Irvingin herrasväki palasi kesäksi Kaikurantaan, ja Anna vietti
siellä kolme onnellista viikkoa heinäkuussa. Neiti Lavendel ei
ollut muuttunut. Mitä suurimmassa määrässä oli sen sijaan muuttunut
Charlotta Neljäs. Hän oli omaksunut täysi-ikäisen nuoren naisen
tavat, mutta jumaloi edelleen Annaa vilpittömästi.
-- Minä sanon neiti Shirleylle erään asian -- en ole Bostonissakaan
nähnyt neidin vertaista, sanoi hän kerran ihailunpuuskassa.
Paulkin oli varttunut pitkäksi pojaksi. Hän oli kuudentoista vuoden
vanha, vaaleanruskeat kiharat olivat kadonneet ainiaaksi ja sijaan
tullut tiheä tumma tukka, ja häntä huvittivat enemmän jalkapalloilu
ja kuulantyönti kuin keijukaiset ja luolaihmiset. Mutta yhdysside
hänen ja hänen entisen opettajattarensa välillä oli sitkeä ja säilyi
yhä. Sukulaissielut eivät jätä toisiaan, vaikka vuodet vierivät.
Ikävänä ja koleana heinäkuun iltana Anna palasi Vihervaaraan. Kiihkeä
etelätuuli, joka välistä kesäisin myllersi merenlahdella, vyörytteli
suunnattomia aaltoja. Annan astuessa sisään rapisivat ensimmäiset
sadepisarat ikkunoita vastaan.
-- Paulko saattoi sinut kotiin? kysyi Marilla. -- Minkätähden et
pyytänyt häntä jäämään yöksi? Tulee kauhea ilma, myrsky yltyy.
-- Minä uskon hänen kyllä ehtivät takaisin Kaikurantaan ennenkuin
alkaa sataa oikein rankasti. Ja hän tahtoi ehdottomasti päästä
kotiin yöksi. Niin, hauskaa minulla on ollut, mutta kyllä mielellään
jälleen näkee teidän kultuiset kasvonne. "Oma maa mansikka, muu maa
mustikka". No, Davy, oletko kasvanut pitemmäksi viime aikoina.
-- Minä olen kasvanut kokonaisen tuuman senjälkeen kun sinä läksit,
vastasi Davy hyvin ylpeänä. -- Nyt minä olen yhtä pitkä kuin Milty
Boulter, eikä hänen tarvitse enää olla olevinaan. Olen kamalan
iloinen. Kuule Anna, tiedätkö että Gilbert Blythe makaa sairaana ja
on vähällä kuolla.
Anna jäi seisomaan aivan hiljaa ja liikkumatta, katsoen vain Davyyn.
Kaikki väri oli kadonnut hänen kasvoiltaan, ja rouva Lynde luuli
hänen pyörtyvän.
-- Aina sinun pitää puhua vähän liikaa, poika, sanoi Rachel-täti
suuttuneena. -- Anna, älä nyt noin... hyvä lapsi, koeta nyt vähän...!
Me emme aikoneet kertoa sinulle sitä aivan suoraapäätä.
-- Onko se totta? kysyi Anna, mutta ääni ei ollut hänen.
-- Gilbert on hyvin sairas, vastasi täti Lynde vakavasti. -- Hän sai
hermokuumeen heti, kun sinä olit lähtenyt Kaikurantaan. Eikö kukaan
ihminen ole kertonut sitä sinulle?
-- Ei, vastasi sama tuntematon ääni.
-- Tauti näytti olevan heti alusta hyvin ankaraa. Lääkäri sanoi,
että Gilbert oli työstä rasittunut ja että hänen vastustuskykynsä
on pieni. Heillä on sairaanhoitajatar ja kaikki tehdään, mikä on
tehtävissä. Älä nyt noin, pikku Anna! Niin kauan kuin on elämää, on
myös toivoa.
-- Niin, mutta setä Harrisonhan oli siellä eilen illalla, ja silloin
sanottiin, ettei ollut toivoa, muistui Davyn mieleen.
Marilla, joka näytti vanhalta, harmaalta ja väsyneeltä, nousi
paikaltaan ja työnsi Davyn edellään keittiöön.
