-- Millaiselta inahtaisi tuntua elää sellaisessa maailmassa, missä
aina olisi kesäkuu? virkkoi Anna.
Hän tuli autereisen sinisessä hämärässä tuoksuvasta puutarhasta.
Portailla istuivat Marilla ja rouva Rachel keskustellen rouva
Coateksen hautajaisista, joissa he olivat aikaisemmin päivällä
olleet. Dora istui heidän välissään ja pänttäsi uutterasti päähänsä
läksyjään. Mutta Davy istui nurmikolla jalat ristissä ja näytti niin
synkältä ja kolkolta kuin posken veitikkamainen kuoppa suinkin salli
hänen näyttää.
-- Sinä kyllästyisit siihen varmasti, sanoi Marilla huoaten.
-- Hyvin mahdollista -- mutta juuri nyt minusta tuntuu kuin
tarvitsisin hirmuisen pitkän ajan kyllästymiseen, jos kaikki olisi
niin ihanaa kuin tänään. Kesäkuussa kaikki riemuitsee ja kukoistaa.
Mutta Davy-poju, miksi sinulla on noin happamat kasvot keskellä
kukkaskuukautta?
-- Kaikki on niin ikävää. Tahtoisin, että kaikki olisi lopussa,
virkkoi nuori pessimisti.
-- Ja sen sinä sanot kymmenvuotisena! Sepä on todellakin ikävää.
-- Minä en juksaa, sanoi Davy arvokkaana. Pelkkiä vastoinkäymisiä, en
jaksa enää.
-- Mitä on sitten tapahtunut? kysyi Anna istuutuen hänen viereensä.
-- Uusi opettaja, joka tuli, kun herra Holmes sairastui, on antanut
minulle kymmenen laskua maanantaiksi. Saan kykkiä niiden ääressä koko
huomispäivän. On väärin, että täytyy tehdä työtä lauantaina, Milty
Boulter sanoi, että hän ei ainakaan sitä tee, mutta Marilla sanoo,
että minun täytyy. Minä en pidä pennin vertaa neiti Carsonista.
-- Sillä tavoin et saa puhua opettajastasi, Davy, sanoi täti-Lynde.
-- Neiti Carson on oikea kunnon tyttö. Hänessä on pontta ja tarmoa,
sen voi sanoa. Ei ole hyvä astua hänen varpailleen.
-- Tädin kuvaus kuuluu jotakuinkin peloittavalta, kun on puhe
nuoresta tytöstä, joka on suunnilleen minun iässäni, sanoi Anna
hyväntahtoisesti. -- Mutta minä en ole aivan yhtä mieltä täti Lynden
kanssa. Näin eilen neiti Carsonin työhuoneessa, ja hänen silmänsä
osaavat kyllä myhäillä oikein herttaisen ystävällisesti. Rohkaise
mieltäsi, Davy-poikani! Huomenna on taas uusi päivä, ja minä autan
sinua mielelläni laskennossa. Älä nyt istu tässä turmelemassa tätä
suloista hämyhetkeä kiusaamalla itseäsi osoittajilla ja nimittäjillä.
-- En minä sitten viitsikään, arveli Davy kirkastuen paikalla. --
Jos sinä autat minua laskuissa, niin minä ehdin mennä ongelle Miltyn
kanssa. Kun vanha Atossa-täti vain ei olisi vielä haudattu, ja minä
saisin mennä sinne huomenna! Minulla oli kauhea halu mennä sinne
tänään, sillä Milty sanoi, että hänen äitinsä oli sanonut, että
Atossa-täti varmaankin nousee arkussaan istumaan ja sanoo ilkeyksiä
hautajaisvieraille. Mutta Marilla sanoi, ettei hän sitä tee.
-- Atossa-parka lepäsi tosiaan hiljaa ja rauhallisesti arkussaan,
sanoi rouva Lynde juhlallisesti. -- En ole milloinkaan ennen nähnyt
hänen kasvoissaan niin ystävällistä ilmettä. Niin, monta kyyneltä ei
vuodatettu hänen tähtensä, mummo-paran. Wrightit ovat tyytyväisiä,
kun ovat hänestä päässeet, enkä minä puolestani voi sanoa siitä
ainoatakaan pahaa sanaa.
-- Mahtaa olla kauheata erota maailmasta jättämättä jälkeensä ketään,
joka suree meidän kuolemaamme, virkkoi Anna väristen.
