Olen tässä hyvin kahden vaiheilla, virkkoi Anna katsellen Majan
ikkunasta puiston etäisiin petäjiin ja lehtikuusiin. -- Minulla on,
Jimsie-täti, varaa omistaa kokonainen iltapäivä suloiseen tehtävään
olla kerrassaan mitään tekemättä. Vietänkö minä sen tässä kodikkaasti
räiskyvän uunivalkean ääressä, missä on lautasellinen tavattoman
punaisia ja herkullisia omenia, kolme liikuttavan yksimielisinä
kehräävää kissaa kaksi säädyllistä posliinikoiraa vihertävine
kuonoineen? Vai menenkö kävelemään puistoon, missä honkain latvat
humisevat ja aallot loiskivat rantaa vasten?
-- Jos minä olisin yhtä nuori kuin sinä, valitsisin puiston,
vastasi Jamesina-täti kutkuttaen Josefin keltaista korvalehteä
sukkapuikollaan.
-- Minä luulin sinun pitävän itseäsi yhtä nuorena kuin muutkin,
virkkoi Anna leikillisesti.
-- Niin olenkin sielussani. Mutta jalat eivät ole yhtä nuoret kuin
teidän. Mene sinä, Anna, ulos hengittämään vähän raitista ilmaa.
Minusta sinä olet nyt viime aikoina näyttänyt vähän kalpealta.
Aurinko ja tuuli tuovat ruusuja poskille.
-- Ehkäpä menen sitten hetkeksi kävelemään, virkkoi Anna
haluttomasti. -- En ole tänään oikein kotoisten huvitusten tuulella.
Tahdon tuntea olevani yksin ja vapaa -- astua reippaasti ja täyttää
keuhkot. Puistossa ei ole ketään, sillä kaikki ovat katsomassa
jalkapalloilua.
-- Minkä tähden sinä et ole mennyt sinne.
-- Kukaan ei pyytänyt -- paitsi pieni äitelä Dan Ranger. Hänen
kanssaan en suostu menemään minnekään, mutta jotten olisi loukannut
hänen pieniä, hienon hienoja tunteitaan, sanoin, etten ole ollenkaan
aikonut lähteä kilpailuihin. Ja nyt ne saavat jäädä. Jalkapalloilu ei
huvita minua tänään rahtuakaan.
-- Mene sinä hengittämään raitista ilmaa, kehoitti Jamesina-täti.
-- Mutta ota sateenvarjo mukaan, luultavasti tulee sade. Reumatismi
ahdistaa jalkaparkaani.
-- Vanhoilla mummoilla vain on reumatismi, pikku täti.
-- Kuka hyvänsä voi saada reumatismin jalkoihinsa, Anna. Mutta ne
ovat vanhoja, joilla on reumatismi sielussaan, Jumalan kiitos, en
tunne mitään oireita siihen. Jos saa reumatismin sieluunsa, niin on
parasta mennä puusepältä tilaamaan ruumisarkku itselleen.
Oli marraskuu -- purppuranpunaisten auringonlaskujen ja matkaavien
muuttolintujen kuukausi, jolloin meri kohisee surulaulujaan ja
honkain latvat huokaavat kiihkeästi. Anna vaelsi edestakaisin
harmaiden syyspilvien ajelehtiessa taivaalla, etäältä näki hän
vilahduksen värittömänä välkkyvästä merestä. Hän tahtoi antaa
raikkaan tuulen puhaltaa puhtaiksi sielun sisimmät sopukat -- tuntui
siltä, kuin sinne olisi kerääntynyt hämähäkinverkkoa. Annalle hyvin
harvinainen tuntemus... Oli miten oli, siitä saakka kun Annan
kolmas lukuvuosi korkeakoulussa oli alkanut, ei hän ollut kyennyt
voittamaan raskasmielisyyttä, joka väliin valtasi hänet. Häntä eivät
askarruttaneet mitkään huolet, mutta huoleton, auringonpaisteinen
mieli ei palannut.
Karoliinan majassa vaihtelivat yhtä miellyttävästi kuin ennenkin
määrätietoinen työ ja hyvin ansaittu lepo ja virkistys.
Ison, uunivalkean valaiseman vierashuoneen täyttivät aina
perjantai-iltaisin kutsumattomat, mutta silti tervetulleet vieraat,
ja ilo ja nauru kaikui huoneessa Jamesina-tädin myhäillessä kaikille.
