RANTAPAVILJONGISSA.

Onko mahdollista -- tästä päivästä viikon kuluttua olen taas kotona

Avonleassa, sanoi Anna kumartuen matka-arkkuunsa, johon hän paraikaa

pani rouva Lynden koreita patenttikutoisia peitteitä. -- Se ajatus on

hyvin viehättävä. Mutta viikon perästä olen myös ainiaaksi jättänyt

Karoliinan majan! Kauhea todellisuus!

-- Kummitteleekohan meidän naurumme sitten Liina-neidin ja

Maria-neidin viattomissa tyttöunelmissa, virkkoi Phil miettivänä.

Tätiä ja veljentytärtä odotettiin nyt kotiin. He olivat kiertäneet

suurimman osan asuttua maapalloa. Äsken saapuneessa kirjeessä neiti

Karoliina kirjoitti:

"Olemme kotona toukokuun toisella viikolla. Tiedän jo edeltäpäin,

että Karoliinan maja tulee näyttämään aika mitättömältä, kun olemme

nähneet pyramiidit ja Kamakin kuningaslinnat, mutta minä olen aina

viihtynyt parhaiten siellä, missä katto ei ole ollut erikoisen

korkealla. Tulee tuntumaan ihanalta, kun taas saa olla kotona. Kun

vasta myöhemmällä iällä lähtee matkoille, tulee rasittaneeksi itseään

tarpeettomasti, sillä tietää, ettei käytettävissä ole enää pitkiä

aikoja, ja jos missä, niin tässä suhteessa pitää paikkansa se, että

ruokahalu kasvaa syödessä. Minä pelkään, ettei Maria tule enää

koskaan tyytymään meidän entiseen hiljaiseen elämäntapaamme".

-- Aion jättää tänne pieniä päähänpistojani ja unelmiani tuottamaan

viihdytystä sille, joka tulee tänne asumaan minun jälkeeni, virkkoi

Anna katsellen kaihoisasti ympärilleen kauniissa sinisessä huoneessa,

jossa hän oli viettänyt kolme onnellista vuotta. Ikkunan ääressä hän

oli polvistunut rukoilemaan ja hän oli kumartunut siitä katselemaan,

miten aurinko sammui purppurahohteeseen honkain taakse. Hän oli

kuullut syyssateiden rapisevan taitekattoa vasten ja lausunut kevään

ensimmäisen kultarintakertun tervetulleeksi. Eivätköhän ajatukset ja

unelmat voineet jäädä asuntoihin? ajatteli hän. Eikö jotain hänen

omasta olemuksestaan jäisi ikäänkuin vienosointuisena muistona hänen

jälkeensä, näkymättömänä ja tuskin tuntuvana, mutta joka tapauksessa

todellisena, kun hän ainiaaksi jättää tämän huoneen, jossa hän oli

tuntenut riemua ja tuskaa, nauranut ja itkenyt?

-- Minä puolestani uskon, virkkoi Phil, että huone, jossa miettii ja

suree ja silloin tällöin huvittelee, sanalla sanoen elää, liittyy

erottamattomasti näihin sielunelämän ilmaisuihin ja saa oman

personallisuuden. Olen varma siitä, että jos minä viidenkymmenen

vuoden kuluttua astun tähän huoneeseen, huutaa se minulle: "Phil,

rakkaani, minä, joka puhun, olen Annan fluidumi. Me, seinät, olemme

sillä kyllästytetyt. Muistatko, ah muistatko?" Sillä ajattele

sentään, pikku kullanmuru, miten rajattoman hauskaa meillä on täällä

ollut! Kuinka me olemme täällä kujeilleet ja hupsutelleet! Oi, oi,

voisin nauraa ja itkeä yhtaikaa, kun sitä ajattelen. Menen kesäkuussa

naimisiin pikku Jonakseni kanssa ja minä tiedän tulevani sanomattoman

onnelliseksi, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu kuin tahtoisin elää

tätä ihastuttavaa elämää Majassa ja korkeakoulussa ikuisesti.

-- Minussakin on niin vähän järkevyyttä, että toivoisin aivan

samaa, virkkoi Anna. -- Miten suuria ilonaiheita saanemmekin

tulevaisuudessa, emme kuitenkaan saa koskaan nauttia samanlaisesta

ihanasta ja huolettomasta elämästä kuin täällä. Se on ainiaaksi

mennyttä, Phil.