-- Kukaan muu kuin vanhemmat eivät ole milloinkaan pitäneet
Atossa-raukasta, se on varma, sanoi rouva Lynde. -- Ei edes hänen oma
miehensä. Atossa oli hänen neljäs vaimonsa. Mies oli jo ikäänkuin
tottunut menemään naimisiin. Hän eli vain pari vuotta senjälkeen
kun oli mennyt Atossan kanssa naimisiin. Tohtori väitti hänen
kuolleen vatsakalvontulehdukseen, mutta minä pysyn lujasti siinä,
että hänet tappoi Atossan häijy kieli. Ihmisparka, hän tiesi kaikki
lähimäisestään, mutta miten hänen itsensä laita oli, siitä hän ei
koskaan ottanut selkoa. Niin, nyt hän on poissa ja seuraava tärkeä
tapaus tässä yhteiskunnassa tulee kai olemaan Dianan häät.
-- Minusta on niin hullunkurista ja hirveätä, että Diana aikoo mennä
naimisiin, huokasi Anna kiertäen kädet polviensa ympäri ja etsien
katseellaan Kummitusmetsän aukeamasta tulta, jolta tuikki Dianan
huoneesta.
-- Minä en ollenkaan voi käsittää, mitä kauheata siinä on. Eihän
hänellä ole muuta kuin hyvää tiedossa, virkkoi rouva Lynde hieman
terävästi. -- Fred Wrightillä on muhkea kartano, ja hän on
erinomaisen kunnollinen nuori mies.
-- Hän ei ole ainakaan se raju, uhkarohkea, kiihkeä ja intohimoinen
nuori mies, jota Diana ennen maailmassa toivoi sulhasekseen, virkkoi
Anna hymyillen. -- Fred on mallikelpoinen poika.
-- Paras mahdollinen on kai aina tarpeeksi hyvä. Tahtoisitko sinä,
että Diana ottaisi paheissa mallikelpoisen pojan? Taikka toivoisitko
sinä itse sellaista?
-- En mitenkään. En tahtoisi suinkaan mennä naimisiin ilkeän ihmisen
kanssa, mutta minä luulisin pitäväni siitä, että mieheni voisi olla
ilkeä, mutta ei tahtoisi. Fred on suorastaan toivottoman kiltti.
-- Toivottavasti sinunkin järkesi joskus kasvaa, virkkoi Marilla.
Äänessä oli jonkunverran katkeruutta. Marilla suri
pettyneitä toiveitaan. Hän tiesi, että Anna oli antanut epäävän
vastauksen Gilbert Blythelle. Avonleassa juoruttiin paljon tästä
hämmästyttävästä tosiasiasta, joka oli päässyt ihmisten tietoon,
vaikka kukaan ei tiennyt oikein millä tavoin. Kenties Charlie Sloane
oli arvaillut ja tehnyt johtopäätöksiä ja levittänyt tietojaan.
Ehkäpä Diana myös oli uskonut salaisuutensa Fredilleen, eikä
Fred ollut sitä voinut säilyttää. Se vaan oli varmaa, että asia
tunnettiin, eikä rouva Blythe milloinkaan enää kysynyt Annalta, ei
kahden kesken eikä muiden kuullen, oliko tämä äsken saanut tietoja
Gilbertiltä, vaan pyyhkäisi hänen ohitseen jääkylmästi tervehtien.
Anna, joka aina oli pitänyt Gilbertin iloisesta ja nuorekkaasta
äidistä, suri sitä hiljaisuudessa.
Marilla ei sanonut mitään suoraan, mutta rouva Lynde pisteli
Annaa koko lailla, kunnes hänen korviinsa tuli eräänä kauniina
päivänä Moody MacPhersonin äidin välityksellä, että Annaa
uskollisesti liehitteli Kingsportissa nuori mies, joka myös opiskeli
korkeakoulussa ja oli sekä rikas että kaunis ja kiltti, kaikkea
yhtaikaa. Siitä päivästä lähtien rouva Lynde oli vaiti, mutta
toivoi kuitenkin sydämensä pohjassa, että Gilbert olisi ollut Annan
valittu. Olihan rikkauskin hyvä asia, mutta niin käytännöllinen kuin
rouva Lynde olikin luonteeltaan, ei hän kuitenkaan pitänyt tätä
etua välttämättömänä edellytyksenä. Jos Anna todella "piti" tuosta
kauniista tuntemattomasta enemmän kuin Gilbertistä, ei asiasta ollut
sen enempää sanomista, mutta rouva Lyndeä vaivasi kauhea pelko, että
Anna erehtyisi menemään rahojen vuoksi naimisiin. Marilla tunsi Annan
liian hyvin voidakseen pelätä samaa, mutta hän tunsi myös kauan
sitten luodun ja vaalitun suunnitelman särkyneen.