Philin kirjeistä tuttu "Jonas" kävi usein, tuli aamupäiväjunalla S:t
Columbasta ja matkusti kotiin viimeisellä junalla. Hän oli voittanut
kaikkien majan asukkaiden sydämet, vaikka Jamesina-täti pudisteli
päätään ja ilmoitti peruuttamattoman mielipiteensä olevan, ettei
nykyajan pappismiehiä voinut verrata vanhan hyvän entisajan pappeihin.
-- Hän on oikea kunnon mies, kultaseni, sanoi hän Philille, mutta
sananjulistajan tulee olla vakavampi ja arvokkaampi olemukseltaan.
-- Eikö voi olla kristitty, vaikka nauraakin? ihmetteli Phil.
-- Kyllähän tietysti tavalliset ihmiset voivat hyvin hyvästikin.
Mutta minä puhuin Herran palvelijasta, virkkoi Jamesina-täti
nuhtelevasti. -- Ja sinun ei pidä keimailla pastori Blakelle, se nyt
ei ole ollenkaan soveliasta.
-- Mutta enhän minä ollenkaan keimaile hänelle, väitti Phil.
Kukaan muu ei uskonut häntä kuin Anna. Toiset uskoivat hänen
harjoittavan tavallista urheiluaan ja sanoivat hänelle suoraan,
etteivät hyväksyneet hänen käytöstään.
-- Pastori Blake ei ole Alec- ja Alonzo-rotua, joiden kanssa
rankaisematta leikittelee, huomautti Stella ankarasti. -- Hän
ottaa asian vallan vakavasti. Voit tehdä hänet onnettomaksi koko
elämänajaksi.
-- Älä, mitä sinä sanot? huudahti Phil. -- Uskotko todellakin, että
minä voisin? Hyvänen aika kuinka metkaa!
-- Philippa Gordon! En ole luullut sinua noin tunteettomaksi.
Minä puhun mahdollisuudesta, että rehellinen, kunnon mies tulee
onnettomaksi koko elämänsä ajaksi, ja sinä olet ihastunut, kun sinun
vallassasi on saada se aikaan.
-- Nyt sinä pistät omiasi, pikku kulta. Kun harkitsematta sanoin:
hyvänen aika, kuinka metkaa, niin en ollenkaan tarkoittanut, että
minä tahtoisin tehdä hänet onnettomaksi, vaikka voisinkin, mikä
minusta juuri oli suurenmoista.
-- Minusta ei ero ole kovinkaan suuri. Enkä minä ymmärrä sinua, Phil.
Sinä narraat hänet juoksemaan perästäsi, ja tiedät, ettei sinun
tarkoituksesi ole ollenkaan vakava.
-- Minun tarkoitukseni on saada hänet kosimaan, mikäli minä vain voin
asiaan vaikuttaa, sanoi Phil tyynesti.
-- Sinä olet parantumaton, virkkoi Stella toivottomasti.
Gilbert tuli joskus perjantai-iltaisin. Hän näytti aina olevan
hyvällä tuulella, otti koko sielullaan osaa keskusteluun eikä jäänyt
milloinkaan vastausta vaille. Hän ei etsinyt eikä välttänyt Annan
seuraa. Kun olosuhteet johtivat heidät toistensa kanssa tekemiin,
keskusteli Gilbert hänen kanssaan kohteliaasti ja ystävällisesti,
aivan kuin Anna olisi ollut uusi tuttavuus. Entinen toverillinen
suhde oli kuin poispuhallettu. Anna tunsi jonkinlaista katkeruutta
tämän vuoksi, mutta koetti uskotella olevansa hyvin iloinen
ja tyytyväinen, kun Gilbert niin täydellisesti oli toipunut
pettymyksestä, minkä Anna oli hänelle tuottanut. Tuona huhtikuun
iltana omenapuiden alla hän oli vakavasti pelännyt tuottaneensa
Gilbertille sydän haavan, joka ei moneen aikaan paranisi. Nyt hän
huomasi pelkonsa liialliseksi ja aiheettomaksi. Miehen mielellä on
myös oma joustavuutensa. Gilbert ei näyttänyt siltä kuin häntä olisi
jäytänyt salainen suru. Hän nautti elämästä ja teki tarmokkaasti
ja kunnianhimoisena työtä. Hänen suuntaviivojaan ei järkyttänyt
se, että nuori tyttö oli kylmä häntä kohtaan. Kun Anna sattui
kuuntelemaan Gilbertin ja Philin välillä alituisesti vallitsevaa
leikillistä sanasotaa, täytyi hänen epäillä, että hänen silmissään
oli kummitellut, kun hän luuli nähneensä synkän epätoivon Gilbertin
katseessa sanoessaan hänelle, ettei voisi milloinkaan pitää hänestä
sillä tavoin kuin Gilbert toivoi.