-- Mitä sinä teet Noidalle? kysyi Phil, kun mainittu etuoikeutetussa

asemassa oleva kotieläin tassutteli huoneeseen.

-- Minä otan sen mukaani kotiin Josefin ja Saara-kissan kanssa,

julisti Jamesina-täti, joka seurasi Noidan kintereillä. -- Olisi

kaikkea muuta kuin kaunis teko erottaa kissat toisistaan, kun ne

kerran ovat oppineet viihtymään yhdessä. Sitä oppia eivät ihmiset

eivätkä eläimet kovinkaan hevillä saavuta.

-- Minusta on ikävä, että täytyy erota Noidasta, virkkoi Anna

sivellen hellästi kissaansa, -- mutta olisi hyödytöntä ottaa se

mukaan Vihervaaraan. Marilla ei ole koskaan voinut sietää kissoja,

ja Davy kiusaisi sen hengiltä. Muuten en usko viipyväni kotona

kovinkaan kauan. Minulle on tarjottu johtajattaren tointa Summersiden

korkeammassa yleisessä oppilaitoksessa.

-- Otatko sen vastaan? tiedusteli Phil.

-- Minä -- minä en ole vielä päättänyt, virkkoi Anna punastuen.

Phil nyökkäsi ymmärtävästi. Anna ei luonnollisesti voinut ryhtyä

mihinkään määrättyihin suunnitelmiin ennenkuin Roy oli ilmaissut

tunteensa. Sen tämä oli pian tekevä -- siitä ei ollut epäilystä.

Selvää oli myöskin, että Anna vastaisi myöntävästi, kun Roy kysyisi:

tahdotko tulla omakseni?

Anna itse tyytyi suhtautumaan asiaan täysin tyynen odottavasti.

Hänen tunteensa olivat hyvin lämpimät Royta kohtaan. Hän oli tosin

uskonut, että suuri ja syvä rakkaus tuntuisi toisenlaiselta, mutta

mieli hieman väsyneenä ja lamassa epäili hän, vastaisiko mikään

elämässä käsitystä, jonka mielikuvitus on edeltäkäsin luonut.

Hän tunsi samanlaista pettymystä kuin lapsenakin oli tuntenut

timantin suhteen -- tuota samaa pettymystä, oli hän myös tuntenut

nähdessään kylmän vedenkirkkaan välkkeen, kun oli odottanut näkevänsä

purppuranpunaisen leimun säteilevän loiston. "En kuvitellut koskaan

timanttia sellaiseksi" sanoi hän. Mutta Roy oli herttainen poika,

ja he tulisivat onnellisiksi yhdessä, vaikkakin Anna tunsi elämästä

katoavan jotain, jota oli sanoin mahdoton ilmaista.

Kun Roy tuli myöhemmin illalla pyytäen Annaa kävelylle puistoon,

tiesivät kaikki Majassa, mitä asiaa hänellä oli, ja kaikki olivat

tahi luulivat olevansa selvillä siitä, mitä Anna vastaisi.

-- Anna kuuluu niihin, joilla on ollut hyvä onni elämässä, virkkoi

Jamesina-täti.

-- Siltä näyttää, sanoi Stella kohauttaen olkapäitään. -- Roy on

kunnollinen ja hauska -- epäilemättä. Mutta hänessä ei ole mitään

sisäistä.

-- Jos hän olisi kosinut sinua, olisit kenties ollut toista mieltä,

Stella, sanoi Jamesina-täti lempeän nuhtelevasti. -- On olemassa

sananlasku ketusta ja pihlajanmarjoista.

-- Aivan oikein, mutta sitä ei voi sovelluttaa tähän, vastasi Stella

olematta millänsäkään. -- Minä rakastan Annaa ja pidän paljon Roysta.

Jokainen sanoo Annan tekevän erinomaiset kaupat, ja hän on viime

aikoina saavuttanut rouva Gardnerinkin korkean hyväksymisen. Kun

panemme kaikki nämä seikat yhteen, niin näyttäisi tosiaankin olevan

tulossa sellainen harvinainen avioliitto, joita kuulutaan solmivan

taivaassa, ja kuitenkin minulla on epäilykseni. Sinä saat nyt itse

lausua tavut ja lukea yhteen, Jamesina-täti.

