Elämä tuntui Annasta hiukan värittömältä ensimmäisinä viikkoina
hänen tultuaan Vihervaaraan. Hän kaipasi Karoliinan majan iloista
toverielämää. Hän oli viime talvena rakentanut loistavia tuulentupia,
mutta ne olivat nyt kaikki raunioina. Nykyisessä masennuksen ja
itsehalveksumisen tilassa hän ei heti voinut ryhtyä niitä uudelleen
luomaan. Ja hän teki sen huomion, että ruusuisten unelmien
täyttämä yksinäisyys on ihastuttava mutta unelmaton yksinäisyys on
kuivanlainen.
Anna ei ollut tavannut Royta heidän surullisen rantapaviljongissa
tapahtuneen eronsa jälkeen, mutta Dorothy tuli häntä tervehtimään,
ennenkuin hän lähti Kingsportista.
-- Minusta on rajattoman ikävää, ettet tahdo mennä Royn kanssa
naimisiin, virkkoi hän. -- Minä olisin niin mielelläni tahtonut
sinut sisarekseni. Mutta sinä teit aivan oikein. Hän kyllästyttäisi
sinut kuoliaaksi, jos olisitte yhdessä koko elämän läpi. Minä pidän
hänestä, ja hän on tavattoman herttainen veli, mutta mielenkiintoinen
hän ei ole vähääkään. Hän voi kyllä näyttää mielenkiintoiselta, mutta
siinä erehtyy.
-- Ei suinkaan tämän tarvitse turmella meidän ystävyyttämme, eihän
Dorothy? oli Anna surullisena kysynyt.
-- Kaikkea vielä! Sinusta ei toki luovu mielellään, kuka nyt olisi
kultuisempi. Ellen voi saada sinua sisareksi, tahdon kuitenkin yhä
olla sinun hyvä ystäväsi. Ja älä sinä rupea olemaan pahoillasi Royn
tähden. Hän on nyt kyllä kauhean epätoivoinen -- minä saan jok'ikinen
päivä kuunnella hänen purkauksiaan... Mutta hän toipuu pian. Niin käy
hänelle aina.
-- Aina? toisti Anna äänensävy vähän muuttuneena. -- Onko hän sitten
toipunut tällaisesta ennenkin?
-- On toki, sen saat uskoa, virkkoi Dorothy avomielisesti. -- Kaksi
kertaa ennen. Ja hän suri yhtä kauheasti kummallakin kerralla ja
toitotti suruaan minulle korvat täyteen. Niin, ei hän suorastaan
saanut rukkasia tytöiltä, he vain julkaisivat kihlauksensa toisen
kanssa. Mutta kun hän oli tutustunut sinuun, vakuutti hän tietysti,
ettei hän ollut koskaan oikein rakastanut ketään ennen -- molemmat
edelliset jutut olivat vain olleet koulupoikahaaveilua. Minusta sinun
ei pidä kovin paljon surra tätä asiaa.
Anna päätti noudattaa hyväätarkoittavaa neuvoa. Hän tunsi mielensä
keventyneeksi, mutta oli samalla jonkun verran närkästynyt. Roy oli
vakuuttanut hänelle pyhästi, että Anna oli ainoa tyttö, jota hän
koskaan oli rakastanut. Roy oli epäilemättä itse niin uskonut. Mutta
Annasta oli kuitenkin lohduttavaa tietää, ettei hän sentään ollut
tuhonnut Royn elämää. Tämä saattoi kohdistaa palvontansa toisiin
jumalattariin -- Royhan kuului sisaren väitteen mukaan niihin,
joiden ehdottomasti täytyy olla polvillaan jonkun pyhätön edessä.
Mutta Annasta tuntui siitä huolimatta kuin elämä olisi köyhtynyt ja
menettänyt joukon haavekuvia, ja hänestä se alkoi olla kolkonlainen.
Samana iltana, jona hän oli saapunut kotiin, tuli hän alas
päätyhuoneestaan ullakolta kasvot sangen surkeannäköisinä.
-- Miten on käynyt vanhalle Lumikuningattarelle, Marilla?
-- Ah niin, arvasin että olisit pahoillasi siitä, virkkoi Marilla.
-- Itkin muutaman kyyneleen itsekin. Se puu on seisonut siinä siitä
asti, kun olin nuori tyttö. Myrsky kaatoi sen marraskuussa, kun oli
ankara pohjatuuli. Sen sydän oli mädäntynyt.
