-- Täällä me olemme taas kaikki tyynni koolla, viehättävän
päivettyneinä ja valmiina lähtemään kilpailuun tiedoista ja
saavutuksista, sanoi Phil istuutuessaan helpotuksesta huoahtaen
matkalaukulle. -- Onpa sentään jotain nähdä taaskin tämä mainio vanha
Maja! Ja täti Jimsey -- ja nuo hellantertun kissat! Minusta näyttää!
kuin Noidalta olisi lähtenyt vieläkin yksi liuskale korvasta.
-- Noita olisi herttaisin kissa koko kristikunnassa, vaikka se
olisi korvaton, vastasi Anna matka-arkultaan, kun Noita hyöri hänen
polviensa ympärillä mielettömän iloisena ystävänsä näkemisestä.
-- Etkö ole kauhean iloinen, kun me kaikki taas olemme täällä, pikku
täti? tiedusti Phil.
-- Olen toki. Mutta minä toivoisin, että te raivaisitte tavaroitanne
hiukan järjestykseen vähitellen, sanoi Jamesina-täti valittavalla
äänellä ja toivottoman näköisenä katsellen sitä matkakirstujen,
-laukkujen ja kapsäkkien ja myttyjen sekamelskaa, joka oli neljän
nauravan tytön ympärillä. -- Tehän voitte tänä iltana tarinoida
niin paljon kuin haluatte. Työ ensin, leikki sitten oli minun
mielilauseeni, kun olin tyttö.
-- Sen järjestyksen on meidän sukupolvemme kääntänyt aivan nurin,
täti-kulta. Meidän mielilauseemme on, että ensin leikitään ja sitten
häärätään. Häärääminen käy monta vertaa paremmin, kun ensin on ollut
metkaa.
-- Jos sinä kerran menet papin kanssa naimisiin, sanoi Jamesina-täti
nostaessaan Josefin syliinsä ja ryhtyessään ompelukseensa, näin
taipuen välttämättömyyteen rakastettavan miellyttävästi, mikä teki
hänet oikeaksi perheenemäntien kruunuksi -- jos sinä kerran menet
papin kanssa naimisiin, on sinun kokonaan lakattava käyttämästä
tuollaisia kauheita sanoja kuin "häärätä" ja "metka".
-- Miksi niin? sanoi Phil ihmeissään. -- Miksi täytyy papinrouvan
ehdottomasti puhua niin kauhean huolellista kieltä? Minä välitän
viis semmoisesta. Jokainen perhe meidän kadullamme puhuu tällaista
-- kuvakieltä, ja heidän mielestään minä olisin sietämättömän
säntillinen -- minä tarkoitan sinun tähtesi, pikku täti-Jimsey --
pöyhistelevä ja ylpeä, jos minä en puhuisi samoin kuin he.
-- Oletko ilmoittanut omaisillesi, että olet hankkinut heille
vävypojan? kysyi Priscilla, joka istui ruokkien Saara-kissaa
aamiaiskoristaan ottamillaan herkkupaloilla.
Phil nyökkäsi päätään. -- Olen toki.
-- Mitäs asiasta sanottiin?
-- Oh, äiti ihan raivostui. Mutta minä pysyin lujana kuin kivikallio
-- juuri minä, Philippa Gordon, joka en ennen maailmassa voinut
koskaan tehdä mitään päätöstä. Isäukko pysyi rauhallisena. Isän oma
pappa oli pappi, joten hänen sydämensä joka tapauksessa tuntee pientä
hellyyttä pitkätakkeja kohtaan. Minä otin Jonaksen luokseni kotiin
eräänä päivänä, kun äiti oli jonkun verran rauhoittunut, ja Jonas
saavutti molempien ihastuksen. Mutta äiti ei voinut kuolemakseen olla
pistelemättä häntä, olipa mistä tahansa puhe, että Jonas oli sotkenut
hänen suunnitelmansa mitä minun tulevaisuuteeni tulee. Ohhoi, minun
kesälomani ei ole juuri ollut ruusujen koristamaa, rakkaat tytöt.
Mutta minä olen saanut tahtoni läpi, ja Jonas on minun. Kaikesta
muusta vähät.
-- Vähät, niin, sinun mielestäsi, sanoi Jamesina-täti purevasti.
