-- Mitä kukkiin tulee, ei vaaleanpunaisiin ruusuihin voi kuitenkaan
verrata mitään, virkkoi Anna sitoessaan valkeata silkkinauhaa Dianan
morsiuskukkavihkoon pienessä tyttöhuoneessa Mäntymäen läntisessä
päädyssä. -- Ne ovat rakkauden ja uskollisuuden vertauskuva.
Diana seisoi hieman hermostuneena keskellä huonetta kauniiseen
valkoiseen morsiuspukuun puettuna. Läpikuultavan valkea huntu peitti
kevyesti hänen mustia kiharoitaan. Anna oli järjestänyt hunnun moniin
poimuihin, kuten vanhemman ajan maku vaati.
-- Tästä näyttää tulevan jokseenkin tarkoin se, mitä kuvittelin
aikoja sitten, kun itkin välttämätöntä naimisiinmenoasi ja sen
aikaansaamaa eroa, nauroi hän. -- Sinä olet se unelmien morsian,
Diana, jonka huntu on kuin "ilmava pilvi", ja minä olen sinun
morsiustyttösi. Mutta, oi -- kohohihoja minulla ei ole! Mutta jos
saan sanoa mielipiteeni, niin nämä pitsihihat ovat kauniimmat. Minun
sydämeni ei ole myöskään murtua, enkä voi juuri sanoa, että vihaisin
Frediä.
-- Emmehän me oikeastaan eroa, virkkoi Diana. -- Enhän minä muuta
kauaskaan. Pitäkäämme toisistamme aivan kuin ennenkin. Olemmehan me
aina pitäneet "ystävyysvalamme", jonka me vannoimme monta vuotta
sitten, emmekö olekin?
-- Olemme. Me olemme pitäneet sen uskollisesti. Meidän ystävyytemme
on ollut kaunis, Diana. Me emme ole koskaan sitä turmelleet
pikkukinastelulla, kylmyydellä tahi epäystävällisillä sanoilla, ja
minä toivon että suhteemme edelleenkin pysyy semmoisena. Kaikki
ei voi kuitenkaan jäädä ennalleen. Sinulle tulee paljon uusia
harrastuksia. Minä jään osaksi niiden ulkopuolelle. Mutta sellaista
on elämä, kuten Rachel-tädin on tapana sanoa. Sinä saat tänään erään
hänen rakkaista kudotuista "tupakanlehtimallisista" peitteistään, ja
hän on jo luvannut minullekin samanlaisen, kun menen naimisiin.
-- Mitä sinun häihisi tulee, on ikävintä se, etten voi olla sinun
morsiustyttönäsi, valitti Diana.
-- Vuoden kuluttua, kesäkuussa, tulen olemaan Philin morsiustyttönä,
kun hän menee naimisiin pastori Blaken kanssa, mutta sitten se
saakin olla lopussa, sillä olet kai kuullut sananlaskun: "kolmasti
morsiustyttönä, ei koskaan morsianna", virkkoi Anna luoden
katseensa ikkunasta puiden latvojen vaaleanpunertavaan ja valkeaan
kukkaslumeen. -- Taivas varjelkoon, tuossa tulee pappi, Diana.
-- Voi Anna, älä nyt, onko se hetki todella jo tullut! huohotti Diana
tullen hyvin kalpeaksi ja alkaen vavista. -- Anna rakas, tunnen
itseni niin merkilliseksi -- ei, minä en pysy pystyssä -- voi, Anna,
minusta tuntuu kuin pyörtyisin...
-- Jos sinä pyörryt, niin minä laahaan sinut ison vesitiinun alle ja
kastan sinut siinä, sanoi Anna valitettavan tunteettomasti. -- Päätä
olla luja ja järkevä, niin olet kiltti. Ei suinkaan naimisiinmeno voi
olla niin kovin kauheata, kun niin moni ihminen kestää kunnialla tuon
tapahtuman. Katso kuinka tyyni ja maltillinen minä olen, ota minusta
esimerkkiä!
-- Saat nähdä, kun sinun vuorosi tulee, että sinä ehkä et olekaan
kovin tyytyväinen itseesi... Voi, Anna, minä kuulen isän tulevan
portaissa. Anna minulle kukkavihko! Onko huntu hyvin? Olenko
hirmuisen kalpea?
-- Sinä olet parahiksi sievästi kalpea. Diana, kullanmuru, suutele
minua jäähyväisiksi, viimeisen kerran! Diana Barry ei suutele minua
enää milloinkaan.
-- Mutta Diana Wright suutelee; ja verrattain pian. Kas nyt -- äiti
huutaa. Tule!
Anna astui portaita alas vierashuoneeseen Gilbertin käsivarteen
nojaten. He tapasivat toisensa yläkerran hallissa ensi kerran
Kingsportista lähdettyä, Gilbert kun oli saapunut vasta itse
hääpäivän aamuna. Hän otti morsius tyttöään kohteliaasti kädestä. Hän
oli erinomaisen miellyttävän näköinen, mutta Anna ei heti huomannut
hänen laihtumistaan. Kalpea hän ei ollut, poskilla hehkui puna, joka
oli niille noussut, kun Anna tuli häntä vastaan yläkerran himmeässä
hallissa, pehmeä valkea puku hiljaa kahisten, kieloja hohtavassa,
runsaassa, tuuheassa tukassaan. Heidän astuessaan sisään täpötäynnä
väkeä olevaan vierashuoneeseen kuului hiljainen ihailun humina
huoneessa. -- Kuinka kaunis pari! kuiskasi helposti haltioituva rouva
Lynde Marillalle.
