-- Tässä on kirje sinulle, Jimsie-täti, ja siinä on intialainen
postimerkki kuoressa, sanoi Phil. -- Tässä on kolme Stellalle ja
kaksi Prissylle ja yksi ihanan paksu minulle minun omalta pikku
Jonakseltani. Sinulle, Anna, ei ole mitään, vain koneellakirjoitettu
ilmoitus.
Ei kukaan huomannut, että veri syöksähti Annan poskille, kun hän
otti käteensä tämän ohuen kirjeen, jonka Phil heitti hänelle
huolettomasti. Mutta kun Phil parin minuutin kuluttua nosti
katseensa, näki hän Annan aivan loistavan ilosta.
-- No mutta, kultuseni, mitä ihmeen hauskaa nyt on tapahtunut?
-- "Nuorison ystävä" on ottanut pienen sepustuksen, jonka minä
lähetin pari viikkoa sitten, sanoi Anna ja koetti puhua kuin olisi
hänelle aivan jokapäiväinen asia, että hänen kirjoituksiaan otetaan
aikakauslehtiin. Mutta se ei onnistunut täydelleen.
-- Anna Shirley! Mitä sinä puhut! Sepä hauskaa! Mitä se koskee?
Milloin se ilmestyy? Oletko saanut rahaa siitä?
-- Olen saanut, ne lähettävät minulle postiosoituksena kymmenen
dollaria, ja toimittaja kirjoittaa, että hänestä olisi hauska, jos
minä kirjoittaisin vastakin. Sitä sinä kyllä tulet saamaan, sinä
rakas, kiltti ukko. Se oli vanha sepustus, jonka minä löysin eräästä
laatikosta. Minä kirjoitin sen uuteen asuun ja lähetin, mutta en
saattanut ollenkaan uskoa, että se hyväksyttäisiin heti, sillä
siinä ei ollut minkäänlaista toimintaa, sanoi Anna ja muisteli,
miten niukka tulos oli ollut "Semiramiksen sovitusuhrin" taitavasti
sommitelluista intrigeistä.
-- Mihin sinä panet kymmenen dollaria, Anna? Lähdetäänpäs ja mennään
kaupunkiin kaikkityynni juhlimaan, ehdotti Phil.
-- Minä käytän ne johonkin mielettömään hommaan, olipa se sitten mitä
hyvänsä, lupasi Anna nauraen. -- Nämä eivät ainakaan ole _taikinaisia
_ rahoja -- kuten rahat, jotka minä sain kauheasta Parhaasta
hiivapulverijutusta. Niillä minä ostin järkevästi kyllä vaatteita,
mutta kun minulla oli ne vaatteet ylläni, tuntui minusta pahalta.
-- Ajatelkaas, että meillä on oikein ilmi elävä kirjailijatar
Karoliinan majassa! sanoi Priscilla.
-- Siinä on samalla suuri velvoitus, virkkoi Jamesina-täti
odottamatta.
-- Niin, sen minä myönnän, vakuutti Prissy sama juhlallisuus
äänessään. -- Siinä on omat vaaransa, kun joudut seurustelemaan
kirjallisten henkilöiden kanssa ja tiedät kirjailijan olevan joka
hetki kintereilläsi. Et aavistakaan, kun ne tarttuvat johonkin
aiheeseen! Mikä estää Annaa jonakin päivänä kuvaamasta meitä?
-- Minä tarkoitin, että painettuun sanaan liittyy vastuunalaisuutta,
sanoi Jamesina-täti hyvin vakavasti. -- Ja toivoakseni Anna
ymmärtää sen. Minun tyttäreni sepitti ennen aikaan novelleja ja
pikku kertomuksia, ennenkuin hän lähti lähetystyöhön, mutta nyt
hän on suunnannut henkensä korkeampiin tehtäviin. Hänen tapanaan
oli sanoa: "Älä kirjoita milloinkaan riviäkään semmoista, mitä et
toivoisi luettavan omissa hautajaisissasi." Se sopii sinun, Anna,
panna mieleesi, jos antaudut kaunokirjallisuuden alalle. Vaikka, kun
minä tarkemmin ajattelen, jatkoi Jimsey-täti kauhistunein kasvoin,
niin nauroi Elisabeth aina, kun hän sanoi näin. Se tyttö oli niin
naurunhaluinen, etten minä voi käsittää, miten hän tuli valinneeksi
lähetysalan työmaakseen. Minä olen kiitollinen, että hän teki niin --
minä rukoilin Herraa, että hän valitsisi sen alan -- mutta voi, miten
toivoisin, ettei hän olisi koskaan tehnyt sitä.