-- Ja myöskin Joen mielestä, virkkoi Phil. -- Onko sinun vielä nytkin
sääli häntä? Miksi sitten? Hän saa älyä, kauneutta, sydämen, joka on
kultaa -- ja kaiken tämän MINULTA.
-- On hyvä, että me osaamme arvostella sinun suitsutustasi ansion
mukaan, sanoi Jamesina-täti kärsivällisen suvaitsevasti. --
Toivottavasti sinä et puhele tuollaista ihmisille, joita sinä et
tunne. Mitä he ajattelisivat sinusta?
-- Äh, minä vähät siitä, mitä he ajattelevat! Minä en halua ollenkaan
nähdä itseäni muiden silmillä nähtynä. Se olisi varmasti oikein
ikävää.
Annasta oli viisainta vaihtaa keskustelun aihetta ja hän kertoi
Johnin ja Janetin historian, heidän pitkästä odotusajastaan ja
lopullisesta yhdistymisestään.
-- Kerro nyt meille, mikä se romanttinen kohtaus oli, johon sinä
viittailit hämärästi eräässä viimeisistä kirjeistäsi, pyysi Phil.
Anna esitti pitkän Samuelin kosintakohtauksen suurta draamallista
kykyä osoittavalla tavalla. Tytöt olivat katketa naurusta, ja
Jamesina-tädin suu vetäytyi hymyyn.
-- Se ei osoita mitään erikoista tahdikkuutta, että voi mennä
tekemään pilaa omista kosijoistaan, joille on antanut rukkaset, sanoi
hän. -- Mutta, lisäsi hän pienen äänettömyyden kuluttua, jos minä
olen vilpitön, niin täytyy minun myöntää, että minä olen aina itse
tehnyt niin.
-- Kerro nyt minulle, täti, ketkä kaikki ovat saaneet sinulta
rukkaset, rukoili Phil. -- Sinä olet luultavasti ajanut ulos
kokonaisen pitkän kosijajonon.
-- Älä sinä luule, että ne ovat vielä tänäkään päivänä lopussa, sanoi
Jamesina-täti. -- Niitä ilmestyy vähänväliä. Minun kotiseudullani on
kolme vanhaa leskimiestä, jotka pyörivät minun ympärilläni ja joilta
minä saan lempiviä silmäyksiä. Älkää te tyttöset luulko, että teillä
on kaikki tämän maailman romantiikka ja ettei sitä muilla olekaan.
-- Minusta ei ole juuri paljoakaan romanttista hohdetta
liehittelevissä leskimiehissä.
-- Voi kyllä niin olla, mutta olihan minulla nuoruudessani
senkinlaisia ihailijoita, jotka saisivat ehkä teidänkin
hyväksymisenne. Kyllä minä nauroin niille, poikaparoille! Niiden
joukossa oli esimerkiksi Jim Elwood -- hänen tapoihinsa kuului
nähdä valveilla unta, joten hän ei milloinkaan tiennyt, mitä hänen
ympärillään tapahtui. Hän ei saanut päähänsä, että minä olin antanut
hänelle rukkaset, ennenkuin vuoden kuluttua kosimisesta. Kun hän
oli mennyt naimisiin, ajoi hän eräänä iltana vaimonsa kanssa reessä
kotiin kirkolta, ja rouva vieri eräässä tien käänteessä reestä, mutta
tietystikään ei mies sitä huomannut... Sitten oli Dan Winston. Hänen
pääkopassaan oli tavaton tietomäärä. Hän oli selvillä kaikesta,
mikä koski tätä maailmaa, ja suurimmasta osasta tule vankin elämän
asioita. Hän osasi vastata jok'ainoaan kysymykseen, koskipa se
sitten vaikka viimeisen tuomion päivää ja hetkeä. Milton Edwards oli
oikein kunnon mies, ja hänestä minä pidin, vaikkei meidän välillämme
tullut avioliitosta koskaan mitään. Ensiksikin oli hän hiukan liian
ahdasälyinen ja hyvin hidas käsittämään mitään pilaa, ja toiseksi ei
hän milloinkaan kosinut minua. Horatio Reeve oli kylläkin hauskin
minun "tuttavistani pojista". Mutta kun hän kertoi hauskan jutun,
-- hän oli hyvin halukas kertomaan -- höysti hän sen kaikenlaisilla
lisillä. Pieni valhe vain koristaa puhetta, sanotaan -- mutta hänen
puheestaan ei voinut milloinkaan tietää, minkä verran siinä, mitä hän
kertoi, oli perää, niin paljon hän sepitti ja keksi omasta päästään.
