Maaliskuu ei ollutkaan tänä talvena loppumaton ja petollinen
siirtymäkausi, jolloin pakkanen värjyy ilmassa ja nurkkia
pyyhkäisevät kylmät vihurit. Taivas olikin keväisen valoisa ja
auringon lämmittämät päivät vaipuivat kylmään, vaaleanpunertavaan
hämärään, ennenkuin kuu isona ja kirkkaana nousi taivaalle. Merituuli
asettui levolle, mutta tuntui siltä kuin olisi vielä voinut kuulla
talven viimeisten jäälohkareiden murskautuvan.
Korkeakoululaisilla oli edessään huhtikuun kokeet, jotka loivat
varjojaan Karolinan majaan ja sen asukkaihin. Tytöt pänttäsivät
kirjoja päähänsä, minkä jaksoivat. Philkin askarteli paksujen
nidosten ja hakemistojen ääressä osoittaen intoa, joka tuotti hänen
leimahtavalle tarmolleen kunniaa.
-- Minun aikomukseni on saada matematiikan stipendi, vakuutti hän
eräänä päivänä. -- Helposti lähtisi myös kreikankielen stipendi,
mutta minä näytän mieluummin mihin pystyn matematiikassa. Silloin
Jonas huomaa, miten paljon älyä minussa oikeastaan on.
-- Jonas pitää sinusta enemmän siksi, että sinulla on suuret ruskeat
silmät ja veitikkamainen hymy kuin kaikkien niiden monimutkaisten
aivolokeroiden vuoksi, joita sinulla saattaa olla kiharoittesi alla,
virkkoi Anna.
-- Kun minä olin nuori tyttö, ei pidetty sopivana, että
hyvinkasvatetulla naisella on vihiäkään matematiikasta, sanoi
Jamesina-täti. -- Mutta ajat muuttuvat, ja me ajan mukana. En osaa
sanoa parempaanko päin. Osaatko keittää ruokaa, Phil?
-- En, hyvä täti. Kerran olen sekoittanut kakkutaikinan -- mutta
se ei noussut ollenkaan, ja siitä tuli pannukakku. Kyllä kai täti
tietää, millaista tarkoitan -- moni muu on leiponut samanlaisia.
Mutta sano, pikku herttainen muori-kulta, etkö usko, että minä
samalla kirkkaasti säteilevällä älylläni, jonka avulla saavutan
matematiikan stipendin, myös voin päästä selville herkkujen
salaisuuksista, jos minä nyt jonkun ajan kuluttua vakavasti päätän
ruveta oppimaan ruuan valmistusta?
-- Jumala tietää -- emmehän me voi heittäytyä toivottomuuteen,
arveli Jamesina-täti varovaisesti. -- Minulla ei ole erikoisen hyvä
käsitys nykyajan naisen kasvatuksesta. Minun tyttäreni on suorittanut
kandidaattitutkinnon. Hän osaa myös valmistaa ruokaa. Mutta sen
minä opetin hänelle ennenkuin hän sai ryhtyä kuiviin tieteisiin
yliopistossa.
Maaliskuun puolivälissä saapui kirje vanhemmalta neiti Spoffordilta,
missä tämä ilmoitti, että hän veljentyttärensä kanssa oli päättänyt
viipyä Euroopassa vielä vuoden. "Käy siis päinsä jäädä Karoliinan
majaan vielä vuodeksi", sanottiin kirjeessä. "Maria ja minä aiomme
nyt ryhtyä Egyptiin. Tahtoisin ainakin nähdä sfinksin ennenkuin
kuolen."
-- On aika hullunkurista ajatella heitä "ryhtymässä Egyptiin",
nauroi Stella. -- He aikovat varmasti istua sfinksin edessä omilla
telttatuoleillaan ja kutoa sukkaa katsellessaan sitä.
-- Minä olen hyvin iloinen, kun me saamme jäädä Majaan vielä
vuodeksi, virkkoi Stella. Minulla on ollut oikein pelko ja vavistus
siitä, että he tulevat pian takaisin. Silloin meidän herttainen
pikku kotimme hajaantuisi kaikkiin ilmansuuntiin -- ja meidät,
linnunpoikaparat, heitettäisiin höyhenettöminä pesästä jälleen
täysihoitolarouvien armottomaan ilmapiiriin.
