Annaa elähytti pieni toivo, että heidän epätoivoinen yrityksensä
asian saattamiseksi ratkaisuun johtaisi kuitenkin pian tulokseen.
Mutta ei tapahtunut mitään. John Douglas saattoi Janetin kotiin
kirkosta ja tuli joskus hakemaan häntä hevosella ajelulle; niin hän
oli tehnyt jo kaksikymmentä vuotta, ja näin näytti tulevan jatkumaan
toiset kaksikymmentä vuotta. Kesä lähestyi loppuaan. Anna hoiti
opetustehtäväänsä koulussa, kirjoitti kirjeitä ja harjoitti hiukan
omia opinnoita. Hänen kävelyretkensä koululle ja sieltä takaisin
tuntuivat virkistäviltä. Hän kulki aina suosimansa suon läpi. Se
oli mehevän vihreätä, sammaleista mättäikköä, aaltomaista, käydessä
hiljalleen hyllyvää maata. Hopeankirkas puro lirisi hiljalleen sen
läpi, ja siellä täällä huojui suuria tuuheita sananjalkamättäitä,
joiden juurilla heloitti värikäs kainojen metsäkukkien hursti.
Anna ei voinut olla tuntematta elämäänsä Valley Roadissa jonkun
verran yksitoikkoiseksi. Sattui kuitenkin semmoista, mikä tuntui aika
lailla yllättävältä.
Pitkää ja luisevaa piparminttumakeisten tarjoojaa Samuelia ei Anna
ollut tavannut sen illan jälkeen, jona tämä istui aidalla, ellei
oteta lukuun sitä, että he olivat silloin tällöin kohdanneet toisensa
maantiellä. Mutta eräänä lämpimänä elokuun iltana mies ilmestyi ja
istuutui hiukan juhlallisesti eteiskuistin ulkopuolella olevalle
keinulaudalle. Hänellä oli yllään tavalliset työpukimensa, hyvin
paikkaiset housut, sininen pumpulipaita, kyynärpäiden kohdalla
reiät, ja rikkinäinen olkihattu. Hän pureskeli ruohonkortta ja
jatkoi pureskeluaan antaessaan ruskean koirankatseensa vakavasti
kiintyä Annaan. Anna pani huoaten pois kirjansa ja tarttui pieneen
lautasliinaan, jota hän paraikaa kirjaili ompeluksilla. Mutta
luonnollisestikaan ei hän puolestaan ryhtynyt panemaan alulle
keskustelua Samuelin kanssa.
Hetken äänettömyyden jälkeen alkoi Samuel itse puhua.
-- Nyt minä muutan tuolta, tokaisi hän ja huiskutti kosteata kortta
lähellä olevaa naapuritaloa kohti.
-- Vai niin, te muutatte, sanoi Anna kohteliaasti.
-- Niin teen.
-- Mihin te sitten aiotte ryhtyä?
-- Minä olen hiukan tuuminut mennä omiin leipiin ja ostaa paikan
itselleni. Siellä olisi Mollersvillessä semmoinen, joka soveltuisi
minulle. Mutta jos minä ostan sen, tarvitsen minä naisihmisen taloon.
-- Se on kyllä luonnollista, sanoi Anna, ja hänen harrastuksensa
laimeni.
-- On se.
Uusi pitkä äänettömyys seurasi. Vihdoin otti Samuel uudestaan
ruohonkorren suustaan ja sanoi:
-- Tahotteko työ minut?
-- Tarkoitatteko -- mieheksi? kysyi ihmeissään Anna-parka ääni
sammuen.
-- Justiin niin.
-- Mutta minähän olen töin tuskin tuttu teidän kanssanne, sanoi Anna
äkäisenä.
-- Työ voisija hyvin tutustua minuun sitten jälestäpäin, kun myö
ollaan naimisissa, tuumi Samuel.
Anna kokosi kaiken sangen pahaksi kolhiutuneen arvokkuutensa.
-- Ei kiitos, olkaa rauhassa, minä en mene milloinkaan teidän
kanssanne naimisiin, sanoi Anna ylpeästi.
-- Ohoh, hullumminkin voi tehdä, sanoi Sam. -- Minä olen aika
työntekijä, ja minulla on hiukan rahaa pankissa.
-- Te ette saa koskaan enää puhua minulle tästä. Miten ihmeen
tavalla teille on juolahtanut semmoinen päähän? kysyi Anna, jonka
huumorivaistot nyt olivat pääsemäisillään kiusallisuuden tunteesta
voitolle. Tilannehan oikeastaan oli hullunkurinen -- mistäpä olisi
kannattanut tulla huonolle tuulelle!
-- Työ ootta hyvännäköinen ja ketterä jaloistanne, sanoi Sam. -- Minä
en huoli semmoisesta naisväestä, joka häärää tyhjää eikä saa mitään
toimeen. Aatelkaa asiata! Minä pysyn toistaiseksi ehotuksessani.
Ei, nyt kai minun onkin jo lähettävä. Minun on mentävä navettaan
lypsämään lehmiä.
