-- Kunpa olisin kuollut tahi kunpa olisi ainakin jo huomenilta,
voihki Phil.
-- Jos saat elää ja pysyä terveenä niin molemmat toivomuksesi
toteutuvat, virkkoi Anna.
-- Niin, sinä olet tyyni kuin viilipytty, ja se ei olekaan sinulle
vaikeata. Sinulta luistaa logiikka kuin vesi ja sinulla on aika
lailla filosofisia taipumuksia. Minulla taas ei ole -- ja kun minä
ajattelen kamalaa _pro gradu-kirjoitusta,_ jäätyy veri suonissani.
Kuule, jos minulle kävisi hullusti -- mitä Joe silloin sanoisi?
-- En tiedä. Mutta kyllä sinä selviydyt. No, miten kreikka meni
sinulta tänään?
-- Älä kysy ollenkaan! Se saattoi yhtä hyvin olla ihanaa klassillista
kreikkaa kuin siansaksaa, joka saa Homeroksen pyörähtämään
haudassaan. Minä olen istunut kuukausimääriä kieliopit ja
sanakirjat ja kaikenlaiset roomalaiset antikviteetit nenän alla,
ja nyt minun on aivan mahdotonta ajatella ainoatakaan itsenäistä
ajatusta -- jossa olisi tervettä järkeä nimittäin. Kylläpä pikku
Phil-parka on kiitollinen, kun hän taas paranee tästä tilapäisestä
tutkintotaudistaan. Tytöt, onko teillä selvästi tajunnassa, että
päivänne korkeakoulussa pian ovat luetut?
-- Minulla ei ole, se on minulle ylivoimaista, virkkoi Anna
surullisesti. -- Minusta tuntuu kuin vasta eilen olisimme Prissy ja
minä seisoneet yksinäisinä korkeakoulun eteisessä "vastatulleiden"
tulvassa. Ja nyt olemme senioreja ja erotutkinto on aivan nenän
edessä.
-- Viisaita, kirjanoppineita ja kunnianarvoisia senioreja, paransi
Phil. Uskotteko todella meidän olevan hiukkaakaan viisaampia nyt kuin
tänne tullessamme?
-- Ei suinkaan aina näytä siltä neitien käytöksestä päättäen, virkkoi
Jimsie-täti pisteliäästi.
-- Älähän nyt Jimsie-täti, olemmehan me sentään yleensä esiintyneet
oikeina ihannetyttöinä niinä kolmena talvena, joina sinä olet ollut
meidän mammamme -- eikö niin?
-- Te olette sievimmät, kilteimmät ja herttaisimmat tytöt kaikista
korkeakoulua käyneistä, vastasi Jamesina-täti säästämättä sanojaan,
kuten aina, kun kerran rupesi kiittelemään. -- Epäilen vain, ettei
järki vielä ole teissä oikein päässyt täysikasvuiseksi. Sitä ei
tietysti voi odottaakaan. Kokemukset vasta tuovat arvostelukyvyn.
Sellaista ei saavuta parilla korkeakoulukurssilla. Te olette, nuoret
neitoseni, opiskelleet tuossa korkeammassa oppilaitoksessa neljä
vuotta, kun taas minä en ole milloinkaan pistänyt jalkaanikaan
sellaiseen laitokseen, mutta sittenkin minä tiedän koko lailla
enemmän kuin te.
-- Elämänkokemuksesta me kyllä pidämme huolta aikanamme, täti kulta,
virkkoi Stella. -- Uutteraa hakkailua seuraa lopulta kihlaus, sanoo
vanha hyvä sananparsi, ja sitten alkaa heti perästä elämän vakavuus.
-- Oletteko oppineet korkeakoulussa tämän taivaallista muuta kuin
kuolleita kieliä ja geometriaa ja muuta senkaltaista roskaa? kysyi
Jamesina-täti.
-- Tottahan toki. Olemme tietysti, pikku täti, vakuutti Anna kaikkien
puolesta.