-- Voi, miten kaipaan sitä, valitti Anna. -- Minun vanha
tyttöhuoneeni on muuttunut aivan erilaiseksi. En voi koskaan katsoa
ikkunasta tuntematta, että jotain on poissa. Ja aina ennen tullessani
kotiin Vihervaaraan on Diana ollut minua vastassa ja toivottanut
tervetulleeksi.
-- Dianalla on paraikaa muuta ajattelemista, virkkoi täti Lynde
merkitsevän näköisenä.
-- No, kertokaa nyt minulle kaikki, mitä täällä Avonleassa on
tapahtunut, pyysi Anna istuutuen portaille, missä ilta-auringon
kultainen hohde loi väikettään hänen hiuksiinsa.
-- Ei ole tapahtunut juuri muuta kuin mistä me olemme jo
kirjoittaneet sinulle, virkkoi täti Lynde. -- Mutta kenties sinä et
ole kuullut, että Simon Fletcher taittoi jalkansa viime viikolla. Se
oli perheelle mainio asia. Nyt he saavat toimitetuksi satoja asioita,
joihin heillä aina olisi ollut suuri halu, mutta joihin ei saatu
lupaa, kun ukkorähjä tallusteli kaikkialla.
-- Mistäpä hänkään olisi erikoisen hyvää perinyt, jatkoi Marilla.
-- Hänen äidillään oli tapana nousta rukouskokouksissa kertomaan
vekarainsa pahimmista tuhmuuksista ja pyytämään seurakunnan
esirukousta heidän puolestaan. Penskat olivat jo ennestään mestareita
keksimään kujeita -- mutta tulivat senjälkeen kahta kauheammiksi.
Sinä et ole vielä kertonut Annalle suurta uutista Jane Andreaksista.
-- No, ehtiihän sen vielä, arveli täti Lynde myhähtäen. -- Niin,
kuulepas, Jane on tullut kotiin länsirannikolta -- hän tuli viime
viikolla -- ja on kihloissa winnipegiläisen miljoonamiehen kanssa.
Kuten arvaat, ei hänen äitinsä viivyttänyt mielenkiintoisen uutisen
levittämistä kaikkiin ilmansuuntiin.
-- Herttainen vanha Jane! Oli oikein hauska kuulla, sanoi Anna
vilpittömästi. -- Hän on ansainnutkin pelkkää hyvää.
-- Niin, miksei, minulla ei ole mitään Janea vastaan. Hän on kiltti
ja hyvä tyttö. Mutta hän ei ole tähän saakka liikkunut miljonäärien
piireissä, ja saatpa nähdä, ettei kukaan viitsisi päätänsäkään
kääntää tuohon mieheen päin, ellei hänellä olisi rahoja. Hän on muka
englantilainen, niin ainakin rouva Andrews väittää, ja hän kuuluu
ansainneen rahansa kaivoshommilla, mutta katsotaanpas eikö lopulta
sentään yankee pilkistä miehestä esiin. Rahaa hänellä täytyy olla
kuin roskaa, sillä hän tuhlailee jalokivikoristeita Janelle aivan
kahmalokaupalla. Kihlasormuksessa on niin suuri läjä timantteja,
ettei Jane varmaan koskaan enää saa hansikasta lihavaan käpäläänsä.
Verrattain suuri katkeruus värähteli täti Lynden äänessä. Mokomakin
Jane Andrews, ruma ja mitätön, asettelee koukkujaan miljoonamiehelle
ja eikös vaan saakin hänet, kun taas heidän oma komea Annansa ei
ollut vielä lupautunut enempää köyhälle kuin rikkaallekaan. Ja rouva
Andrews kopeili niin tyttärensä hyvällä naimiskaupalla, ettei kohta
enää voinut olla samassa huoneessa hänen kanssaan.
-- Mikä Gilbert Blythelle on tullut korkeakoulussa? kysyi Marilla. --
Minä näin hänet, kun hän viime viikolla tuli kotiin, ja hän on käynyt
niin laihaksi ja kalpeaksi, että töin tuskin tunsin.
-- Hän hautautui talvella ahtamaan ankarasti tietoja päähänsä,
virkkoi Anna. -- Kuulittehan, että hän sai korkeimman arvosanan
klassillisissa kielissä ja sieppasi sitäpaitsi itselleen
Cooper-stipendin. Sitä ei ole annettu viiteen vuoteen. Ei olekaan
ihme, jos se alkaa hänessä tuntua. Me olemme vähän väsyneitä
jok'ainoa.