Annan haaveet, mikäli ne koskivat kosintaa, olivat viime vuosina
saaneet niin monta kolahdusta, ettei niistä ollut sanottavia enää
jälellä. Siksi saattoi hän makeasti nauraa tälle viimeiselle
elämykselleen tuntematta mitään salaista pistoa sydämessään.
Illemmällä jäljitteli hän Sam-parkaa Janetille, ja heille molemmille
tuotti suurta huvia miehen aikeet hankkia rouva tehokkaaksi avuksi
maataloudessa.
Eräänä iltapäivänä, kun Annan oleskelu Valley Roadissa jo oli
päättymäisillään, tuli John Douglaksen talon vanha kuski täyttä
laukkaa ajaen hakemaan Janetia.
-- Neidin on tultava meille niin pian kuin mahdollista, sanoi kuski.
-- Nyt se on meidän vanha rouvamme kuoleman kielissä; kaksikymmentä
vuotta on hän pelihdellyt ja ollut olevinaan.
Janet juoksi hakemaan hattuaan. Anna kysyi, miten vanhan rouvan laita
oli.
-- Hän ei huuda eikä vaikeroi, sanoi kuski, ja sepä juuri saa
minut uskomaan, että nyt onkin leikki poissa. Muutenhan hän aina
pitää kauheata elämää, käy ihan mahdottomaksi ja tahtoo heittäytyä
pois sängystä. Nyt hän makaa jäykkänä ja kankeana kuin tukki eikä
hiiskahdakaan. Ja kun rouva Douglas on kauniisti ääneti, on hän jo
hyvin huonossa kunnossa.
-- Te ette pidä talon vanhasta rouvasta? kysyi Anna uteliaana.
-- Minä pidän oikeista hännällisistä kissoista. Mutta kissat,
jotka ovat olevinaan naisihmisiä, ne sais kaikki rötköttää järven
pohjassa, kuului vanhan kuskin hiukan oraakkelimainen vastaus.
Janet tuli kotiin hämärissä.
-- Nyt siellä on tullut loppu, sanoi hän väsyneenä. -- Rouva Douglas
kuoli pian senjälkeen kun minä olin tullut. Yhden ainoan kerran puhui
hän minulle. 'Nyt sinä kai menet naimisiin Johnin kanssa' sanoi
hän. Se vihloi minun sydäntäni, Anna. Miten saattoi Johnin oma äiti
luulla, että minä en tahtonut mennä naimisiin Johnin kanssa niin
kauan kuin hänen äitinsä oli elossa! Alina en voinut sanoa sanaakaan
-- hänen ympärillään oli niin paljon muita. Mutta minä iloitsin
siitä, että John juuri silloin oli toisessa päässä huonetta.
Janet istuutui ja alkoi itkeä nenäliina kasvojen edessä. Mutta
Anna meni keittiöön ja laittoi hänelle mainion yöjuoman kiehuvan
kuumasta teestä, inkivääristä ja sitruunamehusta. Anna havaitsi tosin
myöhemmin, että hän oli ottanut jauhettua valkopippuria inkiväärin
sijasta, mutta Janet ei tullut erehdystä milloinkaan huomanneeksi.
Hautajaisten jälkeisenä iltana istuivat Janet ja Anna auringonlaskun
aikana talon julkisivulla olevalla pienellä verannalla. Tuuli
oli käynyt levolle metsänlaidan takana, ja kauniit kalevantulet
välkehtivät taajaan pohjoisella taivaalla. Janetilla oli yllään
rumentava musta leninki, eikä hän muutenkaan juuri esiintynyt
edukseen, kun silmät ja nenä olivat itkusta käyneet tulipunaisiksi.
Monta sanaa ei vaihdettu, sillä Janet näytti suorastaan
loukkaantuvan Annan lohdutusyrityksistä. Hän tahtoi ilmeisesti
mieluummin saada esteettömästi antautua surunsa valtaan.
Yhtäkkiä narahti portin salpa, ja John Douglas tuli pitkin askelin
nousten hiekkakäytävää. Hänellä oli niin kiire, että hän tuli lyhintä
tietä suoraan geraniumipenkin yli. Janet nousi seisomaan. Samoin teki
Anna. Anna oli pitkä ja solakka, ja hänellä oli yllään valkea puku,
joka loisti hämärässä, mutta John Douglas ei nähnyt häntä.
-- Janet, tahdotko tulla vaimokseni? sanoi tulija.
Sanat syöksähtivät melkein räjähtävästi suusta -- aivan kuin hän
olisi jo kaksikymmentä vuotta tahtonut sanoa ne ja kuin hänen olisi
täytynyt tähän saakka väkisin estää niitä tulemasta kuuluviin. Alutta
nyt niiden täytyi päästä purkautumaan ihan ensi työksi.
Janetin turvonneille punaisille kasvoille tuli vielä vahvempi
purppuravivahdus.