Niemenkärjen pienessä rantapaviljongissa, jossa he olivat jutellen

istuneet sateisena päivänä ensi kertaa tavatessaan, lausui Roy

merkitykselliset sanansa. Annan mielestä tuli tilaisuus hyvin

tunnelmalliseksi siitä, että Roy oli valinnut juuri tämän paikan. Ja

Roy tunnusti rakkautensa niin kauniin sanoin, kuin olisi ottanut ne

Rakastavien kirje-oppaasta, kuten eräs Ruby Gilliksen kosijoista oli

tehnyt. Koko tunnustus kuului aivan erinomaiselta. Se oli sitä paitsi

rehellinen ja vilpitön. Ei ollut vähääkään epäilemistä, ettei Roy

tarkoittanut sitä, mitä hän sanoi. Hänen sanoissaan ei ollut mitään

sorahtelevaa epäsointua. Annasta tuntui kuin hänen olisi pitänyt

sulaa hiljaiseen autuuteen. Mutta hänen tunteensa eivät olleet

suinkaan nousseet siihen lämpöasteeseen -- hän huomasi olevansa

päinvastoin merkillisen viileä. Kun Roy vaikeni odottamaan vastausta,

avasi Anna huulensa lausuakseen myöntävän sanan, jonka tuli ratkaista

kummankin kohtalo.

Mutta silloin -- silloin häntä värisytti aivan kuin katse olisi

sattunut kuiluun, mikä sai hänet kiivaasti peräytymään. Hänen

elämässään oli tämä hetki niitä, jolloin katse selkenee ja me näemme

ikäänkuin häikäisevän salaman valossa enemmän kuin olemme tajunneet

koko kuluneen elämämme aikana. Hän veti kätensä Royn kädestä.

-- Ei -- minä en voi mennä sinun kanssasi naimisiin

-- oi, en voi, huudahti hän.

Roy kalpeni ja näytti olevan hyvin ymmällä. Hän oli jo ennakolta

ollut asiastaan varma, -- mistä ei suinkaan käynyt häntä moittiminen.

-- Mitä sinä tarkoitat? änkytti hän.

-- Tarkoitan, etten voi tulla sinun vaimoksesi, toisti Anna aivan

epätoivoisena. -- Luulin voivani -- mutta en voikaan.

-- Minkätähden et voi? kysyi Roy tyynemmin.

-- Sentähden -- etten pidä sinusta tarpeeksi paljon.

Royn kasvojen väri muuttui tummemmaksi.

-- Sinä olet siis vain tehnyt minusta pilaa näinä kahtena vuotena?

sanoi hän hitaasti.

-- En, en, sitä minä en suinkaan ole tehnyt, läähätti Anna-raukka.

Oi, miten hän voisi selittää? Hän ei voinut selittää. On olemassa

semmoista, mille on aivan mahdotonta löytää selitystä. -- Uskoin

pitäväni sinusta -- minä vakuutan, että uskoin -- mutta nyt tiedän,

ettei niin olekaan laita.

-- Sinä olet turmellut elämäni, sanoi Roy katkerana.

-- Anna minulle anteeksi, pyysi Anna posket hehkuen ja silmät

kyynelissä.

Roy kääntyi muutamaksi minuutiksi tuijottamaan merelle. Kun hän

jälleen katsoi Annaan, oli kalpeus palannut hänen kasvoilleen.

-- Etkö voi antaa minulle mitään toivoa? kysyi hän.

Anna pudisti päätään äänettömänä ja masentuneena.

-- Jää hyvästi siis, sanoi Roy. -- Minä en käsitä sitä -- minä en voi

uskoa, että sinä olet se, jona koko ajan olen sinua pitänyt. Mutta

moitteet eivät saa tulla kysymykseen meidän välillämme. Sinä olet

ainoa nainen, jota koskaan voin rakastaa. Nyt kiitän sinua ainakin

ystävyydestäsi. Jää hyvästi, Anna!

-- Jää hyvästi, vastasi Anna ääni väristen.

Royn mentyä Anna istui kauan paviljongissa ja näki valkean usvan

hiljaa hiipivän satamaan ja verhoavan sen vaippaansa. Tämä hetki oli

hänelle nöyryytyksen, häpeän ja itsensähalveksumisen hetki -- sen

aallot vyöryivät hänen ylitseen ja olivat vähällä tukehuttaa. Mutta

sielun syvimmästä tunkeutui outo, jälleen saavutetun vapauden tunne.