-- Rakas lapsi, älä menetä kokonaan toivoa, virkkoi Rachel-täti
kietoen ystävälliset vanhat kätensä kalmankalpean tytön ympärille. --
Minä en ole ainakaan kadottanut toivoani -- se meidän viimeksi pitää
tehdä. Hänellä on luja terveys ja vankka, turmeltumaton elimistö --
miksi se ei kestäisi nytkin? Saat nähdä, että hän kyllä toipuu.
Anna irtautui hiljaa rouva Lynden käsivarsista ja meni mitään
näkemättä keittiön läpi portaita ylös vanhaan huoneeseensa. Hän
polvistui ikkunan ääreen ja tuijotti sokeana ulos. Oli hyvin pimeä.
Sade valui virtanaan tuulenpieksämään maahan. Kummitusmetsän mahtavat
puut valittivat ja vaikeroivat myrskyn väänteleminä, ja kuohuvien
hyrskyjen pauhu kuului etäältä merenrannalta. Ja Gilbert oli
kuolemankielissä.
Jokaisen ihmisen elämässä on ilmestyskirja, aivan kuin raamatussa.
Anna luki omaa ilmestyskirjaansa tuona kauheana yönä, jona hän
tuskassa ja hädässä valvoi monet tunnit pimeässä, keskellä luonnon
kapinaa. Hän rakasti Gilbertiä -- hän oli aina rakastanut Gilbertiä.
Sen hän nyt tiesi. Hän ymmärsi nyt, että yhtä vähän kuin hän voisi
hakata poikki oikean kätensä ja heittää sen luotaan, yhtä vähän hän
voisi tästä lähtien erottaa Gilbertiä elämästään. Mutta tietoisuus
siitä oli tullut liian myöhään -- ei edes niin ajoissa, että hänelle
olisi suotu katkera lohdutus saada istua Gilbertin luona viimeiseen
saakka... Ellei hän olisi ollut niin sokea -- niin auttamattoman
mieletön ja sokea -- olisi hänellä nyt voinut olla oikeus mennä
Gilbertin luo. Mutta Gilbert ei saa nyt koskaan tietää, että Anna
rakasti häntä -- hän poistuisi elämästä vakuutettuna, että Anna
oli häntä kohtaan välinpitämätön. Oi, miten pimeät, autiot vuodet
avautuivat Annan eteen! Hän ei voisi niitä kestää -- ei voisi. Hän
lyyhistyi ikkunanpieltä vasten ja toivoi ensi kerran huolettoman,
nuoren elämänsä aikana saavansa kuolla hänkin. Jos Gilbert lähtisi
hänen luotaan jättämättä hänelle ainoatakaan sanaa, merkkiä tahi
tervehdystä, ei hän voisi enää elää. Annasta ei millään ollut
arvoa ilman Gilbertiä. Hän kuului Gilbertille ja Gilbert hänelle.
Tänä tuskaisena selvänäköisyyden hetkenä häipyivät kaikki hänen
epäilyksensä. Gilbert ei pitänyt Helena Stuartista -- hän ei ollut
koskaan pitänyt. Voi, mikä umpisokea hupsu hän olikaan ollut, kun
ei ollut ymmärtänyt, miten voimakas ja luja side yhdisti hänet
Gilbert Blytheen! Ne miellyttävää mairittelua uhkuneet turhamaisuuden
tunteet, jotka olivat hänestä säteilleet Roy Gardneriin, eivät olleet
milloinkaan olleet rakkautta... Ja nyt hänen täytyi sovittaa
mielettömyytensä ja sokeutensa rangaistuksella, niinkuin rikos
sovitetaan.
Marilla ja täti Lynde hiipivät hiljaa hänen ovelleen, ennenkuin
menivät levolle, pudistivat huolestuneina päätään huoneessa
vallitsevalle kuolonhiljaisuudelle ja sipsuttivat tiehensä. Myrsky
raivosi koko yön, mutta päivän sarastaessa sen voima oli lauennut.
Anna näki himmeän valojuovan hopeoivan tummien pilviröykkiöiden
reunoja. Idässä välkkyivät metsäiset harjut heleänpunaisina.
Pilvet hajaantuivat valkeisiin ajelehtiviin hattaroihin, haihtuen
pitkin taivaanrantoja, ja taivas niiden välissä loisti sinisenä ja
auringonpaisteisena. Hiljaisuus ja lepo laskeutui yli maailman.
