minä uskon, sanoi Anna hiljaa, että "maa, jossa unelmat
toteutuvat", on tuolla kaukana sinisessä autereessa, pienen notkon
yläpuolella.
-- Onko sinulla unelmia, jotka eivät ole toteutuneet, Anna? kysyi
Gilbert.
Gilbertin äänensävyssä oli jotain, jota Anna ei ollut kuullut
pitkään aikaan, ei lainkaan onnettoman illan jälkeen, jolloin
he olivat olleet omenapuiden alla Majan puutarhassa, ja se sai
Annan sydämen kiivaasti sykkimään. Mutta hän vastasi näennäisesti
välinpitämättömänä:
-- Tietysti minulla on. Onhan kaikilla ihmisillä. Meille ei olisi
terveellistä, jos kaikki meidän unelmamme toteutuisivat. Me
vaipuisimme hirveään horrostilaan, ellemme voisi mistään uneksia.
Tunnetko, kuinka ihanasti asterit ja sananjalat tuoksuvat nyt illalla
auringonpaisteessa? Jospa voisimme nähdä tuoksut, eikä vain tuntea!
Olen varma siitä, että ne olisivat viehättävän näköisiä.
Mutta Gilbert ei ollut johdettavissa pois asiasta.
-- Minulla on unelma, alkoi hän jälleen puhua. -- Sen unelman uneksin
aina uudelleen ja uudelleen, vaikka minusta on tuntunut siltä kuin se
ei koskaan voisi toteutua. Uneksin kodista, jossa takkavalkea räiskyy
ja jossa on koira, kissa, ystävien ääniä ja -- sinä.
Anna olisi tahtonut puhua, mutta ei löytänyt sanoja. Onni vyöryi
laineen tavoin hänen ylitseen. Se melkein peloitti häntä.
-- Noin pari vuotta sitten tein sinulle erään kysymyksen. Jos tänään
taaskin kysyisin sinulta samaa -- vastaisitko minulle toisin?
Vieläkään Anna ei voinut puhua. Mutta hän loi Gilbertiin silmänsä,
joissa loisti hellyys ja rakkauden onni, ja katsoi hetken hänen
silmiinsä. Muuta vastausta Gilbert ei tarvinnut.
He viipyivät vanhassa puutarhassa, kunnes se peittyi hämärän
varjoihin, yhtä pehmoisiin kuin mitä paratiisin yrttitarhan varjot
lienevät olleet. Oli hyvin paljon puhuttavaa ja muisteltavaa --
semmoista, mitä oli sanottu ja tehty ja kuultu ja ajateltu ja
tunnettu ja väärinymmärretty.
-- Minä luulin, että sinä olit rakastunut Helena Stuartiin, kertoi
Anna hänelle niin soimaavasti kuin ei hän itse olisi antanut
Gilbertille täyttä syytä uskoon, että hän piti Roy Gardnerista.
Gilbert nauroi kuin koulupoika.
-- Helena on kihloissa jonkun kotipaikkakuntalaisensa kanssa, ja
hän tiesi minun olevan asiasta perillä. Kun hänen veljensä oli
suorittanut loppututkinnon, sanoi tämä minulle, että hänen sisarensa
seuraavana vuonna tulisi Kingsportiin opiskelemaan musiikkia ja
pyysi, että minä vähän koettaisin huolehtia hänestä, kun hän ei
tuntenut ennestään ketään ja tulisi olemaan verrattain yksin.
Minä teinkin niin. Aloin sitten pitää Helenasta hänen itsensäkin
vuoksi. Hän on hauskimpia tyttöjä, mitä koskaan olen tuntenut.
Tiedän, että meidän nimemme korkeakoulun juoruissa liitettiin
yhteen -- väitettiin, että olimme rakastuneet toisiimme. Se oli
minusta yhdentekevää. Jonkun aikaa senjälkeen, kun sinä olit
sanonut, ettet koskaan voisi pitää minusta, suhtauduin kaikkeen yhtä
välinpitämättömästi. Ketään muuta ei ollut -- minulla ei maailmassa
voisi olla ketään muuta kuin sinä, Anna. Olen rakastanut sinua siitä
päivästä saakka, kun koulussa löit kivitaulusi rikki minun päätäni
vasten.