Sulhanen marssi sisään yksin, hyvin punaisena kasvoiltaan, ja sitten
ilmestyi morsian isänsä taluttamana. Hän ei pyörtynyt eikä mikään
muukaan kiusallinen seikka häirinnyt juhlamenoja. Erittäin loistava
hääpäivällinen nautittiin sitten naurun ja ilon vallitessa. Useita
onnistuneita tilapäärunoja luettiin. Illan varjojen pidentyessä
ajoivat Fred ja Diana kuutamossa uuteen kotiinsa, ja Gilbert seurasi
Annaa Vihervaaraan.
Vapaan juhlatunnelman vaikutuksesta oli entinen sydämellinen ja
toverillinen suhde jonkun verran palannut heidän välilleen. Ah,
kuinka hauskaa oli taas kävellä Gilbertin kanssa tuttua tietä...
Yö oli niin hiljainen, että olisi voinut kuulla ruusujen kuiskailut
-- sinikellojen soiton -- sirkkain innokkaan sirityksen -- monet
hillityt sointuvat äänet, jotka sulautuivat yhteen hiljaiseksi
huminaksi. Kuu oli vähitellen noussut ja koko avaruus tuntui olevan
sen loiston kyllästämä.
-- Emmekö käänny Rakastavaisten polulle, ennenkuin menet sisään?
kysyi Gilbert, kun he astuivat siltaa pitkin Tumman, päilyvän
aallokon yli, missä kuu kellui isona kultaisena kukkana.
Anna suostui mielellään Gilbertin ehdotukseen. Rakastavaisten polku
oli sinä iltana todellinen satumaailmaan johtava tie, houkutteleva ja
salaperäinen, lumoava ja tenhoisa kuutamon välkkyvässä valovuossa.
Oli ollut aika, jolloin tällainen kävely Gilbertin kanssa
Rakastavaisten polulla olisi ollut aivan liian vaarallinen. Mutta
Royn ja Helenan avulla oli tuo vaara nyt torjuttu. Anna huomasi
pakinoidessaan Gilbertin kanssa ajattelevansa Helenaa verrattain
usein. Hän oli tavannut Helenan useita kertoja ennen lähtöään
Kingsportista ja koettanut olla hänelle erikoisen ystävällinen.
Helena oli myöskin ollut Annalle hyvin rakastettava. He olivat
todellakin mitä sydämellisimmin lähestyneet toisiaan. Mutta
miten olikaan, heidän tuttavuutensa ei ollut koskaan muuttunut
ystävyydeksi. Helena ei liene ollut sukulaissielu.
-- Oletko Avonleassa koko kesän? kysyi Gilbert.
-- En. Ensi viikolla matkustan itäänpäin Valley Roadiin. Esther
Hawthorne on pyytänyt minut sijaisekseen heinä- ja elokuuksi.
Koulussa on kesäkurssit, eikä Esther tunne olevansa oikein terve.
Minä menen siksi hoitamaan hänen tointaan. Minulla ei ole oikeastaan
mitään sitä vastaan. Voitko uskoa -- olen alkanut nykyään tuntea
olevani vähän vieras Avonleassa. Se on surullista -- mutta niin on.
Tuntuu omituiselta nähdä lapsijoukkoa, joka on varttunut pitkiksi
pojiksi ja tytöiksi -- niin, melkein jo nuoriksi miehiksi ja naisiksi
-- vain kahtena viimeisenä vuonna. Puolet minun oppilaistani on
täysikasvuisia. Minä tunnen olevani itse kauhean vanha, kun näen
heidän olevan sillä asteella johon kuuluvaksi muuten ajattelen sinua
ja itseäni ja kaikkia meidän yhdenikäisiä tovereitamme.
Anna nauroi ja huokasi. Hän tunsi olevansa hyvin vanha ja vakiintunut
ja järkevä, mikä parhaiten todistaa, miten nuori hän oli. Hän
ajatteli itsekseen, että hän olisi tahtonut siirtyä hyvin mielellään
takaisin iloisiin nuoruudenpäiviin, jolloin elämä vielä kangasti
toivon ja haaveiden ruusunpunaisessa autereessa, ollen täynnä sanoin
ilmaisematonta tenhoa, joka nyt oli ainiaaksi häipynyt. Missä nyt
olivat keväisen valoisat unelmat ja värikkään loistavat tuulentuvat?
-- Se on jokaisen sukupolven kohtalo, eikä ainoastaan meidän, sanoi
Gilbert etäiseltä ja hajamieliseltä tuntuvalla äänellä. Anna olisi
tahtonut tietää, ajatteliko hän Helenaa. Kuinka yksinäiseltä ja
tyhjältä nyt tuntuisikaan Avonleassa, kun Dianakin oli lähtenyt
omille teilleen!