-- Mikä on tapahtuva, se tapahtuu, virkkoi Rachel-rouva hiukan
masentuneella äänellä, -- ja sekin, mikä ei ole tapahtuva, tapahtuu
kuitenkin välistä. Saa nähdä eikö Annan käy sillä tavoin, ellei
kohtalo aivan erikoisesti sekoitu asiaan.
Ja sitten hän huokasi. Rachel-rouva tuskin uskalsi luottaa mihinkään
kohtalon erikoiseen toimenpiteeseen tässä tapauksessa eikä hän omasta
puolestaan uskaltanut mihinkään ryhtyä.
Anna oli mennyt Metsänymfin lähteelle ja lyyhistynyt istumaan
sananjalkaviidakkoon, ison valkoisen koivun juurelle, missä hän
niin usein ennen kesäisin oli istunut Gilbertin kanssa. Gilbert
oli korkeakoulun päätyttyä jälleen ottanut toimen sanomalehden
toimituksessa, ja Avonleassa tuntui tyhjältä ja oudolta ilman
häntä. Hän ei kirjoittanut, ja Anna kaipasi kirjeitä, joita hän
ei koskaan saanut. Roy kirjoitti sensijaan pari kertaa viikossa,
hänen kirjeensä olivat pieniä taideteoksia, jotka olisivat sopineet
erinomaisesti muistelmakirjallisuuteen tahi biografiseen teokseen.
Anna tunsi lukiessaan hänen kirjeitään ihailevansa häntä enemmän kuin
koskaan, mutta niiden näkeminen ei milloinkaan saanut Annan sydäntä
kiivaammin sykähtämään, mikä sen sijaan oli sattunut eräänä päivänä,
kun postinhoitajan rouva antoi hänelle kirjekuoren, johon osoite oli
kirjoitettu Gilbertin mustalla musteella ja pystykirjoituksella. Anna
oli rientänyt kotiin ja syöksynyt päätyhuoneeseensa ja kiihkeästi
repinyt sen auki, mutta löysi siitä vain koneellakirjoitetun pakinan
erinäisistä korkeakoulua koskevista seikoista, joista hän tunsi
olevansa rajattoman kaukana. Anna heitti syyttömän paperin huoneen
toiseen päähän ja istuutui kirjoittamaan erikoisen rakastettavaa
kirjettä Roylle.
Dianan häiden tuli olla muutaman päivän perästä. Mäntymäen harjulla
olevassa harmaassa talossa antoi oluenpano, leipominen, paistaminen
ja keittäminen työtä enemmän kuin tarpeeksi, sillä häiden tuli olla
entisaikojen malliin suuret ja komeat. Annan piti tietysti olla
morsiustyttönä, minkä tytöt olivat sopineet jo kaksitoistavuotiaina,
ja Gilbertin piti ottaa lomaa työstään Kingsportissa ollakseen
sulhaspoikana läsnä. Anna seurasi moninaisia valmistuksia iloista
mielenliikutusta tuntien, mutta voimakas alakuloisuuden tunne valtasi
hänet usein huomaamatta ja turmeli hetken tunnelman. Hänhän oli
tavallaan menettävä entisen lapsuudenystävänsä; Dianan uusi koti tuli
olemaan parin kilometrin päässä Vihervaarasta, eikä jokapäiväisestä,
tuttavallisesta seurustelusta tulisi enää mitään. Anna katseli Dianan
ikkunasta välkkyvää valoa ja ajatteli, miten se monena vuonna oli
tuikkinut hänelle ja vilkuttanut tervehdyksiään. Muutaman päivän
kuluttua ei se enää loistaisi kesäillan hämärään. Pari suurta,
polttavan kuumaa kyyneltä nousi hänen silmiinsä.
-- Ah, ajatteli hän, kuinka katkeraa on kasvaa -- ja mennä naimisiin
-- ja muuttua!