-- Nyt minä lähden ulos vetämään nenääni raitista puiston ilmaa,
virkkoi Phil heittäen logaritmitaulun menemään. -- Uskon olevani
vielä kahdeksankymmenvuotisena iloinen siitä, että menin kävelemään
puistoon juuri tänä iltana.
-- Sinä puhut arvoituksin, sanoi Anna.
-- Tule mukaan, kenties saat kuulla jotain, kullanmuru.
Maaliskuun illan tenhoava ja salaperäinen tunnelma valtasi heidät
kohta. Ilta oli lauha ja hiljainen, äänettömyyteen vaipunut --
äänettömyyteen, josta kuitenkin soi joukko vienoja, hopeankirkkaita
ääniä, mutta ne saattoi kuulla vain se, joka kuunteli sielullaan.
Tytöt kulkivat honkain reunustamaa puistokäytävää pitkin, joka näytti
suoraan johtavan komeaan, tulipunaiseen talviseen auringonlaskuun.
-- Menisin kotiin kirjoittamaan runon heti paikalla, jos vain
tietäisin, miten se tehdään, sanoi Phil pysähtyen erääseen
tienristeykseen, missä ruusuinen hohde peitti honkien tummanvihreät
latvat. -- Kaikki on täällä niin ihmeellistä -- suuri valkea
hiljaisuus ja tummat puut, jotka näyttävät kätkevän syviä ajatuksia.
-- Metsä oli Jumalan ensimmäinen temppeli, virkkoi Anna hiljaa. --
Ei voi muuta kuin olla hartautta ja kunnioitusta täynnä tällaisella
paikalla. Kun kuljen honkien alla, tunnen aina olevani Häntä
lähempänä.
-- Anna, minä olen onnellisin olento auringon alla, pääsi äkkiä
Philin huulilta.
-- Vai on pastori vihdoinkin puhunut? kysyi Anna tyynesti.
-- On, kuulepas! Ja minä aivastin kolme kertaa hänen puheensa aikana.
Eikö se ollut kamalaa? Mutta minä vastasin 'tahdon' melkein jo
ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa -- minä pelkäsin niin, että hän
katuisi ja jättäisi kesken. Olen suunnattoman iloinen. Minun oli niin
vaikea uskoa vakavasti, että Jonas oli tosiaan kiintynyt niin tyhjään
ja turhamaiseen ihmiseen kuin minä olen.
-- Phil, älä koeta uskotella itsellesi ja muille, että sinä olet
tyhjä, virkkoi Anna vakavasti. -- Jonkun verran kevytmielisen pintasi
alla asustaa lämmin, kiltti, uskollinen ja aito naisellinen sielu.
Miksi tahdot itsepintaisesti kätkeä sen?
-- Minä en voi sille mitään, Anna. Sinä olet oikeassa -- sisin
olemukseni ei ole kevytmielinen. Mutta sieluani peittää aivankuin
turhamaisuuden ja pintapuolisuuden verho, enkä minä voi repiä sitä
pois. Kun tietäisin keinon, miten sen voisi nylkeä... Mutta Jonas
tuntee minun oikean minäni ja pitää minusta sellaisena kuin olen
verhoineni ja kaikkineni. Ja minä pidän hänestä. En ole koskaan
elämässäni ollut niin hämmästynyt kuin huomatessani, että niin
tosiaan on laita. En ollut milloinkaan ajatellut mahdolliseksi
rakastumista rumaan mieheen. Kuule, minä olen nyt vihdoin tehnyt
päätöksen ja antanut palttua kaikille keikareille! Ja valittuni nimi
on Jonas. Mutta minä aion kutsua häntä Joeksi. Se on niin sievä nimi
ja niin helppo sanoa. Alonzoa en olisi koskaan voinut lyhentää.
-- No, miten nyt käy Alecin ja Alonzon?