-- Aluksi sinä et ole koskaan ennen sanonut minulle tätä? kysyi hän
hitaasti.
-- Minä en ole voinut. -- Hän -- äiti -- vaati minulta lupauksen,
etten milloinkaan tee väliäni sinun kanssasi lopullisesti selväksi.
Kaksikymmentä vuotta on hän maannut kuin noiduttuna, kuin
loihdittuna... Minä en saattanut mitenkään luulla, että hän eläisi
niin kauan. Ja hän rukoili ja pyysi, että minä en kosisi sinua
ennenkuin hän on poissa elämästä. Minä en olisi tahtonut luvata
mitään semmoista, en edes silloinkaan, kun me luulimme, ettei hänellä
ollut pitkiä aikoja elettävänä -- lääkäri vakuutti enintään voivan
olla puhetta kuudesta kuukaudesta. Mutta voi -- hän pyysi minulta
sitä polvillaan, sairaana ja kurjassa tilassa... Minun täytyi luvata.
-- Mitä äidilläsi oli minua vastaan, virkkoi Janet.
-- Ei mitään -- ei mitään, saat olla varma. Mutta hän ei tahtonut,
että talossa on ketään muuta naista -- ei ketään, olipa se sitten
kuka tahansa -- niin kauan kuin hän on elossa. Hän sanoi, että
ellen minä lupaa, kuolee hän heti paikalla, ja silloin minä
murhaisin hänet. Siksi minä lupasin. Ja sen lupauksen pitämisestä
ei hän ole vähääkään hellittänyt, vaikka minäkin puolestani olen
maannut polvillani hänen edessään pyytäen, että hän päästäisi minut
lupauksestani.
-- Miksi et ole tätä kertonut minulle? kysyi Janet, joka oli
nyyhkytyksiinsä tukehtua. -- Jospa minä olisin tiennyt. Olisithan
sinä voinut puhua minulle siitä!
-- Äiti pakotti minut myöskin lupaamaan, etten mainitse asiasta
kenellekään ihmiselle, sanoi John käheänä. -- Minun oli pantava
sormeni raamatulle ja vannottava. Minä en olisi tehnyt sitä koskaan,
jos olisin aavistanut, että kestää näin kauan. Janet, sinä et saa
koskaan tietää, miten paljon minä olen kärsinyt näinä yhdeksänätoista
vuotena. Minä tiedän, että minäkin olen tuottanut sinulle
kärsimyksiä, mutta tahdothan tulla kuitenkin omakseni, eikö niin,
pikku Janet? Tahdothan sinä, sano? Minä tulin niin pian kuin suinkin
pääsin puhuakseni asiat selviksi ja avatakseni sydämeni.
Hämmästynyt Anna oli nyt jo sen verran toipunut ihmetyksestään, että
hän käsitti olevan parasta poistua toiseen päähän rakennusta. Hän
hiipi hiljaa pois eikä tavannut Janetia ennenkuin seuraavana aamuna,
jolloin ystävätär kertoi hänelle loput jutusta.
-- Miten ihminen voi olla niin itsekäs ja tekopyhä ja julma? huudahti
Anna.
-- Ssh -- hän on kuollut, sanoi Janet juhlallisen vakavasti. --
Jollei hän olisi -- mutta hänhän makaa haudassaan. Me emme siis saa
puhua pahaa hänestä. Nyt minä olen siis vihdoinkin onnellinen, Anna.
Mutta paljon vähemmän katkeralta olisi odottaminen minusta tuntunut,
jos, olisin tiennyt syyn.
-- Milloin teidän häänne ovat?
-- Ensi kuussa. Ne vietetään luonnollisesi aivan hiljaisesti.
Tietysti tämä kaikki antaa kauheasti puheen aihetta -- tullaan
tietysti sanomaan, että minä iskin Johniin aivan kuin petolintu, heti
kun hänen äiti-parkansa oli ummistanut silmänsä. John tahtoi, että
asia olisi tullut oikeassa valossa tunnetuksi, mutta minä sanoin:
"Ei, John, hän oli kuitenkin sinun äitisi, ja sen me säilytämme
omana salaisuutenamme, me emme tahdo tuottaa mitään varjoa hänen
muistolleen. Minä en välitä siitä, mitä ihmiset puhuvat, kun minä nyt
itse tiedän totuuden. Sillä ei ole pienintäkään merkitystä. Olkoon se
kaikki vainajan mukana hautaan laskettuna", sanoin minä Johnille. Ja
lopulta minä sain hänet suostumaan siihen.
-- Sinussa on totisesti paljon enemmän anteeksiantamusta kuin minussa
voisi olla, sanoi Anna hiukan närkästyneenä.
-- Kun sinä tulet minun ikäisekseni, alat sinä katsoa toisella lailla
useitakin seikkoja, sanoi Janet hyväntahtoisesti. -- Niitä seikkoja,
jotka me vanhetessamme opimme, on anteeksiantaminen. Se käy helpommin
nelikymmenvuotiaana kuin kahdenkymmenen iässä.