Hämärässä hän hiipi Majaan ja pakeni huoneeseensa. Mutta siellä istui

Phil jo häntä odottamassa ikkunapenkillä.

-- Odota vähän, pyysi Anna, tahtoen välttämättä etukäteen torjua

onnentoivotukset. -- Odota, kunnes saat kuulla, mitä minulla on

sanomista. Phil, Roy pyysi minua vaimokseen, mutta minä annoin

kieltävän vastauksen.

-- Mitä ihmeessä! -- Annoit kieltävän vastauksen? huudahti Phil aivan

ymmällä.

-- Niin annoin.

-- Anna Shirley, oletko enää järjissäsi?

-- Enköhän sentään liene, sanoi Anna väsyneesti. -- Oi, Phil, älä

toru minua! Sinä et ymmärrä.

-- En ymmärräkään, se on kyllä totta. Sinä olet jo pari vuotta kaikin

tavoin rohkaissut Roy Gardneria -- ja nyt sinä kerrot antaneesi

hänelle rukkaset. Se on siis ollut pelkkää anteeksiantamatonta

hakkailua. Anna, minä en olisi koskaan uskonut sinusta sellaista.

-- Se ei ole ollut hakkailua -- viime hetkeen asti luulin toden

teolla pitäväni hänestä -- ja sitten -- sitten minulle yhtäkkiä

selvisi, etten milloinkaan voisi mennä hänen kanssaan naimisiin.

-- Asianlaita oli kai se, että aioit mennä hänen kanssaan naimisiin

rahojen tähden, sanoi Phil loukkaavan suoraan, -- vaikka sinun

parempi minäsi viime hetkenä nousi kapinaan ja esti sinut siitä.

-- Jos niin luulet, niin erehdyt. En ole ajatellut hänen rahojaan

vähääkään. Oi, en voi selittää sitä sinulle enempää kuin hänellekään.

-- No niin, en voi sanoa sitten muuta kuin että olet käyttäytynyt

häpeällisesti Royta kohtaan, virkkoi Phil tullen yhä katkerammaksi.

-- Hän on kaunis, hyväpäinen ja kiltti. Mitä muuta sinä vielä toivot?

-- Minä tahdon sellaisen, joka kuuluu minun elämääni. Hän ei kuulu.

Ihan ensiksi ihastuin hänen kauniiseen ulkomuotoonsa ja taitoonsa

ilmaista ajatuksensa ja lausua hienoja kohteliaisuuksia... Ja hän on

paljon lukenut, ja meidän kirjalliset harrastuksemme kävivät hyvin

yhteen. Ja lopulta tuntui minusta, että minun täytyi olla häneen

rakastunut, koska hän oli minun tummasilmäinen ihanteeni.

-- Minä saan aina kuulla siitä, etten tiedä, mitä tahdon, mutta sinun

laitasi on senkin seitsemän kertaa hullummin.

-- Minä tiedän, mitä tahdon, puolustautui Anna. -- Vika on vain

siinä, että minun tahtoni vaihtuu, ja sitten minun täytyy uudelleen

selvittää itselleni, niitä oikeastaan tahdon.

-- Silloin ei kannata ollenkaan keskustella sinun kanssasi.

-- Se onkin ihan totta, Phil, ei kannatakaan. Mutta siitä saat

olla varma, että olen niin pahoillani ja häpeissäni, että olisin

valmis vaipumaan maan alle. En voi koskaan ajatella Redmondin aikaa

muistamatta tämän illan surua ja tunnonvaivoja. Roy halveksii minua

-- ja sinä halveksit minua -- ja minä halveksin itseäni.

-- Voi, sinä pikku kulta-raukka, kuinka sinua kuitenkin on sääli,

huudahti Phil, jonka sydän äkkiä lauhtui. -- Tule tänne, jotta saan

lohduttaa sinua. Minulla ei ole mitenkään oikeutta torua sinua. Minä

olisin kenties mennyt naimisiin sekä Alecin että Alonzon kanssa,

ellen olisi tavannut Jonasta. Huh, minusta on niin sekamelskaista

todellisessa elämässä. Romaaneissa tapahtuu kaikki hienosti ja

hyvässä järjestyksessä, ja kaikki selviytyy lopulta.

-- Nyt on minulla vain toivomus, ettei kukaan minua kosisi koko

elämäni aikana, nyyhkytti Anna-raukka uskoen tosiaan tarkoittavansa,

mitä sanoi.