-- Heille minä sanoin jo jouluna, ettei meidän välillämme voi koskaan
olla mitään. On omituista ajatella, että minä tosiaankin yhteen
aikaan vakavasti uskoin toisin. Se koski heihin niin kipeästi, että
minä itkin tyynyni aivan märäksi heidän tähtensä. Mutta minä tiesin,
että koko avarassa maailmassa oli vain yksi ainoa mies, jonka kanssa
voin koskaan mennä naimisiin. Nyt minä olet tehnyt päätökseni eikä se
ollut hitustakaan vaikea. On ihana tunne olla niin varma asiastaan ja
tietää luottavansa vain omaan mielipiteeseensä eikä kenenkään muun.
-- Ja sinä uskot pysyväsi tässä päätöksessä?
-- Luuletko todella, että minä vielä katuisin, kun minun nyt on
näin hyvä? Minäpä kerron sinulle, minkä pienen opetuksen Joe antoi
minulle. Hän sanoo, että minun pitäisi epäröidessäni ja ollessani
kahden vaiheilla toimia niinkuin kahdeksankymmenvuotiaana toivoisin
siinä asiassa tehneeni. Joe kuuluu muuten niihin, joilla on
jotensakin luja tahto ja päättäväisyyttä, eikä olisi oikein hauskaa,
jos samaan taloon joutuisi kaksi hyvin lujaa tahtoa. Silloin on
parempi, että hän saa päättää minun puolestani.
-- Mitä sinun vanhempasi tulevat sanomaan?
-- Isä ei tule sanomaan mitään erikoisesti. Hän hyväksyy kaiken,
mitä teen. Mutta äiti kyllä antaa kuulla yhtä ja toista, hän tulee
sanomaan erinäisiä totuuksia. Hänellä on hyvin terävä kieli, kun
hän kääntää sen puolen näkyviin. Mutta hänen on kaiketi tyydyttävä
vähitellen tosiasiaan.
-- Sinun on pakko kieltäytyä monesta seikasta, johon tähän asti olet
tottunut, Phil, kun menet naimisiin pastori Blaken kanssa.
-- Mutta minähän omistan hänet. En tule kaipaamaan muuta. Me menemme
naimisiin kesäkuusta vuoden perästä. Joe tulee teologiankandidaatiksi
nyt keväällä, kuten tiedät, ja hänet vihitään heti papiksi. Sitten
hän ottaa hoitaakseen liitynnäisseurakunnan köyhäin kaupunginosassa.
Siellä käyn kodeissa hänen kanssaan -- kuuletko? Mutta minä seinään
häntä sinne ja vaikka Grönlannin jäävuorille, jos tarvitaan.
-- Siinä on tyttö, jolle ei köyhä koskaan saattanut tulla
kysymykseenkään, virkkoi Anna nuorelle, tiepuolessa olevalle
petäjälle.
-- Älä nyt pilkkaa minua nuoruuteni tyhmyyksistä. Minä kannan
köyhyyteni yhtä helposti ja kevyesti kuin tähän saakka rikkauteni.
Saat nähdä, että minä kyllä opin keittämään hyvää kotiruokaa ja
korjaamaan kuntoon vanhat hameeni. Nyt, kun meillä on ollut oma
talous Majassa, olen oppinut ostamaan ruokaa, ja minä ymmärrän aika
hyvin tavarain laadun. Kokonaisen kesän olen opettanut yhtä luokkaa
pyhäkoulussa. Jamesina-täti väittää, että minä turmelen Jonaksen
virkauran, jos menen naimisiin hänen kanssaan. Sitä en suinkaan aio
tehdä. Kun on täynnä vilpitöntä hyvää tahtoa, täytyy kai saada jotain
aikaan. Bolingbrokessa on mies, joka ei osaa puhua oikein selvästi,
mutta hän esiintyy usein todistajana hartaushetkissä, ja kerran minä
kuulin hänen sanovan: rattaat ystävät, pantaa se mieliitte, että
me emme voi taitti olla tirttaasti paistavia sähtölamppuja, vaan
muutamat saavat tyytyä olemaan talitynttilöitä. Minusta tulee Joen
pikku talikynttilä.