Näin puhui Jamesina-täti ja samalla kertaa hän ihmetteli, miksi nuo
tyttöletukat kaikki purskahtivat nauruun.
Annan silmät loistivat koko sen päivän samalla kuin kunnianhimoiset
kirjalliset suunnitelmat nousivat ja hahmottuivat hänen aivoissaan.
Iloinen mieliala siirtyi hänen mukanaan Jennie Cooperin kutsuihin,
eikä edes se, että Anna näki Gilbertin ja Helenan kulkevan jonkun
matkan päässä hänestä ja Roy Gardnerista, kyennyt synkentämään sitä.
Vaikka hän oli kohonnut korkeisiin ilmapiireihin, ei hän ollut
kuitenkaan niin paljon maallisten pikkuseikkain yläpuolella, että
häneltä olisi jäänyt huomaamatta, miten korkeat, aivan liian korkeat,
Helenan kengänkorot olivat ja miten rumasti hän käveli.
-- Mutta Gilbert katselee kaiketi vain hänen kasvojaan.
Likinäköisesti, kuten kaikki miehet, ajatteli Anna ivallisesti.
-- Oletko sinä kotona lauantaina iltapäivällä? kysyi Roy.
-- Olen.
-- Minun äitini ja sisareni ovat aikoneet tulla sinua katsomaan,
sanoi Roy tyynesti.
Omituinen tunne kulki Annan läpi -- se muistutti lähinnä
vastenmielisyyden tunnetta. Hän ei ollut koskaan ennen ollut
kenenkään Royn perheen jäsenen seurassa ja hän ymmärsi, että Royn
ilmoitus ei ollut aivan merkityksetön. Ahdistava levottomuus
sydämessään aavisti hän ratkaisun hetken nyt kenties olevan tulossa...
-- Tulee olemaan hauska saada tutustua heihin, sanoi Anna
laimeahkosti -- ja sitten hän mietti, mitä hauskuutta siinä
oikeastaan oli. Mutta tietysti hänen täytyi olla hyvillään siitä,
että sai tutustua Royn lähimpiin omaisiin, ja koettaa esiintyä
mahdollisimman paljon edukseen. Nyt oli siis vain koetettava tehdä
suotuisa vaikutus... Annan korviin oli tullut jonkun verran juoruja
siitä, mitä Gardnerin perheessä ajateltiin pojan ja veljen "sokeasta
rakastumisesta". Roy oli varmaankin pannut kaiken kykynsä liikkeelle
saadakseen omaisensa taivutetuksi tähän vierailuun. Anna tiesi
joutuvansa vaakalaudalle. Mutta siitä seikasta, että äiti ja sisaret
olivat ystävällisesti suostuneet tulemaan käymään hänen luonaan, hän
ymmärsi, että he olivat selvillä siitä mahdollisuudesta, että Anna
tulisi ennemmin tai myöhemmin kuulumaan heidän perheeseensä, olipa
tuo tieto heistä sitten mieluisa tai ei.
-- Minä olen tarkoin oma itseni. Minä en mielistele heitä enkä
tee mitään viehättääkseni heitä, vaikka osaisinkin, ajatteli Anna
itsetietoisesti.
Mutta hän harkitsi, minkä puvun ottaisi lauantai-iltana ja punnitsi
tarkoin, sopisiko uudenaikainen korkea tukkalaite hänelle paremmin
kuin vanha. Jennie Coopersin kutsuihin nähden hän oli käynyt
välinpitämättömäksi. Kun hän illalla kävi levolle, oli hänen
päätöksensä valmis. Hän panee lauantaina ylleen ruskean
chiffonipukunsa, mutta tukka saa olla kammattuna entiseen tapaan
niskassa olevalle nutturalle.
Perjantaina iltapäivällä ei korkeakoulussa pidetty mitään luentoja.
Stella käytti tilaisuutta ryhtyäkseen toimittamaan pilalehteä
Kaunokirjallisuusliiton seuraavaan kokoukseen ja oli istuutunut
pöydän ääreen vierashuoneen nurkkaan, ympärillään muistiinpano- ja
käsikirjoituskasoja, joiden hän oli antanut pudota lattialle.