-- No, entäs muut, sinä rakas tätimme?
-- Laittautukaa matkaanne ja pakatkaa auki kirstunne, sanoi
Jamesina-täti ja huitoi heitä Josefilla, vaikka oli aikonut huitoa
sukkapuikolla. -- Toiset olivat erittäin kunnollisia, heistä ei
sovi tehdä pilaa. Minä säilytän heidän muistonsa kauniina. Sinun
huoneessasi on kukkia täynnä oleva rasia. Se saapui suunnilleen tunti
sitten.
Ensi viikon kuluttua ryhtyivät Karoliinan majan tytöt pänttäämään
lukujaan ja he ahtoivat tietoja päähänsä minkä ehtivät. He olivat
nyt viimeistä vuottaan korkeakoulussa, ja nyt oli koetettava saada
suoritetuksi niin paljon kuin mahdollista. Anna keskittyi, kuten
ennenkin, Englannin kirjallisuuteen, Priscilla pysyi erottamattoman
uskollisesti klassillisten kirjailijainsa kimpussa, ja Philippa
ponnisti aivojaan korkeamman matematiikan ongelmissa -- Jonaksen
iloksi. Väliin heitä väsytti ja kyllästytti kaikki tyynni, väliin
he olivat aivan masentuneita ja heistä tuntui, että se, mitä he
mahdollisesti saavuttivat, ei ollut hiukkaakaan kaiken tavattoman
puuhan ja vaivannäön arvoista.
Tällaisen masentuneen mielialan vallassa oli Stella eräänä sateisena
marraskuun iltana kavutessaan rappuja siniseen huoneeseen, missä
uutteruuden lamppu paloi tavallisesti myöhään yöhön saakka. Anna
istui lattialla sen pienen valokehän sisäpuolella, jonka tuo
lamppu loi, ja hänen ympärillään oli kasoittain rutistuneita
käsikirjoituksia.
-- Missä ihmeen työssä sinä nyt olet?
-- Oh, minä tarkastelen vähän vanhaa roskaa Historiallisen kerhon
ajoilta. Minun täytyi vähän ravistaa itseäni virkeämmäksi -- minä
olen lukea päntännyt, kunnes kaikki minun silmissäni alkoi vilistä.
Sitten minä tulin tänne ja aloin penkoa kirstuani ja sain nämä
käsiini. Ne ovat niin lionneet kyynelissä ja tragiikassa, että voi
nauraa itsensä kuoliaaksi.
-- Minä tunnen olevani jokseenkin alakuloinen, sanoi Stella
heittäytyen Annan leposohvaan. -- Kaikki on ihan hyödytöntä. Miksi me
puuhaamme ja ponnistelemme? Minun ajatuksenikin ovat vanhoja. Kaiken
sen minä olen jo ennen ajatellut. Kannattaako oikeastaan elää, Anna?
Etenkin kun ei ole tuollainen velvollisuudentunnetta säkenöivä luonne
kuin sinä.
-- Pikku pulmuseni, noin puhutaan silloin kun aivokoneisto on hiukan
voitelun puutteessa. Ja toiseksi vaikuttaa ilma. Kun on koko päivän
tehnyt työtä ja sitten illalla tulee rankkasade, voi mieli käydä noin
synkäksi. Mutta kyllä sinä tiedät, että elämällä on suuri tarkoitus.
-- Niin kai, ehkä on. Mutta minun järkeni ei käsitä sitä juuri nyt.
-- Ajattele vaan jaloja ja yleviä luonteita, jotka ovat eläneet
ja vaikuttaneet maailmassa, sanoi Anna ja silmäili miettivänä
lampun valoa kohti. -- Eikö kannata seurata heitä ja ottaa heiltä
perinnöksi, mitä he ovat taisteluillaan saavuttaneet? Ja ajattele
niitä suuria luonteita, jotka elävät meidän päivinämme ja joiden
ajatuksista me voimme tulla osallisiksi! Ja meidän jälkeemme
tulevia suuria henkiä! Eikö ole ihana tehtävä saada tehdä työtä,
valmistaaksemme heille tietä, mikäli kykenemme -- vaikkapa vain
Tehdäksemme yhden ainoan askeleen heidän tiellään helpommaksi.