-- Rakas Phil, minä pidän sinusta niin paljon, etten voi tässä laatia
pientä onnittelupuhetta, niinkuin pitäisi. Mutta iloitsen koko
sydämestäni, kun olet onnellinen.
-- Minä tiedän sen. Näen sen sinun suurista harmaista silmistäsi,
Anna. Jonakuna päivänä jonkun ajan kuluttua katson samalla tavalla
sinua. Sillä sinä menet kai naimisiin Royn kanssa, vai miten, Anna?
-- Rakas lapsi, en voi antaa hänelle rukkasia enkä vastata
myöntävästi ennenkuin hän on kosinut.
-- Tietäähän koko korkeakoulu, kuinka ihastunut hän on sinuun, sanoi
Phil avomielisesti. -- Ja sinä pidät varmaankin hänestä myöskin, etkö
pidäkin, Anna?
-- Kyllä kai, vastasi Anna vähän haluttomasti.
Hänestä tuntui kuin olisi pitänyt punastua tällaisen tunnustuksen
johdosta, mutta puna ei noussut hänen poskilleen. Mutta ottipa kuka
tahansa hänen kuullen puheeksi Gilbert Blythen tahi Helena Stuartin,
hän tuli heti hehkuvan punaiseksi. Ja kuitenkin olivat Gilbert Blythe
ja Helena Stuart hänelle tyhjää -- ehdottomasti tyhjää. Anna oli
turhaan miettinyt syytä, miksi hän punastui tahi oli punastumatta.
Mitä Royhin tuli, oli Anna tietysti rakastunut häneen -- hyvin
rakastunut... Kuinka hän voisi muuta olla? Eikö Roy ollut hänen
unelmiensa ihanne? Kuka voisi vastustaa hänen tummia, ihmeellisiä
silmiään? Ja ääntä, joka soi kuin taikakellojen soitto ja houkutteli
Annaa yhä kauemmas todellisuudesta. Kuinka muut kadehtivatkaan
häntä! Ja miten viehättävän sonetin Roy oli hänelle lähettänyt
orvokkikotelon mukana hänen syntymäpäivikseen! Anna osasi ulkoa sen
alusta loppuun. Oi, kuinka hienosti se oli kirjoitettu! Kenties
se ei ollut aivan Shakespearen tahi Keatsin sonettien tasolla --
niin syvästi kuin Anna muuten olikin rakastunut, ei hän kuitenkaan
ollut siinä määrin rakkauden sokaisema. Mutta aivan varmasti olisi
monikin isoimmista aikakauslehdistä ottanut sen ilomielin... Ja se
oli hänelle omistettu -- ei Lauralle eikä Beatricelle eikä Ateenan
Neitoselle, vaan hänelle, Anna Shirleylle. Olihan toki korkean ja
hienostuneen nautinnon huippu saada kuulla sointuvin runomitoin --
ja sonettiin puettuna, joka on hyvin vaikea runomuoto, että silmät
muistuttavat säteilevää aamutähteä, että poski on saanut purppuransa
ruusunpunaiselta Auroralta ja että huulet ovat viehättävämmät kuin
paratiisin riemut... Gilbert ei olisi koskaan tullut ajatelleeksikaan
lauluin ylistää hänen hienosti piirtyviä kulmiaan...
Mutta Gilbert ymmärsi huumoria. Anna oli kerran kertonut Roylle
pienen hauskan jutun -- eikä tämä ollut ymmärtänyt pilaa! Hänen
mieleensä muistui, miten Gilbert ja hän yhdessä olivat makeasti
nauraneet samalle jutulle, ja hän ajatteli jonkinlainen ahdistava
levottomuus povessaan, millaista olisi elää pitkän elämän aika
miehen rinnalla, joka ei ymmärrä huumoria. Mutta kuinka saattoikaan
odottaa, että sankari, jolla on polttava katse ja surumieliset varjot
ohimoilla, huomaisi elämässä huumoria? Sehän on sula mahdottomuus.