-- No, sinulla on joka tapauksessa komea korkeakoulututkintosi, ja
sitä Jane Andrewsilla ei ole eikä tule koskaan olemaan, virkkoi täti
Lynde, äänessä kolkko tyydytys.
Joitakin päiviä myöhemmin Anna meni eräänä iltana tervehtimään
Janea, mutta morsian oli matkustanut Charlottetowniin -- tilaamaan
muutamia "kunnollisia leninkejä", ilmoitti rouva Andrews ylpeänä. --
Senjälkeen, mitä oli tapahtunut, piti Janen luonnollisesti hankkia
parempi ompelijatar kuin mitä Avonleassa oli saatavissa.
-- Minulle kerrottiin äsken hauska uutinen Janesta, virkkoi Anna.
-- Niin, niin, onhan se Jane hoitanut hyvin asiansa, vaikkei ole
käynytkään mitään korkeakoulua, vastasi äiti tyytyväisenä heilauttaen
vähän niskaansa. -- Tuleva vävyni on miljoonien arvoinen, ja he
lähtevät häämatkalle Eurooppaan. Takaisin tultuaan he tulevat asumaan
pelkästä marmorista rakennetussa isossa huvilassa Winnipegissä.
Yhdestä asiasta Jane vain on pahoillaan -- hän on niin etevä
ruuanlaittaja eikä sulhanen toivo hänen olevan missään tekemisissä
ruuan kanssa. Hän on niin rikas että voi hankkia palvelusväkeä miten
paljon hyvänsä. Heillä tulee olemaan keittäjätär ja pari muuta
palvelijatarta ja kuski ja miespalvelija. Entä sinä itse, Anna, mitä
sinulle kuuluu? En ole vielä kuullut mitään sulhasesta, vaikka sinä
olet ollut niin paljon siellä korkeakoulussa.
-- Oh, nauroi Anna, minä olen päättänyt jäädä vanhaksipiiaksi. En ole
tosiaankaan löytänyt ketään, jonka voisin hyväksyä.
Tämä Annan ilmoitus oli oikeastaan aika lailla häikäilemätön. Hän
tahtoi nimenomaan saada sanotuksi rouva Andrewsille, ettei hän
sulhasten puutteessa ollut menemättä naimisiin. Mutta rouva Andrews
osoitti heti olevansa tilanteen tasalla.
-- Joka ei muuta tee kuin valikoi ja asettaa vaatimuksia, ei saa
lopulta mitään, sen olen usein huomannut, virkkoi hän. -- Kuulin
tässä eräänä päivänä pakistavan, että Gilbert Blythe olisi kihloissa
erään neiti Stuartin kanssa. Charlie Sloane väittää, että tyttö on
ihmeen kaunis. Onko se totta?
-- En tiedä, onko totta, että hän on kihloissa Helena Stuartin
kanssa, vastasi Anna säilyttäen oikein spartalaisen mielenmaltin,
mutta varmaa on, että tyttö on tavattoman sievä ja viehättävä.
-- Ennen maailmassa kuvittelin, että Gilbertistä ja sinusta tulisi
pari, jatkoi rouva Andrews. -- Varo, Anna, ettet vielä joskus joudu
"Kyöpelinvuoren taa"!
Anna päätti olla jatkamatta kaksintaisteluaan rouva Andrewsin kanssa.
On turha taistella vastustajatarta vastaan, joka vastaa siroihin
floretinlyönteihin kömpelöllä lihakirveellä.
-- Kun Jane ei ole kotona, virkkoi hän nousten pää pystyssä, niin
sanon kenties hyvästi. Pistäydyn luultavasti joskus, kun hän on
tullut takaisin.
-- Niin, tule katsomaan, sanoi rouva Andrews hymyillen leveästi ja
tyytyväisesti. -- Jane ei ole vähääkään ylpeä. Hän aikoo seurustella
entisten ystäviensä kanssa aivan kuin ennenkin. Hän tulee kyllä
oikein iloiseksi, kun saa nähdä sinut.
Janen miljoonamies saapui toukokuun viimeisenä viikkona ja vei
morsiamensa mukanaan kultaaräiskyvässä pilvessä. Rouva Lynde totesi
sangen vahingoniloisena, että herra Inglis -- se oli sulhasen nimi --
oli ruumiiltaan lyhyehkö ja paksu, täyttänyt varmasti neljäkymmentä
vuotta, ja että hänen hiuksensa päälaelta olivat harmaat ja harvat.