Stella vakuutti aina, ettei hän saa kynästään lähtemään riviäkään,
jollei saa työntää jokaista arkkia menemään heti, kun se on valmis.
Annalla oli yllään villapusero ja tummansininen hame, ja tukka
oli verrattain pörröinen, hän kun oli ollut tuulessa kävelemässä.
Hän istui räätälimäisesti keskellä lattiaa härnäten Saara-kissaa
karanpojanluulla. Josef ja Noita makasivat kumpikin keräksi
kääriytyneinä hänen sylissään. Sokerin ja keitettyjen luumujen lämmin
tuoksu täytti talon, Priscillan toimintahalu kun oli vienyt hänet
tänään keittiön uunin ääreen. Hän tulikin äkkiarvaamatta sisään,
valtava keittiöesiliina edessään ja nokipilkku keskellä nenää,
näyttämään Jamesina-tädille chokoladipiirakasta, johon hän oli tehnyt
hyvin taitavasti kiiltokuoren.
Tänä ylen mielenkiintoisena hetkenä kuului porttisalvan kolahdus.
Mutta kukaan ei viitsinyt mennä avaamaan, paitsi Phil. Hän oli saman
päivän aamuna ostanut hatun ja syöksyi nyt porttia avaamaan, sillä
hän odotti hatun tuojaa. Ulkoportailla oli rouva Gardner tyttärineen.
Anna kapusi kiireesti pystyyn istualtaan, pudisti samalla kertaa
molemmat närkästyneet kissat hameensa helmasta ja siirsi aivan
konemaisesti kananpojanluun oikeasta kädestä vasempaan. Priscilla,
jonka olisi paluumatkalla keittiöön pitänyt juosta huoneen poikki,
menetti kaiken mielenmalttinsa, työnsi chokoladipiirakkaan uunin
edessä olevan jakkaran tyynyn alle ja hyökkäsi kuin mieletön portaita
ylös. Stella alkoi hermostuneesti poimien kokoilla käsikirjoitustaan.
Ainoastaan Jamesina-täti ja Phil suhtautuivat rauhallisesti
tilanteeseen. Heidän mielenmalttiaan on kiittäminen siitä, että
kaikki istuivat pian sohvalle ja tuoleille asettuneina, Annakin.
Priscilla palasi alakertaan ilman esiliinaa, saippuan aikaansaama
kiilto äskeisen nokitahran paikalla, Stella oli nurkastaan poistanut
kaikki toimitus-huoneen tuntomerkit, ja Phil pelasti tilanteen
päästämällä vuolaan juttelun vauhtiin.
Rouva Gardner oli pitkä, solakka ja hyvännäköinen. Hän oli erikoisen
huolellisesti puettu ja hänen olemuksensa henki sydämellisyyttä,
joka tuntui hiukan teennäiseltä. Aline Gardner oli nuorempi laitos
äitiään, sydämellisyys poisluettuna. Hän koetti olla viehättävä
ja hauska, mutta ei saanut käytöksestään pois eräänlaista
suojelevaisuutta ja ylemmyydentuntua. Dorothy oli pieni virkeä
rasavilli. Anna tiesi hänet Royn lempisisareksi ja tunsi heti
vetovoimaa häneen. Tämä tyttö olisi ollut ulkonaisesti kovasti
Royn näköinen, jos hänellä olisi ollut tummat uneksivat silmät,
eikä vaaleanruskeat, vilkkaat ja veitikkamaiset. Hänen ja Philin
avulla suoriuduttiin vierailusta erittäin hyvin, jollei oteta
lukuun eräänlaista mielialan painostavuutta ja kahta jossain määrin
häiritsevää seikkaa. Noita ja Josef, jotka saivat tulla toimeen omin,
kaikkea muuta kuin väheksyttävin neuvoin, rupesivat hippasille ja
ponnahtivat rajusti juostessaan rouva Gardnerin silkkipukuiselle
polvelle ja siitä alas. Rouva Gardner nosti varsilornjettinsa ja
tarkasti niiden livistäviä takakäpäliä ja käpristyneitä häntiä, aivan
kuin ei olisi milloinkaan ennen nähnyt kissaa, ja Anna, joka ei
voinut pidättää pientä hermostunutta naurahdustaan, koetti parhaansa
mukaan puolustaa vallattomia kissoja.