Anna nousi polvistuvasta asennostaan ja meni hiljaa portaita alas.
Kostea aamutuuli leyhyi hänen kalpeille kasvoilleen, kun hän astui
pihalle, jäähdyttelemään kuivia, polttavia silmiä. Eräs kulkija
vihelteli kimeästi iloista säveltä. Muutaman hetken kuluttua
työpukuinen nuori poika tuli näkyviin.
Annasta tuntui äkkiä kuin polvet olisivat pettäneet. Ellei hän olisi
tarttunut riippuvaan piilinoksaan, olisi hän kaatunut. Nuorukaisen
nimi oli Pacifique Buote, hän oli George Fletcherin renki, ja George
Fletcher oli Blythein lähin naapuri. Rouva Fletcher oli Gilbertin
täti. Pacifiquen täytyi tietää, mitä yleensä oli tiedossa.
Nuori mies astua lönkötti maantien punaista hiekkaa yhä viheltäen.
Hän ei nähnyt Annaa. Anna yritti kolmasti turhaan huutaa hänelle.
Poika oli melkein ehtinyt ohitse, ennenkuin Anna sai värisevät
huulensa sellaiseen asentoon, että ne lausuivat nimen "Pacifique!"
Komean nimen haltija kääntyi leveästi virnistäen ja hyväntuulisesti
sanomaan "hyvää huomenta!"
-- Pacifique, sanoi Anna heikolla äänellä, tuletteko suoraan kotoa?
-- Tulen, vastattiin. -- Minulle tuotiin illalla sana, että isä-ukko
oli käynyt sairaaksi. Oli niin ilkeä ilma, etten eilen voinut mennä,
vaan läksin matkaan nyt aamulla aikaisin Menen metsän kautta, se kun
oikaisee.
-- Kuulitteko, miten oli Gilbert Blythen laita nyt aamulla?
Täydellinen epätoivo kuvastui kysymyksestä. Mutta totuus, olipa se
millainen tahansa, oli joka tapauksessa parempi kuin riuduttava
epätietoisuus.
-- Hän voi paremmin, sanoi Pacifique. -- Ne puhuivat eilen jostain,
jota ne sanoivat griisiksi tai kriisiksi, ja että se muka oli tullut
ja että se muka oli hyvä. Lääkäri sanoi, että pahin oli nyt ohi,
mutta että hän on ollut kauhean sairas. Hän oli jo melkein mennyttä
miestä. Ei, kyllä minun on jouduttava. Isä vuoteessaan odottaa minua.
Pacifique lähti taas liikkeelle ja painalsi vihellellen kaikin voimin
eteenpäin.
Anna seurasi häntä silmillään, joista ilo oli karkoittamaisillaan
yön nääntyneen, tuskaisan ilmeen. Pacifique oli laiha ja hintelä
poika, pörröinen ja kömpelö. Mutta Annan silmissä hän oli kaunis kuin
taivaan maista tullut sanantuoja. Nähdessään koska tahansa Pacifiquen
ruskeaksi paahtuneet kasvot ja pyöreät mustat silmät ei Anna voinut
koko elämänsä aikana milloinkaan olla muistelematta lämpimästi
hetkeä, jona tuo poika oli tuonut hänelle lohdutuksen balsamia.
Kauan sen jälkeen, kun Pacifiquen huilumaiset lirutukset olivat
lakanneet ja häipyneet vaahterain alle Rakastavaisten polun päässä,
seisoi Anna vielä halavain juurella nauttien siitä onnen tunteesta,
joka täyttää ihmissydämen, kun se on päässyt vapaaksi lamauttavasta
pelosta. Aamu oli kuin pikari, joka oli laitojaan myöten raikkautta
ja loistetta täynnä. Läheisessä pensaikossa odotti häntä yllätys:
kasteiset villiruusut olivat vasta puhjenneet. Laululintujen
riemuitsevat kuorot, jotka lauloivat hänen yläpuolellaan korkealla
suuressa puussa, ilmaisivat hänen mielestään vain heikosti, mitä
hän sisällään tunsi. Hänen huulilleen tulivat sanat eräästä hyvin
vanhasta ja omituisesta totuudenkirjasta:
-- Itku ja murhe kestäkööt yhden yön, mutta aamulla saapuu lohdutus.