-- Minun järkiriepuni tunnustaa sinun olevan oikeassa, Anna. Mutta
minun sydämeni ei silti kevenny. Minä tulen sadeiltoina aina
nyrpeäksi ja kiukkuiseksi.
-- Joskus iltaisin minä nautin tavattomasti sateesta. Minusta on
hauskaa maata hyvässä sängyssä ja kuunnella, miten se ropisee kattoa
vasten ja valuu raskaina patsaina honkien latvain välistä.
-- Kyllähän sitä vielä tulee toimeen, kun sade pysähtyy kattoon,
sanoi Stella. -- Niin ei käy aina. Minä sain viettää kaamean yön
vanhassa kartanossa viime kesänä. Katto oli harva ja sade valui
suoraan minun päälleni sänkyyn. Se oh kaikkea muuta kuin runollista,
ja unta antavaa se ei laisinkaan ollut. Keskellä yötä täytyi minun
kiivetä sängystä ja ottaa syliini koko tuo epäinhimillisen raskas
sänky -- se oli noita vanhanaikuisia imperialisänkyjä, jotka painavat
ainakin pari sataa kiloa -- ja siirtää se pahimman vuotopaikan alta.
-- Niin minä kyllä olin päässyt kuivaan kohtaan, mutta tippumista
kesti koko yön, kunnes minun hermoni olivat ihan pois paikoiltaan.
Sinä et aavista, miten kaamealta ja aavemaiselta kuuluu, kun sade
pursuaa sisään keskellä yötä ja napsahtelee paljasta puulattiaa
vasten. Tuntuu kuin kuulisi henkien askelten sipsutusta ja rupeaa
kuvittelemaan kaikenlaista. Mitä sinä naurat, Anna?
-- Meidän vanhoille tarinoillemme. Ajatteles, miten monet meidän
mielenkiintoisimmista henkilöistämme saivat väkivaltaisen lopun --
me suorastaan otimme heiltä hengen. Ja miten häikäisevän hienoja
meidän sankarittaremme olivat ja miten hienoihin pukuihin me pu'imme
heidät. Niillä oli vain silkkiä, samettia, kultakirjovaatteita,
pitsiä ja jalokiviä, eikä milloinkaan muuta. Tässä eräs omassa
elämässään sangen vaatimattoman Jane Andrews'in kertomuksista, jossa
sankaritar uinahtaa vuoteessaan yllään valkeasta silkistä tehty,
väärentämättömillä jalokivillä runsaasti koristettu yöpuku.
-- Jatka, sanoi Stella. -- Minä en ole enää aivan niin haluton, ja
minä voin jo nauraa.
-- Tässä on minun kirjoittamani kertomus. Minun sankarittareni
huvittelee tanssiaisissa, säihkyen kiireestä kantapäähän mitä
puhtaimman veden värisiä suuria timantteja. Mutta mitä hyödyttivät
kauneus ja kalliit vaatteet? "Koreuden tiet johtavat vain hautaan."
Kauniiden ja jalosyntyisten naisten täytyy joko joutua salamurhaajan
uhriksi tai kuolla sydän särkyneenä. Muuta neuvoa ei ollut.
-- Anna minun lukea muutamia kertomuksiasi.