-- Pidättekö kissoista? kysyi rouva Gardner, kasvoissa säälivän
ihmettelevä ilme.
Anna piti kyllä omasta Noidastaan, mutta mikään pinttynyt
kissainystävä ei hän ollut. Häntä pisteli kuitenkin rouva Gardnerin
äänensävy, ja nuolennopean mielleyhtymän avulla muisti hän, miten
ihastunut Gilbertin äiti oli kissoihin: hänellä oli niitä niin suuri
lauma kuin hänen miehensä suinkin saattoi niitä talossa nähdä.
-- Ne ovat minun mielestäni viehättäviä elukoita, sanoi hän
pelkästään härnätäkseen.
-- Minä en ole voinut milloinkaan suosia kissoja, sanoi rouva Gardner
hyytävän kylmästi.
-- Mutta minä pidän niistä sitä enemmän, sanoi nuorempi sisar
Dorothy. -- Ne ovat niin herttaisia ja itsekkäitä. Koirat ovat
liian kilttejä -- ne ajattelevat enemmän herraansa kuin itseään.
Minusta tuntuu niiden seura rasittavalta. Mutta kissat ovat ihmeen
inhimillisiä.
-- Teillä on tuolla kaksi oikein hauskannäköistä posliinikoiraa,
sanoi Aline armollisesti. -- Ehkä minä saan katsoa niitä vähän
lähempää. Aline kulki lattian yli ja pysähtyi uunijakkaran luo,
joten hänestä tuli tietämättään uuden onnettomuuden aiheuttaja. Hän
nosti Magogin ilmaan ja istuutui tarkastamaan sen vihreätäpläistä
kauneutta juuri sille tyynylle, jonka alla Priscillan vasta
siloitettu chokoladipiirakka oli piilossa. Priscilla ja Anna
vaihtoivat tuskaisia silmäyksiä, mutta eivät voineet asialle mitään.
Iso ja muhkea Aline istui tyynyllä ja keskusteli eri kansallisuuksien
posliinikoirista, kunnes äiti antoi lähtömerkin.
Dorothy viipyi muutamia silmänräpäyksiä kauemmin puristaakseen Annan
kättä ja kuiskatakseen pari sanaa hänen korvaansa.
-- Minä tiedän, että meistä kahdesta, sinusta ja minusta, tulee
tavattoman hyvät ystävät. Roy on kertonut minulle yhtä ja toista
sinusta. Minä olen ainoa kotona, jolle hän voi uskoa asioitaan,
poikaraukka -- äidille ja Alinelle ei totisesti kukaan tule avaamaan
sydäntään. Teillä mahtaa olla täällä äärettömän hauskaa, teillä
tytöillä. Saanhan minä joskus vastakin tulla tänne, jotta minäkin
saisin nauttia vähän teidän hauskuudestanne?
-- Tule niin usein kuin sinulla on halua, vastasi Anna, iloisena
siitä, että edes toinen Royn sisarista oli miellyttävä. Alinesta
hän ei voisi koskaan pitää, se oli aivan selvää, eikä Aline
koskaan tulisi pitämään hänestä, vaikka rouva Gardner kenties
oli voitettavissa Royn puolelle. Mutta joka tapauksessa päästi
Anna pitkän helpotuksen huokauksen, kun tulikoe oli onnellisesti
sivuutettu.
-- Tästä chokoladipiirakkaasta tuli totisesti pannukakku, sanoi
Priscilla murheellisen näköisenä nostaessaan varovasti tyynyä --
ja tyyny on luonnollisesti myöskin pilalla. Turhaa on enää koskaan
sanoa, ettei perjantai ole onnettomuuksien päivä.
-- Kun ilmoituttaa tulevansa lauantaina, niin ei pidä tulla päivää
liian aikaisin, sanoi Jamesina-täti.
-- Varmasti Roy sotki ja sekoitti mitä hänen piti sanoa.
Se poikahan joutuu aivan pyörälle päästä heti kun hän puhuu Annan
kanssa. Mihin Anna on joutunut?
Anna oli paennut yläkertaan. Pidätetty itku kuristi hänen kurkkuaan.
Mutta hän pakotti itsensä nauramaan. Noita ja Josef olivat olleet
aika hullunkurisia... Ja Dorothy oli herttainen.