-- Me olemme oppineet antamaan arvoa niille totuuksille, joita
saimme kuulla professori Woodleigh'in viime luennolla. Aiheena oli
elämisen taito, virkkoi Phil. -- Hän sanoi: Huumori on terveellisin
maustin niissä ruokalajeissa, joita katetaan elämän pöydälle.
Naurakaa erehdyksillenne, mutta ottakaa niistä oppia, laskekaa
leikkiä huolistanne, mutta tulkaa niistä lujemmiksi, tehkää pilaa
vaikeuksistanne, mutta voittakaa ne. Eikö tämä ole oppimisen
arvoista, Jamesina-täti?
-- On kyllä, hyvä ystävä, on tietysti. Kun te olette oppineet
nauramaan sille, jolle tulee nauraa, ja olemaan nauramatta
sellaiselle, mille ei pidä nauraa -- olette te päässeet aika pitkälle
opissa ja viisaudessa.
-- Mitä korkeakoulukausi on antanut sinulle, Anna? kysyi Priscilla
matalalla äänellä.
-- Uskon todellakin oppineeni ottamaan leikkinä jokaisen pienen
vastoinkäymisen, ja jokaisen suuremman vaikeuden kykyäni ja
toimintahaluani hedelmöittävänä kasteena. Siinä on luullakseni
pääasiassa sanottuna, mitä Redmond on minulle antanut.
-- Minun täytynee vielä kerran viitata professori Woodleighin
sanoihin, jotta voisin tehdä selkoa siitä voitto-osuudesta, jonka
minä olen saanut korkeakoulussa, sanoi Priscilla. -- Muistatko, mitä
hän sanoi tervehdyspuheessaan? Maailmassa on paljon meille kaikille
tarjolla, jos meillä vain on silmät sitä näkemään, sydäntä, joka
rakastaa, ja kädet, joilla itse voimme poimia, -- paljon meidän
ympärillämme olevissa ihmisissä, paljon taiteessa ja kirjallisuudessa,
paljon kaikkialla, mistä me voimme iloita ja mistä meidän tulee olla
kiitollisia. Vähäsen tätä kaikkea on Redmond minulle opettanut.
-- Jos saamme tehdä tästä johtopäätöksen, huomautti Jamesina-täti,
niin on loppusumma se, että te kyllä voitte oppia -- jos teissä
nimittäin on luontaista tarkkapäisyyttä -- neljässä vuodessa sen,
mihin te kenties olisitte tarvinneet kaksikymmentä vuotta muuten
elämässä. No, sitten minun täytyy sanoa, että korkeakoulun arvo
huomattavasti nousee minun silmissäni. Tähän asti olen tosiaan
suhtautunut siihen vähän epäilevästi.
-- Mutta miten käy niiden raukkojen, joilla ei ole luontaista älyä,
Jimsie-täti?
-- Ihmiset, joilla ei ole luontaista tarkkapäisyyttä, eivät koskaan
opi mitään korkeakoulussa enempää kuin elämässäkään, vastasi
Jamesina-täti. -- He ovat sadan vuoden vanhoina, jos saavat elää
niin vanhaksi, yhtä tietämättömiä kuin kehdossakin. Se ei ole heidän
poloisten vika, vaan huono onni. Mutta niiden meistä, joiden osaksi
on tullut tarkkapäisyyttä, tulee olla Herralle hyvin kiitolliset.
-- Etkö tahdo tarkemmin määritellä, mikä tarkkapäisyys on,
Jimsie-täti, pyysi Phil.
-- En kiitos, typykkäni. Joka itse on tarkkapäinen, se tietää kyllä,
mitä sillä tarkoitetaan, joka ei ole, hän ei tule sitä koskaan
käsittämään. En aio ryhtyä mihinkään selittelyihin.
Jännittävät ja merkitykselliset päivät lensivät ohi, ja erotutkinto
oli suoritettu. Anna sai korkeimman arvosanan Englannin
kirjallisuuden historiassa. Priscilla sai lähinnä korkeimman
klassillisissa kielissä ja Phil saman matematiikassa. Stellakin sai
ilokseen tasaisia, kauniita arvosanoja. Ja sitten tuli korkeakoulun
juhlallinen päättäjäisjuhla.