-- Tässä saat nähdä minun mestariteokseni. Katsopas, miten virkistävä
otsake! "Hautani". Minun silmistäni vuoti kyynelvirtoja, kun
kirjoitin kertomuksen, ja muut tytöt ulvoivat, kun luin sen heille
ääneen. Jane Andrews'in äiti torui tytärtään, kun tällä oli sinä
viikkona niin paljon nenäliinoja pesussa. Niin, siinä kertomuksessa
esitetään sydäntäsärkevä kuvaus erään metodistipapin rouvan
harharetkistä. Minä tein naisesta metodistin siksi, että nämähän
ovat aina matkoilla. Hän sai haudata yhden lapsistaan kuhunkin
asuinpaikkaansa. Lapsia oli yhdeksän, ja heidän hautansa olivat
hajallaan eri suunnilla New-Foundlandin ja San Franciskon välisellä
alalla. Minä kuvasin lapset ja miten viehättäviä he olivat, kuvasin
eri tautivuoteet ja tein selkoa heidän hautakivistään ja niihin
piirretyistä hautakirjoituksista, jotka olivat toinen toistaan
liikuttavampia. Olin aikonut haudata kaikki yhdeksän, mutta kun minä
olin toimittanut pois maailmasta kahdeksan, en voinut enää keksiä
mitään uutta kuolettavaa tautia, jonka kaikki kauheat yksityiskohdat
olisin tuntenut, vaan annoin yhdeksännen lapsen sairastua verrattain
lievään lapsihalvaukseen ja jatkaa elämäänsä kainalosauvain varassa,
rautalasta toista jalkaa pitkin asetettuna.
Stellan lukiessa "Hautani"-kertomusta ja hihittämällä ilmaistessa,
missä oli traagillisia kohtia, ja Noidan nukkuessa koko yön ulkona
juoksentelemassa olleen kissan vanhurskasta unta valitsi Anna
vielä yhden lukemisenarvoisen kertomuksen. Sen kirjoittaja oli
Jane Andrews ja siinä kerrottiin kauniista viisitoistavuotiaasta
tytöstä, joka kävi katsomassa spitaalitautisten siirtolaa, jäi sinne
hoitajattareksi ja luonnollisesti juuri kukoistuksensa ihanuudessa
joutui tuon kauhistuttavan taudin uhriksi. Sen hän työnsi Stellan
polville -- he istuivat yhä kyyryssä lattialla -- ja sitten Anna
rupesi selailemaan muita vanhoja vihkoja ja oli pian siirtynyt
siihen iloiseen ja huolettomaan aikaan, jolloin Historiallisen
kerhon jäsenten tapana oli istua humisevien honkien tai puron
rannalla sananjalkain keskellä saamassa milloin onnellisempaa milloin
ala-arvoisempaa inspiratsionia. Kyllä heillä oli ollut hauska!
Miten kuluneiden kesäin päivänpaiste ja hilpeys tuntui sädehtivän
rivien lomitse, kun hän luki... Eivät Kreikan eikä vanhan Rooman
sankaritarujen jännittävyys ja kekseliäisyys pystyneet vetämään
vertoja sille naiville huvin ja kyynelten sekamelskalle, jonka
Historiallinen kerho oli luonut... Käsikirjoitusten joukosta Anna
löysi tuotteen, joka oli kirjoitettu karkeille käärepaperipalasille.
Se rupesi loistamaan hänen harmaissa silmissään, kun hän palautti
mieleensä, missä ja milloin se oli syntynyt. Tämän pienen tekeleen
hän oli kirjoittanut sinä päivänä, jolloin hänen ja Dianan oli
käytävä asialla Copp-neitien luona Kuusikujan varrella jonkun matkan
päässä Avon-leasta. Neidit eivät olleet silloin kotona, ja kun Anna
oli koettanut kurkistaa sisään ruokakonttorin ikkunasta nähdäkseen,
olisiko siellä kenties eräs erikoismallinen vati, joka hänen oli
määrä tuoda, oli hän pudonnut hauraasta katosta sisään ankkakarsinaan.
Anna silmäili vanhaa kangistunutta paperia ja alkoi sitten lukea
hartaammin, mitä sille oli kirjoitettu. Sievään puutarhaidylliin,
jonka hän oli sepustanut sangen epämukavassa asennossa, avatun
sateenvarjon alla, sisältyi pieni asterien ja hajuherneiden välinen
kaksinpuhelu sekä sireenipensaassa olevien villien kanarialintujen
ja puutarhan suojelushengen välinen puhelu. Kun hän oli lukenut sen
loppuun, istui hän liikkumattomana ja tuijotti eteensä, ja kun Stella
oli lähtenyt, silitti hän rutistuneen paperin tasaiseksi.
-- Minäpä taidan tehdä sen, sanoi hän ja ilmeestä päättäen hän oli
tehnyt päätöksen.