Ei puuttunut niitä, jotka halukkaasti tavoittelivat Gilbertin
jättämää vapaata paikkaa ja pyrkivät Annan palvelevaksi
kavaljeeriksi. Mutta Anna piti heidät loitolla eikä rohkaissut
ketään. Jos "se oikea" kerran oli ilmestyvä, saattoi hän kyllä
odottaa. Hän ei kaivannut ketään virkaatekevää. Täten varoitteli
ja opetti Anna omaa minäänsä kävellessään puistossa tuulisena päivänä.
Jamesina-tädin ennustama sade puhkesi, alkaen rapista ja suhista
puiden latvoissa. Anna avasi sateenvarjonsa ja riensi mäkeä ylös.
Juuri kun hän pääsi isolle maantielle, pyyhkäisi tuulenpuuska
kiivaasti hänen sivuitseen kääntäen hänen sateenvarjonsa nurin. Anna
tarttui epätoivoisena varteen ja koetti turhaan saada vastahakoista
sateenvarjoa tottelemaan. Silloin kuuli hän äkkiä korvansa juuressa
sanat:
-- Anteeksi -- rohkenenko tarjota sateenvarjoni?
Anna nosti katseensa. Siinähän seisoi ilmi-elävänä hänen edessään
hänen unelmiensa sankari pitkänä, komeana ja ylhäisenä, silmät
tummat, surumieliset, salaperäiset ja ääni lempeä, sointuisa ja
miellyttävä. Hän ei olisi voinut olla tarkemmin Annan ihanteen
kaltainen, vaikka olisi ollut tilauksesta tehty.
-- Saan kiittää, sanoi Anna aivan ymmällä.
-- Kenties me koetamme pyrkiä tuonne niemellä olevaan pieneen
puistomajaan, ehdotti tuntematon. -- Siellä voimme odottaa, kunnes
puuska on mennyt ohi. Sade ei tule kestämään kovin kauan.
Sanat olivat jokapäiväiset, mutta ah, äänensävy!... Ja hymy, joka
niitä seurasi. Anna tunsi sydämensä sykkivän kiivaammin.
He kiiruhtivat puistomajaan ja istuutuivat hengästyneinä suojaavan
katon alle. Anna piti nauraen koholla uskotonta sateenvarjoaan.
-- Kun tällainen vanha koeteltu ystävä tekee tenän, niin sekä
hämmästyy että suuttuu, virkkoi hän hilpeästi.
Sadepisaroita välkkyi hänen hohtavassa tukassaan, josta kiemurteli
vallattomia kiharoita pitkin otsaa ja ohimoita. Poskilla oli
heleä puna, isot silmät muistuttivat tähtiä. Hänen seuralaisensa
katseli häntä ihaillen. Anna tunsi punastuvansa hänen katseestaan.
Kuka tuo olikaan? Kas -- tuossa näkyi vilahdukselta eräs
korkeakoulun punavalkea merkki, joka oli nuppineulalla kiinnitetty
takinkäänteeseen. Ja Anna oli uskonut tuntevansa ainakin ulkomuodolta
kaikki korkeakoulun opiskelijat, vastatulleita lukuunottamatta. Tämä
nuori mies, jonka käytös oli sulava ja hieno kuin maailmanmiehen, ei
varmastikaan ollut mikään vastatullut.
-- Me olemme opiskelutovereita, huomaan minä, virkkoi hän ja hymyili
nähdessään Annan heleän punan. -- Silloinhan voimme jo katsoa
olevamme tuttuja. Minun nimeni on Royal Gardner. Ja te olette
varmaankin sama neiti Shirley, joka luki Tennysonia eräänä iltana
Kaunokirjallisen liiton kokouksessa?
-- Se pitää paikkansa, mutta en tiedä ollenkaan, mihin minun tulee
sijoittaa teidät, virkkoi Anna avomielisesti. -- Saako kysyä, mikä
teidän paikkanne on korkeakoulussa?
-- Minusta tuntuu kuin minulla ei vielä olisi oikein mitään paikkaa.