Ja mainituista huomioistaan hän teki erittäin suuren numeron.
-- Kyllä tarvitaankin aika annos hänen kultaansa ennenkuin
semmoinen pilleri on saatu maukkaaksi, kuului eräs hänen miedoimpia
arvostelmiaan. -- Jane-raukka -- hänelle voi todellakin sanoa: "suu
auki ja silmät kiinni!"
-- Mies on minusta kiltin ja hyväntahtoisen näköinen, sanoi
vilpittömän uskollinen Anna. -- Ja minä olen varma siitä, että hän on
tavattomasti ihastunut Janeen.
-- Rakas ystävä, sen uskosi saat hyvin hyvästi pitää minun
puolestani, sanoi täti Lynde.
Seuraavalla viikolla vihittiin Philippa Gordon ja hänen Jonaksensa,
ja Anna matkusti Bolingbrokeen ollakseen häissä morsiustyttönä.
Phil oli kruunuun ja huntuun puettuna kaunis kuin keijukainen, ja
vastaleivottu komministeri Jonas oli niin onnesta säteilevä, ettei
kukaan olisi raskinut pitää häntä rumana.
-- Ensiksi lähdemme pienelle huvimatkalle kahden, kertoi Phil,
ja sitten me asetumme pieneen asuntoomme kaupungin laitaan --
Patterson-kadun varrelle. Äidin mielestä se on hirveätä -- hän oli
koko ajan toivonut, että Jonas sentään vuokraisi asunnon hienon kadun
varrelta, vaikka hänen toimialansa onkin köyhäin kaupunginosassa.
Mutta minä asun kuin tuoksuvassa ruusutarhassa katuojien ja savuavien
savutorvien keskellä, kun vaan saan olla Jonaksen kanssa. Oi, Anna,
minä olen niin onnellinen, että sydämeen oikein koskee.
Anna iloitsi aina ystäviensä onnesta, mutta ajan pitkään tuntuu
vähän yksitoikkoiselta nähdä kaikkialla ympärillään onnea, joka on
toisen. Ja niin oli laita, kun hän vihdoin palasi Avonleahin. Tällä
kertaa Dianaa ympäröi se ihmeellinen autuus, jota nainen tuntee, kun
esikoinen lasketaan hänen viereensä. Anna katsoi kalpeata nuorta
äitiä jonkinlaisen kunnioittavan kauhun vallassa, jota hän ei
milloinkaan ollut tuntenut Dianaa kohtaan. Saattoiko tämä nainen,
jonka suun ympärillä vielä näkyi kärsimyksen merkkejä, olla sama
pieni mustakiharainen, ruusuposkinen Diana, jonka kanssa Anna oli
leikkinyt hyvin kaukaiselta tuntuvana kouluaikana? Anna tunsi outoa
orpoutta havaitessaan, että hän suhteessaan Dianaan ikäänkuin pohjasi
rakkaisiin lapsuusvuosiin, pysyen sen sijaan verrattain vieraana
nykyisyydelle.
-- Eikö hän ole ihan kuvankaunis? kysyi Diana ylpeästi.
Pieni, paksu pallero oli suorastaan naurettavasti Fredin näköinen --
yhtä lihava, pullea ja punakka. Anna ei voinut hyvällä omallatunnolla
sanoa pitävänsä lasta kuvankauniina, mutta hän vakuutti aivan
vilpittömästi, että se oli niin sievä ja kultuinen että voisi syödä
sen. Ja äiti oli jokseenkin tyytyväinen.
-- Ennenkuin se tuli maailmaan toivoin kovasti pikku tyttöä, jotta
olisin saanut ristiä sen Annaksi, sanoi Diana. -- Mutta nyt, kun
pikku Fred on tässä, en tahtoisi vaihtaa häntä miljoonaan tyttöön.
Hän on jo oma pikku herttainen minänsä, hänkin.
-- Oikea pikku personallisuus, erilainen kuin kaikki muut maailman
pikkulapset, sanoi rouva Allan sivellen vastasyntyneen lauhkeata
poskea. -- Ja jokaisen äidin mielestä on hänen vastasyntynyt pikku
palleronsa suloisin ja herttaisin kaikista.