-- Tätä olisin ennen maailmassa sanonut elämäni virstantolpaksi,
virkkoi Anna nostaen varovasti kotelosta Royn orvokit ja miettivänä
niitä katsellen.
Hänen tarkoituksensa oli luonnollisesti koristautua niillä illaksi,
mutta hänen katseensa siirtyi toiseen valkeaan pahvikoteloon, joka
oli pöydällä. Se oli täynnä kieloja, ja ne olivat yhtä raikkaita ja
tuoksuvia kuin kielot, jotka tavallisesti kukkivat Vihervaaran haassa
Annan tullessa Avonleahin. Ja niiden vieressä oli Gilbert Blynthen
käyntikortti.
Annasta oli ihmeellistä, että Gilbert lähetti hänelle kukkia
päättäjäisiin. Hän oli nähnyt Gilbertiä hyvin vähän tänä talvena.
Joululoman jälkeen Gilbert oli käynyt vain kerran Karoliinan majassa,
eräänä perjantai-iltana, Majan asukkaiden vastaanottoaikana, ja
muualla he eivät juuri olleet tavanneet toisiaan. Anna tiesi, että
Gilbert oli kokonaan syventynyt opintoihinsa, hänen päämääränään kun
oli korkeimmat arvosanat ja Cooperin stipendi, minkä vuoksi hän ei
juuri ottanut osaa seuraelämään.
Annalle oli talvi tuonut runsaasti vaihtelua ja virkistystä.
Gardnerien perheessä hän oli seurustellut aika uutterasti, Dorothy
ja hän olivat tulleet läheisiksi ystäviksi. Asiasta perillä
olevat odottivat Annan ja Royn julkaisevan kihlauksensa minä
hetkenä hyvänsä. Anna odotti itse ratkaisua. Juuri kun hänen tuli
lähteä kotoa lopettajaisjuhlaan, siirsi hän syrjään Royn orvokit
ja kiinnitti pukuunsa sen sijaan Gilbertin kielot. Hän ei olisi
itsekään voinut sanoa, minkätähden hän niin teki. Mutta oli kuin
vanha Avonlean-aika unelmineen ja ystävyyssuhteineen olisi jälleen
tullut häntä lähemmäksi, samalla kuin hänen kauan hautomansa
tulevaisuudensuunnitelmat olivat toteutuneet. Hän ja Gilbert olivat
kerran, kauan sitten, kuvanneet toisilleen sitä onnellista päivää,
jolloin he tutkinnon suoritettuaan saisivat rehtorilta lakkinsa ja
kunniakirjansa. Nyt oli odotettu suuri päivä tullut, matta Royn
orvokeilla ei ollut sen kanssa mitään tekemistä. Vain lapsuusvuosien
vanhan ystävän lahjoittamat kukkaset tuntuivat liittyvän tähän
päivään, jolloin kevään hento vehreys ja puhkeavat kukkaset vihdoin
tuottivat hedelmiä.
Vuosikausia oli tämä päivä kangastanut Annan mielessä houkuttelevin
hohtein, mutta kun se nyt koitti, jättikin se jälkeensä vain yhden
pysyvän muiston. Tuona muistona ei tullut olemaan jännittävä hetki,
jolloin komea korkeakoulun rehtori täydessä virkapuvussaan ojensi
hänelle baretin ja diplomin ja kiitti häntä siitä, että hän oli
tuottanut Redmondille kunniaa. Ei myöskään kielojen aiheuttama ilon
välähdys Gilbertin silmissä, eikä Royn ihmettelevä ja alakuloinen
katse hänen kulkiessaan Annan ohi korokkeella. Ei myöskään Aline
Gardnerin armolliset onnittelut tai Dorothyn lämpimät ihastuksen
purkaukset. Ei, muistoksi jäi omituinen, selittämätön sydämen
kirvely, joka turmeli Annalta kauan odotetun päivän ja jätti
jälkeensä kalvavan katkeruudentunteen.
Juhlallisen päivän loppunumerona tulivat olemaan tanssiaiset.