-- Minä en voi käsittää, kuinka sinä yhä saatoit pitää minusta,
vaikka minä useinkin olen käyttäytynyt typerästi ja hupsusti sinua
kohtaan, sanoi Anna.
-- Koetin kyllä tehdä siitä lopun, sitä en kiellä, vastasi Gilbert
aivan avomielisesti, -- en sentähden, että olisit käyttäytynyt niin
kuin äsken sanoit, vaan siksi, että olin varma siitä, ettei minulla
enää ollut mitään toiveita, kun Gardner oli ilmestynyt näyttämölle.
En voinut kuitenkaan päästä siitä vapaaksi -- enkä voi ollenkaan
sanoa sinulle, mitä minulle merkitsi olla kaksi vuotta siinä uskossa,
että sinä menet hänen kanssaan naimisiin, ja kuulla joka viikko jos
joltakin taholta toitotusta, että kihlauksesi julaistaisiin aivan
piakkoin. Ja minä olin tietysti tässä uskossa siihen siunattuun
päivään asti, jona sain hetkisen istua ylhäällä hermokuumeen jälkeen.
Sain silloin kirjeen Phil Gordonilta -- tahi oikeammin Phil Blakelta
-- ja hän kirjoitti, ettei sinun ja Royn välillä ollut ollenkaan
mitään, ja hän neuvoi minua "yrittämään uudestaan". Saman päivän
jälkeen tohtori ihmetteli, miten nopeasti aloin parantua.
Anna nauroi -- mutta sitten hän värisi kuin vilusta.
-- En voi koskaan unohtaa yötä, jolloin luulin sinun olevan
kuolemaisillasi, Gilbert. Voi, silloin kaikki selveni minulle äkkiä
-- silloin ymmärsin -- mutta minä luulin sen olevan liian myöhäistä.
-- Niin ei kuitenkaan ollut, pikku rakkaani. Anna, nyt me vedämme
viivan kaikkien vanhojen väärinkäsitysten yli -- nykyhetki korvaa
meille kaiken mitä runsaimmin. Ja jos sinä olet samaa mieltä
kuin minä, niin me vietämme tätä päivää aina tulevaisuudessa
merkkipäivänä. Se on antanut meille ihanan lahjan.
-- Tänään on meidän onnemme syntymäpäivä, sanoi Anna vienosti. --
Olen aina rakastanut Hester Grayn puutarhaa, mutta nyt se on minulle
vielä rakkaampi kuin ennen.
-- Mutta minun täytyy pyytää, että sinulla riittäisi
kärsivällisyyttä, Anna, sanoi Gilbert äänensävy vakavampana. --
Kestää kolme vuotta ennenkuin olen suorittanut lääkärintutkinnon.
Eikä senkään jälkeen tule olemaan mitään silkkisiä seinäverhoja tahi
marmorihalleja.
Anna nauroi.
-- Minä en välitä silkkisistä seinä verhoista enkä marmorihalleista.
Minä tahdon vain sinut. Sinä näet, että olen yhtä villiytynyt kuin
Phil Jonakseensa. Silkkiset seinäverhot ja marmorihallit voivat kyllä
olla hyviä, mutta minä osaan rakentaa haavelinnani aivan yhtä hyvin
ilman niitä. Ja mitä odotusaikaan tulee, niin mitä siitä! Me tulemme
olemaan hyvin onnellisia odottaessamme toisiamme ja tehdessä työtä
kumpikin omalla tahollamme. Monta tällaista hämyhetkeä me kuitenkin
suomme itsellemme. Ja silloin me haaveilemme yhdessä.
Gilbert veti Annan lujasti itseään vasten ja suuteli häntä.
He astuivat sitten kotiin vieretysten varjojen tummentuessa,
vastakruunattu kuningas ja kuningatar rakkauden valtakunnassa, pitkin
kiemurtelevia polkuja, joita reunustivat suloisimmat kukkaset, mitkä
milloinkaan olivat levittäneet tuoksuaan, ja yli lumoavien niittyjen,
missä toivon ja muiston hyväilevät henkäykset puhaltelivat heidän
ympärillään.