Rouva Allan, entinen papinrouva ja Annan opettajatar, oli Avonleassa
käymässä ensi kertaa paikkakunnalta muutettuaan. Hän oli yhtä
iloinen, ystävällinen ja osaaottavainen kuin ennenkin. Hänen entiset
ystävänsä tyttömaailmassa olivat haltioituneina toivottaneet hänet
tervetulleeksi. Uudella papinrouvalla oli kyllä erinomaiset puolensa,
mutta mikään "sukulaissielu" hän ei ollut.
-- Kuinka ikävöin sitä päivää, jolloin hän on niin suuri, että alkaa
puhua, huokaili Diana. -- Voi sentään, kun saa kuulla hänen sanovan
"äiti"! Ja minä olen päättänyt, että hänen ensimmäisen muistonsa
minusta tulee olla hyvä ja kaunis. Ensimmäinen muisto, joka minulla
on äidistäni, on korvapuusti jostakin pahasta teostani. Olin varmasti
sen ansainnut, ja äiti on aina ollut herttainen äiti, ja minä pidän
hänestä koko sydämestäni. Mutta olen usein ajatellut, että olisi
hauskaa, jos ensimmäinen muistoni hänestä olisi miellyttävämpi.
-- Minulla on yksi ainoa muisto äidistäni, ja se on suloisin kaikista
muistoistani, sanoi rouva Allan. -- Olin viiden vuoden vanha ja olin
saanut luvan mennä molempien vanhempien sisarien kanssa kouluun.
Kun opetus oli päättynyt, menivät sisareni kotiin, kumpikin omassa
seurassaan, ja kumpikin uskoi, että minä olin toisen sisaren kanssa.
Mutta minä olin sen sijaan mennyt erään pikkutytön mukana, jonka
kanssa olin leikkinyt välitunneilla. Minä menin hänen kanssaan hänen
kotiinsa -- hän asui lähellä koulua -- ja me aloimme siellä leikkiä
hiekkakasalla ja leipoa kakkuja. Meillä oli ihmeen hauskaa, kun
vanhempi sisareni syöksähti luoksemme hengästyneenä ja suuttuneena.
"Vietävän penska", huusi hän, tarttui minun vastahakoiseen käteeni
ja veti minut mukaansa. "Sinun täytyy paikalla tulla kotiin. Ja
odotapas! Äiti on kauheasti suuttunut. Saat vitsaa heti kun tulemme
kotiin."
En ollut vielä koskaan saanut vitsaa. Alakuloisuus ja kauhu valtasi
sydänparkani. En ole koskaan eläessäni tuntenut olevani niin onneton
kuin silloin matkalla kotiin. Minä en ollut tahtonut olla häijy.
Lizzie Cameron oli pyytänyt minut mukaansa kotiin, ja minä olin
mennyt hänen luokseen tietämättä, että oli väärin erota isoista
siskoista. Ja nyt odotti minua rangaistus. Kun me olimme päässeet
kotiin, laahasi sisareni minut keittiöön, missä äiti istui hämärässä
valkean ääressä. Pikku polviraukkani vapisivat niin että tuskin
saatoin seisoa. Ja äiti -- nosti minut syliinsä sanomatta ainoatakaan
epäystävällistä tahi soimaavaa sanaa, suuteli minua ja painoi minut
rintaansa vasten. -- "Minä pelkäsin, että olit eksynyt, pikku
typykkäni", sanoi hän hellästi. Näin, miten rakkaus loisti hänen
silmistään, kun hän katseli minua. Mitään nuhteita tahi läksytystä en
saanut siitä, mitä olin tehnyt -- hän sanoi minulle lempeästi, etten
saa mennä minnekään pyytämättä lupaa. Hyvin pian sen jälkeen hän
kuoli. Tämä on minulla hänestä ainoa jotakuinkin selvästi mieleeni
painunut muisto. Eikö se ole kaunis?
Anna tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan kävellessään kotiin
pitkin Koivukäytävää, Orvokkien laaksoa ja Kuiski, kuiski pajua.
Hän ei ollut kulkenut siitä kuukausiin.. Ilta-aurinko oli sammunut
purppurahohteeseen. Ilma oli kukkien tuoksujen kyllästämä -- sitä
oli melkein raskas hengittää. Polun varrella olevat koivut olivat
hennoista vesoista kehittyneet täysikasvuisiksi puiksi. Kaikki oli
muuttunut. Annalla oli tunne, että hän olisi iloinen, jos kesä
loppuisi ja hän voisi matkustaa tiehensä käydäkseen taas työhön
käsiksi. Silloin elämä kenties ei tuntuisi niin tyhjältä. Mutta mihin
oli kaikki romantiikka häipynyt?