Pari vuotta sitten olin "tulokkaana" Redmondissa. Mutta senjälkeen
olen ollut koko ajan Euroopassa. Olen nyt tullut takaisin päättämään
taidehistorian ja estetiikan opintoni.
-- Tämä on myöskin minun juniorivuoteni, virkkoi Anna.
-- Silloinhan me olemme sekä kurssitovereita että
korkeakoulutovereita. Ja minä olen täysin leppynyt niihin kahteen
vuoteen, joiksi minun täytyi keskeyttää opintoni, virkkoi nuori mies
erittäin merkitsevin katsein.
Sade valui yhä edelleen rankasti melkein tunnin ajan. Mutta
aika kului hyvin nopeasti. Kun pilvet hajaantuivat ja kalpean
marraskuunauringon säde valaisi satamaväylää ja mäntyistutuksia,
lähtivät Anna ja hänen seuralaisensa kotimatkalle. Heidän tultuaan
Majan veräjälle pyysi mies lupaa saada tulla käymään, mikä hänelle
myönnettiin.
Anna astui sisään hehkuvin poskin ja jyskyttävin ohimoin. Noita
kiipesi hänen polvilleen ja painoi hyväillen päänsä hänen olkaansa
vasten, mutta sai vain kylmän vastaanoton. Annan sielu oli ääriään
myöten täynnä romantiikkaa, eikä häneltä riittänyt mielenkiintoa
tylppäkuonoisen kissan osalle.
Samana iltana tuotiin Majaan paketti neiti Shirleylle. Siinä oli
pahvikotelossa kaksitoista ihanaa ruusua. Phil hyökkäsi kuin
pieni kotkatar mukaanliitetyn käyntikortin kimppuun, joka putosi
ruusuista maahan, ja luki nimen sekä runollisen omistuksen, joka oli
kirjoitettu toiselle puolelle korttia.
-- Royal Gardner! huudahti hän. -- Mutta Anna, minä en ole
tiennytkään, että sinä tunnet Royal Gardnerin!
-- Minä tapasin hänet puistossa nyt iltapäivällä sateessa, selitti
Anna kiireisesti. -- Minun sateenvarjoni kääntyi nurin, ja hän
tarjosi minulle oman sateenvarjonsa.
-- Vai sillä tavalla -- hm. -- Phil katsoi uteliaasti Annaan. -- Ja
tämä tavattoman jokapäiväinen tapaus antaa aiheen lähettää tusinan
pitkävartisia ruusuja ja runopukuisen omistuksen? Ja sinulle punastua
mitä suloisimmin, kun äsken katselit hänen korttiaan? Anna, kasvosi
ilmiantavat sinut.
-- Älä puhu roskaa, Phil! Tunnetko sinä herra Gardnerin?
-- Minä olen tutustunut hänen molempiin sisariinsa ja olen
kuullut hänestä puhuttavan. Kaikki ihmiset tuntevat sen perheen.
Gardnerit ovat hienoa ja ylhäistä sukua ja hirmuisen rikkaita.
Roy on hyvin kaunis ja hänellä on erittäin hyvä pää. Pari vuotta
sitten hänen äitinsä terveys oli vähän heikko, ja Gardner jätti
silloin korkeakoulun lähteäkseen hänen kanssaan Eurooppaan, jotta
äiti saisi hoitaa terveyttään -- hänen isänsä on kuollut. Hänestä
kuului tuntuneen hyvin vaikealta keskeyttää opintonsa, jotka olivat
erikoisen hienosti suunnitellut. Kuulepas nyt, Anna... Tässä on
varmaan jotain intressanttia pelissä. Minä melkein kadehdin sinua,
mutta en niin kauheasti kuitenkaan. Katsos, hän ei ole kuitenkaan
Jonas.
-- Voi, mikä hupakko sinä olet, virkkoi Anna luoden Philiin
armollisen silmäyksen. Mutta hän makasi kauan valveilla sinä iltana
eikä hän pitänytkään unta kovin tärkeänä. Unelmat, joita hän näki
valveilla, olivat vielä lumoavammat ja kiehtovammat kuin ne kirjavat
kuvat, joita hänen oli tapana nähdä suljetuin silmäluomin. Oliko
lumottu prinssi -- se oikea -- vihdoinkin tullut? Kun Anna ajatteli
säteileviä tummia silmiä, jotka olivat syvästi katsoneet hänen omiin
silmiinsä, oli hän hyvin taipuvainen antamaan sisimmässään myöntävän
vastauksen.