Pukeutuessaan tanssiaistilaisuuteen Anna työnsi syrjään helminauhan,
jota hän tavallisesti oli käyttänyt, ja otti matka-arkustaan pienen
kotelon, joka oli ilmestynyt Vihervaaraan viimeistä edellisenä
jouluaattona. Siinä oli hienonhienot kultavitjat, joissa riippui
koristuksena pieni vaaleanpunainen, emaljoitu sydän. Korttiin, joka
sitä seurasi oli kirjoitettu "Hyvää joulua toivoo vanha toverisi
Gilbert". Anna oli nauranut muistolle, jonka emaljisydän hänessä
herätti; se liittyi kouluajan onnettomaan päivään, jolloin Gilbert
oli huutanut hänestä ja hänen punaisesta tukastaan "tuli on irti"!
ja sitten turhaan anteeksiantoa tavoitellessaan lahjoittanut
vaaleanpunaisen sokerisydämen, tehden siinä kuitenkin turhaa työtä.
Anna oli kirjoittanut sievän kiitoskirjeen Gilbertille. Mutta pientä
koristetta hän ei ollut vielä milloinkaan käyttänyt. Hän ripusti sen
nyt valkeaan kaulaansa uneksuvasti hymyillen.
Hän lähti Philin seurassa korkeakouluun. Anna kulki vaiteliaana, Phil
jutteli yhtä ja toista ja sanoi äkkiä:
-- Joku kertoi tänään, että Gilbertin kihlaus Helena Stuartin kanssa
julkaistaan heti päättäjäisten jälkeen. Oletko kuullut mitään siitä?
-- En, vastasi Anna.
-- Minä luulen, että se on totta, virkkoi Phil kevyesti.
Anna ei puhunut. Hän tunsi poskiensa polttavan pimeässä. Äkkiä
hän pisti kätensä takinkauluksensa sisäpuolelle ja tarttui
kultavitjoihin. Hän nykäisi voimakkaasti -- ja vitjat katkesivat.
Anna pisti särkyneen koristeen laukkuunsa. Hänen kätensä vapisivat ja
silmiä kirveli.
Mutta hän oli iloisessa juhlapukuisessa parvessa iloisin kaikista,
ja tuntematta kaipauksen pistostakaan sanoi hän Gilbertille, että
hänen tanssiohjelmansa oli täyteen merkitty, kun Gilbert tuli
pyytämään häntä tanssimaan. Ja kun hän myöhemmin istui tyttöjen
kanssa punaisena hehkuvan hiilloksen ääressä Karoliinan majassa ja
lämmitteli paljaita käsivarsiaan, joita oli kävelyllä kylmähkössä
kevätilmassa hiukan paleltanut, ei kukaan jutellut vilkkaammin kuin
hän kuluneen vuorokauden tapahtumista.
-- Moody Spurgeon MacPherson oli täällä eilen illalla teidän
lähdettyänne, sanoi Jamesina-täti, joka oli valvonut istuakseen
uunivalkean hoitajana -- Hän ei tietänyt, että oli tanssiaiset. Sen
pojan pitäisi nukkua kuminauha päänsä ympärillä, jotta korvat jonkun
verran pysyisivät oikealla paikallaan. Kehoitin kerran nuoruudessani
erästä nuorta herraa, joka vähän hääräili minun ympärilläni, tekemään
niin ulkoneville korvilleen, ja ne tulivatkin paljon paremmiksi.
Mutta minulle hän ei antanut milloinkaan anteeksi, vaikka oli saanut
oikein hyvän neuvon.
-- Moody Spurgeon on hyvin vakavamielinen nuori mies, haukotteli
Stella. -- Hänen ajatuksensa askartelevat paljon tärkeämmissä
asioissa kuin korvissa. Hän aikoo lukea papiksi,'kuten täti tietää.
-- No niin, Herra ei pidä niin lukua korvista, virkkoi Jamesina-täti
keskeyttäen arvostelunsa Moodyn ulkomuodosta. Jamesina-täti
kunnioitti papiksi vihkimättömän teologian ylioppilaankin papinkaapua.